TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 30. huhtikuuta 2011

ELASTINEN PINNA

Haemme rajoja ja toisiamme kotona yhä kiihtyvällä tahdilla. Aamuni aloitin päätöksellä, etten keitä kiinni. Tein päätökseni aamuviideltä kaikessa hiljaisuudessa. On siinä mammalla pitäminen. Aamulla oli jos mitä hankausta ilmassa, mutta napsautin levollisen jäähyn. Ei kuulemma kuulu antaa, jos ei halua! Siis neiti ei halua. Verhojakaan ei voi avata koko päivänä, ettei kukaan näe kun pukeutuu. Näinpä omassa huoneessa suljettujen verhojen takana ei näe pukeutua, kun äiti ei anna käyttää keskellä päivää valoja, niinpä vaatteet puetaan sitten päälle keskellä keittiötä avoimin verhoin. Hitsi, että ne ovat aitoja blondeja.
Tein aamulla haravointia yksin koirien kanssa, siis äänettömästi ilman kapinaa. Itsekseni naureskelin muistuttavani mautonta puutarhatonttua, vaatteet sekavat, kaiken kirjavat, pitkä pipo, jonka tupsu heiluu laidalta toiselle. Hirveä tuuli lennätteli haravoinnin tuotoksia naapurin jo haravoidulle pihalle. Sain koottua kolme säkillistä tavaraa, ei siis kuitenkaan turha keikka. Minun haravoidessa, sisällä soitto soi; Tessa kitarassa, Verna koskettimissa ja Fanny huuliharpussa. Oli ihan letkeää ja hyväntuulista jammailua.
Reetalla oli onneksi crp hiukan laskenut eilisestä. Vasta iltapäivällä kuume pinkaisi lähelle 40:tä. Kenties oikea suuntaus. Neiti on ollut pahalla tuulella, ei kauheasti halua jutella. Luuria tulee korvaan aika nopeasti, saa kait se ottaakin päähän. Heippa! Eli en kykene asiasta tietämättömyydestäni johtuen enempää kertomaan.
Sain ajan hierojalle, hermoratahierojalle, eli hermon ratojen hierojalle. Siis hermojenhierojalle. Olen kuulemma todella kiinteä, allitkin ovat kiinteytyneet. Siis ei löysää paikkaa lainkaan, olen siis totaalisen jumissa. Nauroin kippurassa, kun kuulin kiinteä-diagnoosin. Siltä tuo kyllä tuntuukin! Teki erittäin hyvää, kiitos taas! Lähtiessä jaoin kolmelle muksulle vastuualueet kotitöistä. Tessa, ruoka ja keittiönpöytä. Fanny, pyykit. Verna, tiskit. Hommat olivat ihan hyvin hanskassa, kun palasin. Paitsi Vernalla, sillä hän ei enää koskaan halua koskea tiskeihin, muiden sotkuihin ja likaisiin astioihin. Jatkoimme juustokakun teolla huomiseksi. Yleensä Tessa on todella innokas, varsinkin juustokakun syönnissä. Homma ei meinannut käynnistyä lainkaan, sillä Tessa ei enää osannut lukea, muut eivät saaneet auttaa, eivät koskea, saati sitten syödä. Aikansa kamppailtuaan homma alkoi luistamaan yhteistyössä. Keittiön siivouksesta aikani vihjailin ja muutama mutrusuu sen lopulta sai tehtyä. Tosin Verna päätti, ettei koskaan enää. Ehtona oli oman osuuden teko siivouksesta, muuten ei mennä naapuriin yöksi. Neiti aneli aikalisää, kun piti pakata. Pakkaamiseen meni kiitettävästi aikaa, sillä pitihän mukaan ottaa pikkarit, yökkärit, hammasharja ja pyyhe. Välillä tässä huushollissa saa olla sellaiset lehmän hermot. Olipas ruma vertaus, minähän tarkoitin elastinen pinna. Mutta mikäs on ollessa elastinen ja lempeä, nyt kun lapset leikkii pihalla.
Aamuviideltä koin elastisuutta pinnassani, kun katsoin illalla ripustettuja pyykkejä. Eilen iltasella kävi siivojat, joista toinen uusi nuorikko. Olin pessyt koneellisen pyykkiä, jotka pyysin keräämään ulkoa pois. Lakanapykki oli koneessa pestynä, ne pyysin ulos kuivumaan. En vain tajunnut erikseen kertoa, että ulkona käytetään pyykkipoikia. Lakanat ja pyyhkeet oli kyllä ripustettu, viereisillä naruilla noin 78 vapaata pyykkipoikaa. Mutta näitä asioita ei ollut osattu yhdistää! Näinpä aamulla keräilin raikkaat pyykkini maasta ja pyykkitelineen juuresta. Elastinen voimaton nauru/raivo pulpahti pintaan. Olinpas tyhmä, kun en kertonut, että ripusteutut pyykit kiinnitetään pyykkipojilla. Olin tehnyt päätökseni olla kiihtymättä ennen tätä...

perjantai 29. huhtikuuta 2011

HEI-LUU, HEI-LUU

Kuume heiluu ja heittelee Reetalla hetkessä yli 40 asteen, sitten taas laskee lääkkeillä. Pian taas kirii uuteen nousuun. Satuin soittamaan juuri kuumeen noustessa, jolloin Reetta ei kylmyydeltään kyennyt edes puhumaan. Paleli niin kovasti. Tunsin välittömästi itselläni kauhean puistatuksen, minut valtasi myös horkka. Horkka lapseni puolesta, itketti. Oli jälleen niin avuton olo, enkä voinut edes ottaa syliin ja lämmittää. Onneksi iskä oli paikalla ja pystyi lämmittämään. Crp oli noussut 75, ei kuitenkaan kauheasti eilisestä. Jatkavat toistaiseksi samoilla antibiooteilla. Kuumeen jyrkistä heilahduksista johtuen kuumelääkettä annetaan kuudesti päivässä. Erittäin järkevää, jottei noita kauheita horkkia tulisi.
Ruoka on maistunut kohtuudella, samoin juotava. Kuumeesta huolimatta neiti on lusinut sairaalakoulussa osuutensa. Askartelunohjaajatkin olivat käyneet. Tuloksena vappuviuhka ja kasvoihin maalattu jäniksennaama. Tosin kännykkäkuvan perusteella luulin sitä kissaksi, siitäkös tuli kipakka vastaus, se on pupu. Eilen neiti oli tehnyt kissanaamarin. Samalla olivat iskän kanss miettineet kielen nystyjä, ne kun olivat hiukan arat. Mitä jos kielinystyrät vaihtuvat ruotsinkielisiksi? Tänään sain selostuksen kuninkaallisista häistä; hiukset oli ihan auki, puku oli tavallinen valkoinen jolla oli pitkä perä, kukkia en edes tajunnut katsoa ja oli sillä huntukin. On tainnut iskä salaa haluta noita häitä katsoa, taitaa olla pohjimmiltaan todellinen nyyhkyromantikko...
Tänään päivä on mennyt jälleen siivotessa, kaappeja kolutessa, kukkia istuttaessa. Päivällä kävi myös kolme vierasta. Ihan kiva päivä kotosalla, kunhan huolivyyhden saisi vain pidettyä kurissa. Sille ei vaan sovi antaa ylivaltaa. Kun antaa pikkusormen, se vie pian koko käden, mokomakin. Kovin moni on kysynyt olemmeko menossa vapuksi Ouluun, toistaiseksi emme. Miksi minun pitäisi tuntea siitä syyllisyyttä, jos voin olla kotona. Vastahan minä Oulusta olen tullut ja pian palaan takaisin. Minulle ja muille tytöille tekisi todella hyvää olla muutama päivä porukalla, josko nuo kauheimmat kiukkukohtaukset laantuisivat kun oppisimme tuntemaan taas toisemme. Toiveissa on muutama seesteisempi päivä ennen kuin jälleen nostan kytkintä kotoa. Toivon omaksi parhaakseni, ettei tule pakkomiellettä lähteä, sillä on aika välillä hiljentääkin. Kyllä ne kaksi seikkailijaa siellä Oulussa hyvin kahdestaan pärjäävät.
Enkös kuulostanutkin järkevältä, paas katsoa mitä sunnuntaina mieleen juolahtaa. Nääs tuo mieli meinaa heilua ja tunteet tilanteiden mukana. Niinkuin kaappikellossa se heiluri, ees taas, ees taas. Hei-luu, hei-luu, hei-luu. Mikäs tässä heiluessa.

IHMISEN IKÄVÄ

Nukuin yöni mielestäni levollisesti. Kunnes heräsin valtavaan ihmisen ikävään.Tessa halusi vuorostaan nukkua vieressäni. Eilinen meni kaappeja siivotessa ja turhaa karsiessa. Sain valtavan kuorman aikaiseksi kaatopaikalle. Onneksi suurin osa oli sentään puutarhajätettä. Eilen minulla kilahti esikoisen kanssa heti aamusta. 6.5. on synttärit tulossa, lahjatoivelistoja alkaa ilmestymään yhä isommille papereille kirjoitettuna. Ja toiveet sen kun kasvaa ja kallistuu. Tarpeita on aivan valtavasti, mitä emme todella edes tienneet olevan olemassakaan. Jos en heti lupaa jotain, niin sitten kantapäät paukkuu, ovet paukkuu ja jokapuolella paukkuu. Koulun jälkeen pyysin typyjä avuksi kuorman tekoon. Justiin silloin muistuikin Tessalle mieleen, että ehkä koulussa joku potkaisi ja ehkä jalka on kipeä. Eli polvihan petti täysin alta, piti tehdä töitä potkulaudalla, kun ei pystynyt kävelemään. Ja taas kilahti. Todella teatraalista. Näin kuitenkin saimme pihan tyhjäksi ja jätteet lajiteltua kaatopaikalla.
Hommien jälkeen vein muksut syömään, sillä en ollut panostanut siihen puoleen pätkääkään. Nauroimmekin muiden tyttöjen kanssa, kuinka Tessa unohti kipeän jalkansa, kun oli hänelle mieluista tarjolla eli roskaruokaa. Aikamme sitä keskenämme naureskelimme, kunnes kerroimme Tessalle. Fanny tuumaskin, ettei se kehtaa sillä tavalla julkisella paikalla raahautua, kuin kotipihalla. Meinas pokka pettää neidillä itselläänkin, kun huomasi kauhean kivun unohtuneen. Ota noista aina selvä!
Nousin tänään ylös säpsähtäen. Kello oli puoli seitsemän. Ensimmäisenä ajattelin, että olen nukkunut liika hyvin. Morkkis moisesta. Olenko mennyt kaikki huoleni unohtamaan, jos kerran uni on ollut levollista ja syvää. Olenko mennyt Reetan unohtamaan?  En todellakaan, mutta morkkis hetkellisestä herpaantumisesta sai silmät rävähtäen auki. Sydämen raskaaksi ja huokaukset syviksi. Se on sitä ikävää ja huolta se. Ihmisen ikävä toisen luo.
On ollut ihana olla pitkästä aikaa kotona. Sillain oikeasti kotona, kotiutua ja tehä kotitöitä. Tänään suunnitelmissa on pihapuuhia ja pyykinkuivatuksia kevättuulessa. Saa nähdä mitä lopulta saan tehdyksi, vaiko olisinko vaan tekemättä. On pakko pitää itsensä liikkeessä ja puuhassa koko ajan, muuten ihmisen ikävä käy sietämättömäksi. Ikävä ottaa pian ylivallan. Tiedän, että he pärjäävät Oulussa hyvin, mutta kuitenkin.
Nyt aamukahvi tippumaan ja odottelen Reetan aamupuhelua. Josko vaikka olisin taas vessakaverina.

torstai 28. huhtikuuta 2011

VALIKOIDEN

Että tuo meidän neiti osaa kertoa juttuja valikoiden, silleen ettei äiti huolestuisi. Soittelin osastolle saadakseni lisätietoja. Crp oli lähes 50 eilen. Kuume noussut illalla uudelleen, nyt aamulla 38,2. Antibiootit on aloitettu heti illalla. Eli lapsi on näiden asioiden puitteissa juuri oikeassa paikassa. Onneksi lähtivät eilen heti kuumeen noustua. Kaava menee näillä näkymin perinteiden mukaan. Antibiootteja ja arvojen seurantaa. Yleensä crp jatkaa nousuaan pari seuraavaa päivää. Toivoa pitää, että jälleen löytyisi oikeat lääkkeet, jolla saadaan pöpö hallintaan. Eli meidän sakki on Vapun ainakin kahdessa eri osoitteessa. Ensi viikolla Pasilla on lisätutkimuksia kantasolusiirron vuoksi Oulussa, nytpä onkin siellä jo valmiina. Yksi mutka muka vähempänä, eipä tarvitse erikseen ajaa tutkimuksiin. Yleensähän infektio puskee pintaa kolmantena päivänä viimeisestä syöpähoidosta. Eli lauantaina annettiin blogin viimeinen hoito, siihen sunnuntai, maanantai, tiistai, keskiviikko ja naps infektio. Kaavat toistavat itseään, mutta eipähän tule yllätyksenä. Sitä niin aina toivoisi, että kotipäiviä saisimme viettää enemmän, mutta näin on kaavat ennakoitavissa. Nyt ennakoin itseni pihalle, elämä jatkuu arvojen tahdilla, tietyissä sykleissä.

EES TAAS

Tänään on tietääkseni torstai ja toukokuun aloitus häämöttää. Pääsiäisestä johtuen lyhyen tuntuinen viikko. Meillä oli historiallinen pääsiäinen, olimme vapaalla ja kotona koko sakilla. Yrittäjyytemme aikana olimme yleensä kaikki pyhät ja varsinkin juhlapyhät aina töissä, muksut hoidossa. Eli joutoaika ja vapaa nyt pääsiäisen aikana tuntui todella paljolta. Mitä tällä kaikella vapaa-ajalla yleensä ihmiset tekevät? Kaikkea sitä aikuinen ihminen joutuukin opettelemaan, jopa sitä ettei syyllistä itseään. Onhan ihmisiä ja ammatteja, joissa ei koskaan olla viikonloppuja, iltoja tai pyhiä töissä. Itse olemme olleet aina, tosin eivät lapsetkaan muusta tiedä.
Mutta sitten eiliseen. Otimme ylimääräiset verikokeet tiistain alhaisista arvoista johtuen, tromppareita pitikin lähteä tankkaamaan. Pasi ja Reetta lähtivät takseilemaan ennen puolta kahtatoista , palasivat viiden huitteilla. Kas kummaa ruokapöydässä Reetalle ei maistunut ruoka ja olemus väsähti. Kuume pinkaisi hetkessä 38 asteeseen. Kymmenen yli kuusi kaksikko oli jälleen matkalla Ouluun. Annoin lähtiessä särkylääkettä, jottei kuumepiikki nouse hallitsemattomasti. Reetta oli nukkunut kolmannet päikkärit taksissa eiliselle päivälle. Kun he pääsivät osastolle olo oli jälleen kohentunut ja kuume normaalilukemissa 36,4. Veriviljelyt ottivat tottakai, arvot ihan kohdallaan. Crp:tä en vielä eilen saanut kuulla. Eilinen oli siis yhtä ees taas soutamista ja huopaamista. Kuumeen iskiessä ei paljon uskalla kotiin jäädä hengailemaan, on toimittava heti. Itkuhan siinä lähtiessä piti kaikkien puhaltaa, sillä yleensähän kuume tietää osastolla olemista ja osastohoitoa. On vain rohkaistava ja kannustettava lasta jaksamaan, vaikkei itse aina jaksaisikaan. Omaa voimattomuutta ei pidä näyttää, on oltava lapselle aikuinen. Illalla Reetta soitteli osastolta reippaana ja juttuja pursuten. Kuinka loistavasti lapsi aina jaksaa koota itsensä ja löytää kivoja asioita tilanteestaan. Eilen naureskeli sille, ettei omahoitajan työvuoro ollut edes kerennyt päättyä, kun hän palasi jo takaisin osastolle. Ensimmäisellä kerralla olivat toisilleen toivotelleet, etteivät näkisi pitkään aikaan. Ja kuitenkin näkivät taas kohta...
Nyt on sitten aamu. Reetta soittelee minulle parhaillaan vessanpytyltä. Kaikki arjen askareet pitää jakaa, nyt aamukakka! Hauskaako, no meistä ehkä... Tipassa ei kuulemma ole, mutta limaa irtoaa ainakin aamusta, sekös tympäisee. Keskustelemme kaiuttimien välityksellä kakan koostumuksesta. Hajusta. Nauramme. Ikävästä. Unista. Pyöränavaimista. Taas ikävästä. Tympäisystä. Kaupassa käynnistä. Ruokaostoksista. Isästä. Jälleen ikävästä.
Kotona koemme yleensä aamutoimet ja aamupalat yhdessä. Nyt tämä kaikki täytyy tehdä kännykän avulla. Onneksi on tekniikkaa, joka auttaa arjessa ja pitää lähellä. Onhan se hienoa, että äiti on mukana aamulla vessareissullakin. Yleensä kotona vessassa on mukana myös lemmikit. Nyt piti kuvailla niidenkin asennot ja tekemiset. Väinö puskee seurallisena. Reino nukkuu nojatuolissa. Kaino on hiukka niinkuin koira pistoksissa, riepu, sillä taitaa painaa päälle juoksuaika. Onneksi Reino on leikattu eikä tajua asiasta tuon taivaallista, vaikka kuinka toinen vikittelee. Eilen tein elikoiden kanssa puutarhatöitä nelisen tuntia. Kyllä ne sitkeästi jaksoivat olla mukana. Loputon savotta saada piha kevätkuntoon, sillä jostain syystä viime syksynä on hommat jääneet tekemättä. Kenties tänäänkin ulkoistan itseni pihahommiin elikoiden kanssa... Salaisuuksien puutarha vaatii päivittämistä ja hiukka panostusta.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

RAJOITUKSIA RAKKAUDELLA

Lapsille kuuluu asettaa rajoja rakkaudella. Nykyisin asetamme myös rajoituksia rakkaudella. Yllättävän moni seikka pitää miettiä rajoitusten kautta Reetan ja koko perheenkin osalta. Tälle aamulle on noussut esiin jo muutama. Suihkuun ei voi mennä suojaamatta uutta cvk:ta, koska sen pitää säilyä kuivana kaksi viikkoa jotta juurtuu kunnolla ja valtytään tulehduksilta. Näinpä teippasin lapsen huolella ja sitten pesulle. Tarkkaan pitää miettiä mitä aineita käyttää, ettei turhaan herkkää ihoa altista. Pesun jälkeen entisen cvk:n puhdistus ja teippaus. Aamupalaksi monipuolista, ei lisättyä sokeria. Lauantaina pistetty solusalpaajapiikki saattaa nostaa verensokeria, joten sokeritasoa ei saa itse turhaan nostaa. Trampoliinille ei saa mennä hyppimään, sillä lapsesta roikkuu paljon letkuja ja on tuoreita ompeleita. Kompromissi naapurin trampoliinilla oli se, että Reetta saa mennä mukaan notkumaan, mutta kukaan ei saa pomppia. Sillai hengaillaan varovasti. Pyöräily on ollut kivaa, mutta nyt piti sekin siirtää näpystä johtuen. Ettei ärsyynny turhaan penkkiä vasten. Auringolta pitää suojata lakeilla ja hioilla, koska solumyrkyt saattavat ohentaa ihoa ja aiheuttaa palamista herkästi. Eilenkin kalju rasvattiin useaan otteeseen. Vaatetta pitää olla vähä reilummasti ja pysyä tuulen suojassa, ettei vilustuta turhaan. Kylään ei tuosta vain mennä tai meille tulla, ettei saada pöpöjä. Kaikki vieraat ovat tarkkaan syynättyjä ja desinfioituja. Vieraatkin pidetään mielellään ulkona... Reetalla olisi kova palo puutarhatöihin, tonkimaan, kuokkimaan ja istuttamaan. Mutta ei puhettakaan, että voisi osallistua. Maasta nousee jos mitä itiöitä ja on kuulemma myyräkuumettakin liikkeellä. Ehdotimme kylvöjä ja istutuksia puhtaaseen seulottuun ja tarkastettuun ostomultaan hanskat kädessä. Myöskään mökille, joka on kylmillään, emme uskaltaudu. Sitähän ei koskaan tiedä, mitä pöpöjä sieltä voi mukanaan tuoda. Ties vaikka talven aikana on jyrsijät tai linnut siellä melskanneet. Elämässämme on roppakaupalla rajoituksia, joita yritämme parhaamme mukaan selvittää ja soveltaa käytäntöön.
Ja mitä muihin harrastuksiin kuten rullaluisteluun ja rajumpiin lajeihin tulee, on kaikki pannassa. Ihan vain siitä syystä, ettei tule haavoja, murtumia tai uupumus rankassa lajissa. Mikäli tromposyytit ovat alhaiset saattaa tulla valtavia ja kipeitä mustelmia, jotka parantuvat todella hitaasti. Sitten ne muut harrastukset. Reetta haluaisi niin harrastaa vaikka jalkapalloa, kuvamataitokerhoa, musiikkia jne, mutta kodin ulkopuolella ei voi harrastaa mitään joukkuelajia tai säännöllistä aikataulua vaativaa. Sillä joukossa pyörii jos mitä pöpöjä ja koska emme koskaan tiedä missä milloinkin olemme.
Pitää yrittää positiivisesti rajoittaa ohjaamalla ajatuksia muualle. Samalla joudumme rajoittamaan myös muiden muksujen tekemisiä, jottei paha mieli iske. Myös omien suunnitelmien kanssa pitää olla liipaisuherkässä ja kännykän saatavilla. Ei tässä niin vain kyläillä, palata työelämään tai lähdetä lomille. Mutta näillä mennään ja nautitaan muista mahdollisuuksista.

LATAUTUMISTA

Tavoitteena on olla jonkin aikaa kotosalla, toivottavasti neidin kunto antaa periksi useita päiviä, parikin viikkoa. Huomenna on jälleen kokeiden otto. Tankille vai ei, se nähdään huomenna. Seuraavan kerran osastolle 9.5. anestesiakelpoisuuden tarkistamiseen. Jännittävä ja paljon kertova lyppi on seuraavana päivänä. Saamme jälleen odottaa ja jännittää tuloksia. Tämä lyppi kertoo jäännöstaudin osuuden, kuinka viimeisin hoito on tehonnut ja kuinka edetään. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan seuraava vaihe on valtavat lisätutkimukset Oulussa ja suoraan kantasolusiirtoon Helsinkiin. Se onkin sitten määrittelemätön ajanjakso elämässä. Tulee jälleen matkalaukku ja kännykkä-äitiys tutuksi.
Tällä hetkellä toivomme Reetan kunnon kestävän ilman infektioita. Reetalla on selkeät tavoitteet ja suunnitelmat. Oulussa hän alkoi puhumaan kantiksesta eli kantasolusiirrosta. Toivottavasti pääsen pian siihen kantikseen ja kaikki menee suunnitellusti. Kantiksen jälkeen sitä ja tätä. Valtavasti suunnitelmia, kunhan kantis on tehty. Että pimu onkin määrätietoinen. Talvella hän totesikin, ettei auta kuin käydä siinä kantasolusiirrossa, jotta syöpä saadaan poistettua kokonaan.
Reetta lataa itseään makaamalla lattialla elukoiden kanssa. Kaino on välillä tyynynä ja välillä Reetta on koiran kainalossa. Unelmakollin kanssa hengaillaan kehräten ja päitä yhteen puskien. Reino leikkii pallopelejä ja nuolee kaljua. Reetta tykkää myös jutella asioistaan elukoille. Äsken eteisen lattialla Reetta ja Kaino juttelivat rakkaudesta, kuinka kovasti Reetta rakastaa meitä kaikkia. Ja Kaino oli ihan samaa mieltä. Nyt Reetta jatkaa kokkaamalla mieluisia ruokia. Minä sain nousta jälleen valmiille aamupalalle ja höyryävälle kahville. Päivästä näyttää tulevan kirkas, aurinkoinen ja lämmin.

RETRIITTI

Pääsimme kuin pääsimmekin lauantaina kotiin. Tosin päivystävä lääkäri ei ehtinyt Reettaa katsomaan. Hermoheikkona viivästymisestä ehdotin, josko näppy menisi vuoren luo, jos vuori ei pääse näpyn luo...
Eli äkkiäkös Reetta juoksisi pihan toiselle puolelle ja vilauttaisi näppyä. Lääkäri tuli kuitenkin siihen tulokseen ilman katsomista, että saimmekin lähteä. Hitsi, kuinka me lähdimmekin ja lujaa! Kauanko olisimme siis saaneet odottaa päivystäjää, ellen olisi ehdotuksiani tehnyt.
Näppy siis lähes katosi, rupena. Viime yönä, oisko ollut yhden aikaan iski taas uusi peikko. Reetta heräsi näpyn kutinaan, Pasi herätti minut syvästä unesta. Tajusin heti kuinka kylmä hiki alkoi selässä virtaamaan ja loppuyö menikin tutulla teemalla. Tilanne laukesi suihkuun ja vähennetyihin peittoihin. On todella rankkaa elää jokainen hetki näin laukaisuvalmiina.
Lauantaina tiellä käveli lauma mustiin pukeutuneita noita-akkoja, trulleja. Kolme meiltä ja yksi naapurista. Reetta teki nopeasn roolinvaihdoksen ja lähti mukaan. Kas kummaa minun vaatekaapistani löytyi Reetallekin sopivat noitavaatteet. Valoja, rupeja, syyliä ja varjoja naamaan ja peruukki päähän. Trullikiertue oli valmis. Ihana kuinka yksi Reetan haaveista napsahti välittömästi todeksi. Vähän meinasin nikotella, kun noidat vetivät helmat tietä raahaten, sillä vaatteet olivat minun himinäkuteitani siis minun parhaitani. Kauniisti sifonki ja satiinileikkaukset auringossa välkehtien lauma jatkoi matkaansa... Ei kauan jaksanut asia huolettaa, pääasia että äidin kaapista löytyi vaatteet ja meikit. Tärkeä henkilö siinäkin mielessä.
Lauantai meni kodin pikapäivityksellä ja pikakyläilyllä naapurissa. Sitten nukkumaan. Eilinen sunnuntai meni tuttuun tapaan valtavassa päänsäryssä. Tarvitsin hiljaisuutta, tilaa, omaa rauhaa, omia ajatuksia, kodin päivitystä, tilanteen kartoitusta, pyykkäämistä, siivoamista. Retriitti omaan elämään. Pasi yritti minua houkutella aurinkoon istumaan, mutta tarvin oman ajan retriitin, jotta pystyn rauhoittumaan lopulta. Yksi tapa on pyykkääminen ja ulkona kuivattaminen. Ihana tunne ripustaa pyykkejä, haistella niitä ja kerätä kaappeihin. Pyykkääminenkin voi olla taidetta, kuinka kaunista on sävysävyyn ripustetut vaatteet. Kokojärjestyksessä roikkuvat lastenvaatteet. Pareittain roikkuvat lakanat. Aihepiireittäin ripustetut pyyhkeet. Tuohonkin hommaan voi kehittää jos mitä järjestelmiä. Pääasia on kuitenkin tuulen liplatus, tuoksu ja tunnelma.
Kyllä minä ehdin paistattelemaan päivääkin ja laiskottelemaan. Saimme myös grillivieraita, ehdin pyöräillä ja lueskella. Televisiota en ole koko aikana ehtinyt tai oikeastaan halunnut avata. Olen myös saunonut elukoilla ja ilman. Vuoroöin olen nukkunut eri lasten vieressä varausjärjestyksessä. Haaveilen rennosta olotilasta, vaikka hypnoosista. Tilasta, jossa tunnen paineiden katoavan, naps vaan saisin leijua lempeään pehmeyteen ja todellisuuden saavuttamattomiin. Se keventäisi mieltä ja sydäntä ainakin hetkellisesti. Toisaalta hiljaisuuden retriitti itsensä kanssa omine ajatuksineen ja rentoutumiskonsteineen on sitä omaa tapaa käsitellä asioita, latautua. Äitilaturi voisi olla mielenkiintoinen ksksintö. Äiskä makaamaan piikimatolle tai riippukeinuun, piuhoihin ja töpseli seinään. Puolen tunnin kuluttua valot vilkkuisivat, akku täynnä, äiti on latautunut.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

NÄPPYPANIIKKIA

Että nyppii yksi ainut näppy. Olemme siis tankkauksien loppusuoralla ja kotiinlähtötunnelmissa. Toistaiseksi ainakin. Illalla uuden patin korvien väliin aiheutti pienen pieni näppy,  pyllyssä. Sitä piti sitten koko yö funtsia. Ollakko vaiko eikö olla ja mikä? Aamulla näppy oli rupiasteella. Kun sitten Pasi ja hoitaja sitä etsivät, sitä ei löytynyt. Tai siis minä löysin, he eivät. Todellakaan kyseessä ei ole iso näppy, mutta kaikesta on pakko raportoida. Odottelemme paniikissa päivystävää lääkäriä näpyn tiimoilta käymään. Itselle iski yöllä vyöruusupaniikki. Nämä on niitä elämän fobioita, kammoja,  pelkotiloja ja peikkoja. Niitähän löytyy jos milläkin teemalla ja nimellä.
Pasi ajeli aamulla luoksemme, sillä Oulusta löytyi kakkosautollemme ostaja. Autoriepu on seissyt puoli vuotta tyhjänpanttina, toimettomana ja ilman tarkoitusta. Ideana on siis ajella taksilla kotiin kaikki kolme. Loistavan kuuloinen idea. Reetan kanssa tuumailimmekin aamulla, josko nostaisimme autorahoilla kytkintä Suomesta. Vaihtoehtoina Amerikka tai Saksa. Päädyimme Saksa-ideaan, tuskin meitä kukaan viikkoon kahteen kaipailee...  Ajateltiin vähän relata ja latailla akkuja.
Eilen illalla ajoimme taksilla kaupungille. Suunnittelimme terassilla syömistä. Idea kaatui hyytävään tuuleen, huonoon ruokalistaan, humalaisiin ja tupakansavuun. Teimme tempun ja menimme sisälle kiinalaiseen ravintolaan. Desinfioimme itsemme päästä varpaisiin mennen tullen palatessa. Valitsimme nurkkaloossin ja tyhjän osan ravintolaa. Kyllä me sitten ilman omantunnontuskia nautimmekin. Puikoilla ja hitaasti. Ei tarvinnut unta odotella, heti simahdimme. Itsellä tosin tuo patti aiheutti levottomuutta, heräsin ensimmäistä kertaa 23.52. Ei edes vuorokausi kerennyt vaihtua, kyllä sapetti.
Nyt sieppaa päivystävän lääkärin aikataulut, piti olla viimeistään kolme minuuttia sitten tutkimassa sitä näppyä. Eli paine jatkuu yhä, ilman lopullista tietoa. Voi hitsi. "Tahdon kotiin, luo rakkaiden..." Koko aamun tuo vaikerrus on päässäni pyörinyt, liekö Lumikenttien kutsusta joku tunnuslaulu vuodelta miekka ja pipo.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

PÖHÖLÖYTTÄ

Reetta tässä minulle kommentoi aamusella: äiti taidan olla perinyt tuon pöhölöyden sinulta, mutta silloinhan tämä sairauskin on helpompi kestää. Näinpä, ihana oivallus. Eihän kaikesta huumorilla selviä, mutta se auttaa jaksamaan. Meillä on ollut loistava viikko sairaalassa, toivottavasti hoidoillekin saadaan vastetta. Nyt on kaikki kymmenen pussia tiputeltu. Tänään nesteytys jatkuu puoli kahdeksaan. Aamulla viimeinen tämän hoidon piikki ja tankkaukset. Kotiutus iltapäivällä... Kuulostaapa selkeältä suunnitelmalta.
Reetalla vaihtui kämppis välillä myös samanikäiseen poikaan. Heillä synkkaa jutut niin loistavasti, ettei mammoja paljon huoneessa tarvittu. Miten tärkeää on puuhailla ikätovereiden kanssa, tehdä läksyjä, pelata, jutella ja leikkiä. Välillä tosin pysäyttää lapsista roikkuvat letkut ja tippatelineet. Reetta selittikin vatsassa olevia tikkejä ja mustelmia, näistä otettiin niitä vauvansiemeniä, jotka sitten pakastettiin. Samalla jatketaan taas hörinää ja peruspöhölöyttä. Välillä lapset puhuvat suun oireista, ruokahalusta tai ruokahaluttomuudesta. Muistuttavat lääkkeistä, pissanmittauksista ja cvk:n hoidoista. Sitten taas vedetään kilpaa tippaletkujen kanssa. Reetalta mitattiin eilen verenpainetta, samaan "mansettiin" iski poikakin oman kätensä. Aamulla he kävivät yhdessä vaakalla, samalla opeteltiin vähennyslaskuja. Banaanikin on helppo syödä puoliksi. Loistavaa, ihanaa ja hupaisaa seurattavaa. Kyllä täällä syntyy vahvoja ystävyyssuhteita niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Tämä viikko on ollut rankoista hoidoista huolimatta lämminhenkinen, iloinen ja hyvä. Näillä mietteillä on hyvä alkaa suunnittelemaan illan ravintolakierrosta Reetan kanssa. Kuulostaako vastuuttomalta, ei kai olenhan vastuullinen äiti. Ideana on ajella kaupungille ja me tiedämme torinrannassa terassiravintolan, jossa saa mieluista ruokaa. Toivottavasti se on auki ja terassille mahtuu. Sitten kämpille nukkumaan ja aamukahdeksalta osasolle takaisin. Leppoisaa ja ihanan aurinkoista Pääsiäistä  meille ja teille kaikille!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

HÖRINÄÄ

Ulkona sataa räntää sakeasti, aamulla olo oli suorastaan uitettu, kun osastolle pyöräilin. Olo on yhtä sakea, siis kyllä ihminen tarvitsisi aurinkoa käynnistyäkseen. Nukuin yön, mutten kuitenkaan lepoa saanut. Aamulla olin valmiiksi poikki.  Alkaa tämä reissulaisen elämä kuluttamaan.
Palasimme osastolle monta kokemusta rikkaampana. Neidille aloitettiin suunnitellusti a-bloggi maanantaina. Viitenä päivänä menee kaksi eri sytostaattitippaa, siihen lisäksi nesteytys ja virtsarakonsuojalääkitys. Launataina piikkinä ja sitten suunnitelmat ovat tämän hoidon osalta lusittu, katsotaan kuinka kunto kestää ja mistä  itsemme löydämme.
Reetalla on pitkästä aikaa kämppis, samanikäinen kaveri. Ihana kuulla hörinää ja rätkätystä huoneesta , jossa molemmilla on rankat paukut tippumassa. Kuinka tärkeä on huumorinkukinta meille itse kullekin. Onneksi meitä samanhenkisiä vanhempia on täällä taas lauma, jolloin läppä lentää ja nauru raikaa. Komiikkaa aiheuttaa laitostuminen ja uupumus. Olen pystynyt "lähes" korvaamaan lääkärit, sillä eihän siihen tarvita kuin valkoinen liehuva paitapusero, lappu rintaan ja stetoskooppi kaulaan. Kyllä napsahtelisi paljon kotiutuslappuja. Välillä olenkin ollut lääketieteen asiantuntija tällä viikolla, ihan oikeasti. Helsingin keikasta minä olen raportoinut sekä lääkäreille, että hoitajille. Myös tiedonsiirto on ollut vastuullani; nippu epikriisejä käsilaukussani perille toimitettuna. Hoitajat kyselivätkin kuinka reissu meni, maailmannaisina vastasimme aikaeron yhä tuntuvan. Oli aikas hitaita katseita, kun he asiaa sulattelivat... Reissu oli siis tarkkaan aikataulutettu, rankka, uuvuttava, mikäs ihme jos aikaero sitten tuntuu kun palaamme oman osaston rytmeille.
Reetta on hoitojen ohessa tehnyt helmiä, pelannut, askarrellut, hullutellut, opiskellut ja viihtynyt. On todella ihana asia, että Reetalla pilke säilyy silmäkulmissa kaikessa tässä pyörityksessä.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

OIKEASTAAN, KANNATTI

Kannatti avata verhot, aistia aurinko. Kannatti avata takaovi, aistia kevättuuli ja tuoksut. Tänään olisi loistava sää pyykätä lakanoita ja kuivattaa ne pihalla. Kannatti mennä kuumaan suihkuun, lämmittää kivistäviä lihaksia ja puhdistautua. Kannatti ottaa Väinö syliin, painaa kaulalle ja kuunnella sen kehräystä. Kannatti eilen pakata, sillä tänään pakkasin uudelleen uudella ajatuksella. Kannatti keittää vahvaa kahvia, sillä kummasti herää. Kannattaa lähteä Ouluun ja ottaa uusia hoitoja, sillä ne ovat aina eteenpäin. Kannatti käydä yö kotona, sillä oli ihan kiva aistia kodin tuoksuja, ääniä ja tunnelmia. Kannatti tilata taksi aamuksi valmiiksi, sillä ei tarvi kuin istua kyydissä ja körryytellä. Kannatti rapsutella koiria, sillä ne ovat vilipittömän ihania symppiksiä. Nyt kannattaa herättää Reetta, sillä kohta on kiire. Minunkin kannattaa pukeutua, stailata itseni uuteen aamuun, uuteen päivään, uuteen viikkoon, sillä tuskin minä pääsisin taksiin pyyhe ympärillä.

MÖRKÖ TÄYTTÄÄ PUOLI VUOTTA

Niin on leukemia-mörön puolivuotissynttärit. Kyllä on ollut sellainen puolikas, että ei tarkkaa havaintoa ja valtavia asioita tullut esiin.  Silloin ei juolahtanut mieleenkään tämänhetkiset seikat, sitä leijui pumpulissa lasten yleisin syöpä, helpottuneenakin. Toki vieläkin olemme helpottuneita siinä mielessä, että kyse on tunnetusta syövästä, josta on paljon tietoa. Mutta ei tämä helppoa ole. Jokainen lapsi kuitenkin menee niitä omia polkujaan, räätälöidysti.
Mietin usein, kuinka Reetta kokee itse mörön läsnäolon. Miltä tuntuu, kun se mörkö on sisällä, sitä ei saa omilla teoillaan pois. Miten paljon se vaikuttaa kaikkeen. Kunka lapsi kykeneen suhtautumaan kaikkeen kuitenkin niin tyynesti ja löytämään niitä positiivisia seikkoja. Kuinka hän siskoille eilen kertoi toimenpiteistä, kirkkain silmin, näyttäen rinnassa olevan letkuviidakon ja lukuisat teippaukset. Mitä tämä kaikki taistelu aiheuttaa lapselle, lapsille, perheelle, itselle. Miksi joillekin lankeaa näin suuret asiat käsiteltäviksi, koettaviksi, elettävikisi. Eikö moisia seikkoja voisi vaikka hiukan jakaa useammalle. Mielelläni osan tästä painajaisesta jakaisin ja antaisin pois, mutta eihän toisaalta ole reilua toivoa samaa kenellekään muullekkaan.

PYYKILLÄ

En tahdo itsekään pysyä mukana aina uusissa käänteissä. Nyt on maanantai aamu, kello vähän yli viisi. Nousin ylös, pian olisi ollut herättävä kuitenkin... Olemme kotona. Meidän on oltava osastolla yhdeksään mennessä takaisin. Ajoimme eilen iltapäivällä kentältä suoraan sairaalaan. Helsingissä otettujen verikokeiden perusteella, päivystävä lääkäri ei nähnyt tarpeelliseksi tutkia Reettaa. Näin lähdimme liukkaasti yöksi kotiin ja pyykille. Jälleen on pyykit pesty, kassit pakattu, lemmikit rapsutettu, laskut maksettu, sylikkäin istuttu, muutkin paperiasiat saatu ajantasalle. Täysillä koko ilta ja nuppi tyhjänä nukkumaan. Reetalle teki todella hyvää päästä kotiin edes yöksi.
Illalla Fannylle alkoi lämpö nousemaaan, Tessa yskimään. Yöllä oli tullut pyykkiä lisää, sillä Fanny oli oksentanut. Limaa vai örkkiä, siinäpä taas kysymys. Lähdemme siis todella liukkaasti Reetun kanssa, ettei mikään tarttuisi. Aamulla alkaa nesteytys. Yritin lueskella alkavaa bloggia, viitenä päivänä tunnin solusalpaajat, koko ajan nesteytys. Kuudentena päivänä piikkinä. Eli ainakin se viikko menee taas. Minä lähden, Pasi jää kotiin. Pasilla on ylihuomenna testejä ja kokeita täällä Ylivieskassa kantasolusiiirtoa ajatellen. Pääsiäinen kuulemma painaa päälle, olemme ainakin osan aikaa siitä Oulussa. Millä kokoonpanolla, kukapa kertoisi. Otetaaan taas päivä kerrallaan, josko asiat selkiintyisi.
Tunnen olevani jälleen todella poikki ja niin niin täynnä tätä matkalaukkuelämää. On tullut pompittua vieraissa sängyissä sillä tahdilla, ettei itsekään kykene laskemaan. On muuten sängyissä hurjat erot, joissakin jouset painaa suoraan selkään ja volina käy. Se sänky siis volisee joka liikkeestä. Milloin viimeksi olen nukkunut hyvän yön, no lauantaina seitsemään, muuten koko viikko viimeistään kuudelta ylös, nyt heräsin viideltä. Reetta tuli illalla Vernan vierestä mun viereen, sillä pelkäsi Vernan ruhjovan haavoihin. Verna nimittäin nukkuu rennosti ja laajasti. Mikä sitten on hyvä yö, toiveena olisi levollista unta, ei painajaisia, ei herättäviä ajatuksia, ei kropan kipuiluja, vaan sellaista unta nuppiin levolla ja aamulla pirteänä ylös. Siis ihan tavallista nukkumista. Kroooh ja pyyyh.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

APINAORKESTERI

Lasten leikkihuoneesta on kuulunut melkoinen musisointi viimeisen puolen tunnin aikana, sillä meidän Apinaorkesteri on esiintynyt. Välillä Reettaa naurattaa niin, että pitää leikkaushaavoja pidellä. Kasvoilla on hyvä väri, juttu luistaa ja leikit maistaa. Aamuiset koetulokset olivat myös loistavat. Hitsi, kuinka nopeasti lapsi aina nousee. Aikuinen voisi varulta maata ja möyröttää, jos vaikka tuleekin kipeäksi.
Odottelemme vielä tunnin pari, jotta siteet vaihdetaan ja haavat katsotaan, sitten lähdemme asunnolle. Ehkä taksilla, sillä ei taida olla reilua kävelyttää potilasta. Ulkona näyttää olevan kevättä ilmassa, olisi kiva päästä vähän humputtelemaankin kaupungille. Reetta odottaa pääsevänsä kokkaaman mieluista ruokaa.
Ruokahalusta puheenollen. Täällä onkin korostettu lapsen hyvää ruokahalua, kuinka tärkeä seikka se on syöpähoidoissa. Näin ollen omat kokkaukseni ja Reetan toiveiden toteuttamiset niiden suhteen vain vahvistuvat. Teen vaikka ja mitä, kunhan maistuu. Yleensä c-blogin jälkeen paino laskee kovastikin rankasta hoidosta johtuen. Onneksi Reetalla ei tämän asian suhteen ole tullut kauheampia notkahduksia. Paino on pysynyt suurin piirtein samoissa. Erittäin suuri tekijä on ollut se, ettei suu ole ollut rikki. Limakalvot ovat kestäneet solusalpaajat uskomattoman sitkeästi. Onneksi.
Nyt neiti viittilöi Apinaorkesterin solistia ja vispilänheiluttajaa takaisin, siis minua. Tsao!

TURTANA, MUTTA KIPUILLEN

Lauantai aamu, takana yö. Reetta oli nukkunut yönsä papereiden mukaan hyvin. Illalla sammui morfiinihuuruissa ja pahanolonlääkkeissä todella nopeasti. Raahauduimme turtina, puhumattomina ja avuttomina pois. Kävimme syömässä ja sen jälkeen olimmekin todella kypsiä iltapuuhiin. Asunnolla odotti kiva ylläri, ei mikään myönteinen. Siellä oli tehty päivällä jotain ilmastointiremppaa, jälki oli sen mukainen. Aloitimme siis siivoamisella ja kamppeiden kokoamisella. Teki mieli soittaa jo jonnekin, onko pakko nakella omaisuus lattioille ja jättää kämppä kaaokseen. Kait siitä jokin lappu oli aikaisemmin tullut, mutta emmehän me siitä tienneet.
Reetta on ollut ajoittain kipeä haavoista ja kiristävistä teippauksista. Ei ihme. Onneksi on olemassa auttavia huuruja, joita laitetaan suoraan suoneen. Lääkäri kiersi äskettäin ja huomiselle paluulennolle ei ole esteitä. Kiva päästä tuttuihin ympyröihin Ouluun. Lupasi myös poistumaan osastolta asunnolle. Toivottavasti saamme mukaan tarpeeksi kipulääkkeitäkin... Tuntuu hurjalta aloittaa jälleen uusi rankka hoitojakso, kun ei ole kunnolla selvinnyt näistäkään operaatioista. Mutta kyllä lääkärit tietää miten toimia, onneksi itse ei tarvitse päätöksiä tehdä.
Asunnon ja osaston välinen matka on juuri passeli aamu- ja iltalenkki. Pakkoulkoilua siis. Tämä passiivinen oleminen ja kieriskely vieraissa ympyröissä tuntuu. Kroppa voi jälleen todella huonosti. Itselläni on sormet turvonneet nakeiksi, silmäpussit roikkuu leuassa saakka, kengät pitää olla numeroa suuremmat, jalkoihin koskee, selkään koskee, vatsa turpoaa, sieluun koskee ja sydän pakahtuu. Kaikki tämä tuntuu ja näkyy vaikka on täysin turta.
Kotipuolesta kuului myös uusia, ikäviä asioita. Yksi pikkusiskoistani on joutunut sairaalaan keuhkonkuumeen vuoksi. Koskaan ei tiedä mitä viikko tuo tullessaan. Muut muksut voivat kuulemma ihan hyvin, puuhailevat serkkujen kanssa. Verna nukkuu mummun ja papan keskellä. Fanny on selättänyt ikäväpaniikin, tajuamalla ettei ikävä tullutkaan päälle niinkuin yleensä. Voitto sinänsä. Tessa höyryää jalkapalloturnauksensa kanssa. Kyllä siellä pappa saa ajeluttaa laumaa milloin mihinkin suuntaan, jotta kaikki aikataulut tulee täytettyä. Onneksi elikot tasapainottavat yhtälöä kantamalla kaiken ravan sisälle tassuissaan. Voi voi, eivätpä pääse vanahuksetkaan sammaloitumaan, kun koko ajan on pyörittävä tilanteiden mukana. Vierivä kivi ei sammaloidu...

perjantai 15. huhtikuuta 2011

KAKSOISNÄKYJÄ

Menemme illassa, kello on pian kuusi. Reetta on ollut huoneessaan muutaman tunnin. Kerrankin ukkokultakin on kiukkuja jakamassa nukutuksen jäljiltä. Vatsassa on tähystyksen jäljiltä kolme reikää. Oikealle puolelle on asennettu uusi cvk, sen johdosta on taas pari uutta reikää kropassa. Selässä on vielä lyppireikä ja selkälääkereikä. Pasi sai pistää täällä vielä yhden kasvutekijän. Neiti on täynnä laastareita, kipua, kiukkua ja nälkää. Talon puolesta nappasi jälleen kanakeittoa kaiken maailman hipuilla. Meetvurstiakaan ei ole koko osastolla, ainoastaan lauantaimakkaraa. Paljon on asiat toisin eri puolilla maata. Vanhemmille on kaksi jakkaraa huoneessa. Toisessa 2 cm paksu nahkapehmuste. Tekee hiukka tiukkaa napottaa niillä. Kysyin onko toinen sänky potilaalle varattu, vai saako vanhemmat sitä käyttää. Toinen voisi halutessaan olla täällä yötäkin. Sänky oli toiselle potilaalle ja vanhemmat saavat nukkua lattialla patjalla. Eipä sekään vaihtoehto napannut.
Reetta näkee kaiken häilyvinä kuvina, kaksoisnäkyinä. En tiiä mistä johtuvaa. Aamulla liikennevalotkin näkyivät monina. Olemme koko viikon joutuneet nousemaan aamukuudelta, onko kyseessä uupumus? Nukutusaineet? Lääkehoureet? Karsastus? Mikä? Siihenpä ei ollut kellään vastausta. Onhan se tympeä, kun ei erota montako sormea ja missä ne ovat kun ne venyy ja heiluu.
Lääkäri oli aikonut kiertää luonamme kolmelta. Kun ei alkanut kuulumaan kyselin asiasta. Hoitaja vastasi kaiken olevan vähän suuntaa-antavia. Lääkäri myöhästyi tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Ruoka tuli reilun  puoli tuntia myöhässsä.
Ei sen puoleen, onhan meillä aikaa odotella, mutta odottavan aika on niin pitkä.
Huoneessa alkaa tunnelma välillä tiivistymään, jopa käsinkosketeltavaksi. Kolme vahvaa ja uupunutta tyyppiä muutamassa neliössä.
Hoitajat ovat ihmeissään, kun me vanhemmat voimme huuhdella cvk:n ja heparoida, samoin pistää kasvutekijän. Kuopion suunnalla ei kuulemma käytetä lainkaan hepariinia, ainoastaan keittosuolaa. Verikokeetkin otetaan yleensä sairaalassa, ei kotona niinkuin meillä. Onneksi voimme tehdä monta seikkaa itse, näin säästymme matkoilta ja sairaalapäiviltä.
Kuulin, että on myös talon sisällä suuria eroja kuinka toimitaan. Eri osastoilla tehdään toisin. Tässäpä taas tulee todistettua, ettei monessakaan asiassa ole yhtä ainoaa tapaa toimia, mutta lopputulos on sama.
Olisin ihan kypsä jo nukkumaan, olenhan keikkunut jo kellonympäryksen. Mutta pitää sinnitellä vielä pari tuntia, jotta Reetta voi hyvillä mielin nukahtaa vieraassa huoneessa. Onneksi mukana on kassillinen ikiomia pehmoja.

TIETOTOIMISTONA

Yllättävää kyllä, minun pitäisi muistaa ja tietää kaikki annetut lääkkeet ja annoskoot. Kyllähän minä aika paljon kykenen muistamaan, mutta mikäli lääkeannostukset menevät minun muistini varaisesti, niin hupsista vaan.
Täällä on tietotekninen hyödyntäminen vähän aataminaikuista ja tiedonsiirto sen mukaista. Ainakin itse olen hämmentynyt, kuinka moni seikka veivataan yhä käsin. Yhdessä hoitajien kanssa leikimme farmaseutteja ja yritämme ottaa selvää käsialoista. Itsellä pitää olla jokaisesta seikasta, antibiootti-  ja trombbariallergiasta tieto ja selvitys. Seilaamme tällä hetkellä kahden osaston väliä. K10 on lasten syöpäosasto ja K5 lasten kirurginen. Olemme nyt siis kirurgisella, koska kyseinen operaatio kuuluu sen piiriin. Tällä K5 osastolla ei siis tunneta syöpähoitoja, ihmettelevät olemassaolevaa cvk:ta, annettuja lääkkeitä jne...
Yritä siinä sitten itse muistaa kaikki ja vielä oikein. Lääkäreilläkään ei ole kierroilla tietokoneita, vain perinteiset potilaskansiot käytössään. Puitteet ovat vanhat, mutta ihan kotoisat. Toisaalta uskomatonta kuinka nykyaikana näinkin tärkeät toiminnot toteutetaan näin vaatimattomissa oloissa. Toista on valtavat lasipalatsikonttorit eri liikelaitoksilla tässä sairaalankin läheisyydessä. Eikö asioita vois suhteuttaa ja yhdistää... 
Pitäiskö alakaa isona poliitikoksi, sillä vaahtoan nykyään kaikista epäkohdista suu vaahdossa... Tai ehtiskö joku arpoa minulle viikonlopun vaaleihin oman numeron, niin menisin ihan pöntöstä puhumaan. Heko, vähäkö on suuret luulot, ainakin isot puheet!
Mutta nyt ihmettelemme missä lapsemme viipyy? Kello on jo puoli yksi, leikkuriin neiti meni aamuyhdeksältä. Pitää alakaa etsimään ja kyselemään...

SEINÄMAALAUKSIA

Olemme eilen kävelleet Reetan kanssa asunnollemme ja aamulla takaisin. Matka kestää noin 20 minuuttia, ihan passeli. Osan matkasta olemme oikoneet sairaalan tunneleita pitkin. Maan alla on valtava verkosto ja sieltä pääsee vaikka ja mihin. Oma salaperäinen maailmansa monine risteyksineen, vehkeineen ja kuvineen. Aamulla meidän piti olla osastolla jo seitsemältä. Tunnelien seinissä oli upeita kuvia hevosista, lehmistä ja muista kivoista aiheista. Reetta ei meinannut joutua millään, sillä kaikkea piti tutkia ja kuvata.
Matkamme varella ja maamerkkinä on myös katolinen kirkko. Kerroin Reetalle aamulla, että täällä on monia kirkkoja, tässä on katolinen. Siihen Reetta unenpöpperöissään kysäisi, siis eikö ne muut ole katollisia? Hoksasitko, jos et niin lueppa uudelleen. Että piti taas nauraa moiselle lohkaisulle. Samoilla asioilla on monia eri merkityksiä.
Asuntomme on Sylvan omistama viihtyisä pikkuruinen perheasunto. Reetta sai viime yöksi ihka oman kauniin huoneenkin. Ensi yön Reetta viettää ainakin osastolla, seuraavasta ei ole vielä tietoa.
Olen viikon aikana jutellut Oulussa muiden vanhempien kanssa paljon. Yksi isä kertoi, että ihan jalat menevät veteläksi ja kylmää, kun kuulee mitä asioita 8-vuotias joutuu käsittelemään ja päättämään. Täällä kuulimme, etteivät pikkuaikuisetkaan osaa asioista päättää tai suhtautua niihin, asioihin mitä Reetta käsittelee ja päättää, kuuntelee ja oppii. On todella tärkeää puhua asioista, jauhaa niitä lapsen ymmärryksen tasolla. Yhä uudelleen ja uudelleen ja kuunnella. Toisaalta eihän 8-vuotias ota lapsettomuudesta samanlaista pattia kuin vanhempi. Onni sekin.
Näitä munasarjan pakastamisia täällä HYK:ssä on tehty vuodesta 1999, kyse on vielä tutkimuksesta. Mutta toivottavasti siinä vaiheessa kun Reetan lisääntyminen on ajankohtaista tutkimukset ovat myös pidemmällä. Nythän puhutaan vielä, kuinka alkiot saadaan aikaiseksi maljassa ainakin hiirillä. Ei vielä ihmisillä. Tuota Reetta nauroikin, sellainen keskustelu se, hiiristä ja viinirypäleistä. Tällä hetkellä otetut palaset on mahdollista istuttaa takaisin. Nyt tehtävässä operaatiossa Reetalta on poistettu puolikas munasarja, jäljelle jäi 1,5 munasarjaa. Ajattelen näköjään jo menneessä aikamuodossa, sillä laskujemme mukaan neiti on parhaillaan heräämössä.
Ennen takaisin istutusta tulee palanen tutkia hyvin, ettei se sisällä syöpäsoluja. Siis ettei niinkuin istuteta mörköä takaisin...
Sädehoidot tuhoavat munasarjat, 9:llä kymmenestä. On siis olemassa yksi tyttö kymmenestä, jolla annettavat paukut eivät tuhoa. Kukaan ei voi sitä tietää tai mitata ennakkoon. Voimme jotain päätellä murrosiän alkamisen perusteella munasarjojen toiminnasta. Tarvittaessa hormoonit sivellään vatsaan, sitä ei kuulemma saa iskä tehdä, muuten isälle alkaa kasvaa tisut!
Eilen saimme myös paskauutisen, sillä 8.3 oaloitettu raju c-bloggi ei ole purrut lainkaan. Jäännöstaudin osuus oli yhä sama 0,04. Ensi viikolla aloitettava hoito, viedään a-bloggina, sillä sen version lääkkeillä on ollut suurin vaikutus kyseiseen lukemaan. Hiukka hermostutti, mutta kuulemma ihan yleistä näissä hoidoissa. Lohduttiko se sitten, en tiiä. Olisi niin kiva olla jo nollilla.
Kaikessa tässä tietoviidakossa uiskentelemme mielestäni ihan levollisin mielin. Ulkona on kaunis sää ja olemme kävelleet joutessamme pitkin merenrantaa. Koko alkukesä meren äärellä, kaupungin sykkeessä... Kait siitä pitää alkaa jotain positiivisuuskiksejäkin repimään. Ihanat puitteet, mutta harmittava ja raskas syy.

SUMUSTA AURINKOON

Eilen Reetta pääsi ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Oli pikkaisen täpinöissään! Tulevat operaatiot ja sairaala eivät haitanneet pätkääkään fiiliksiä. Oulussa oli todella sumuista aamulla. Oli upea tunne sukeltaa paksun sumuverhon läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samalta tuntui mielessäni. Huokaisin syvään, sillä tuntui että olemme oikealla matkalla.
Viikon tapahtumat ja kommervenkit löysäsivät otettaan ja pystyimme nauttimaan lennosta täysin. Saimme VIP-kohtelua kentällä. Meitä oltiin vastassa, ohjattiin Finlandia-kabinettiina. Viereisissä kabineteissa oli hiukka isompia tai pitäisikö sanoa muita suuruuksia. Oli jos minkäsortin marsalkkaa, sotaherraa ja diblomaattia. Vartioita oli joka käänteessä. Saimme ajaa herrojen kanssa samalla hissillä, samoihin parkkihalleihin. Pääsimme myös Mersun kyytiin, se ei ollut musta tummennetuilla ikkunoilla ja diblomaattikilvillä, vaan sellainen valkoinen farmari... Oiskohan ne nakanneet meidät tänne sairaalaan, jos olisimme ihan pokkana vaan istuneet samaan autoon? Pitää joku kerta kokeilla.
Jännitin etukäteen tulevia keskusteluja, mutta turhaan. Lääkärit osasivat loistavasti selittää Reetallekin tulevat operaatiot. Tai oikeastaan olin ne itsekin vauvansiemeninä kertonut, täällä kerrottiin viinirypäleistä ja siitä miten ne muuttuvat sädehoidoilla rusinoiksi. Siis munasarjat. Oikeastaan kummassakaan keskustelussa ei ilmennyt mitään ennelta tietämätöntä.
Tunsimme olevamme turvallisissa käsissä ja osaavassa paikassa. Se riittää tällä hetkellä.

FARSSIN AINEKSIA

Nyt olemme onnellisesti Helsingissä toteuttamassa suunnitelmia...
Mutta ennen sitä olemme olleet varsinaisessa pyörityksessä, joka tuntuu jatkuvan täällä yhä kaoottisempana. Lähinnä ongelmia aiheuttaa lennot ja niiden varaamiset. Olemme siis sairaalasiirtona täällä ja palaamme sairaalasiirtona takaisin. Eli Reetan ja minun lennoista huolehtii  OYS ja paluusta HYKS. Miten tämä pitäisi rautalangoista vääntää, jotta se menisi oikein! Monen kaavion mukaan lopulliseksi maksajaksi päädyimme me itse. Ja sen ei todellakaan pitänyt mennä niin.  Tälle aamulle asiat olemme kolmeen kertaan selittäneet ja nyt kolmannella kerralla saimme vasta oikeat liput. Pitää jaksaa olla todella tiukka ja selittää, yhä uudelleen ja uudelleen. Pasin lennot kustantaa Lastenklinikoiden Kummit, siis puhelinsoitto, mistä, mihin ja milloin. Lippu napsahtaa sähköpostiin. Todella jouhevaa! Täällä kehtasivat vielä esittää, että ottaisimme kaikkien liput Kummien kautta, jolloin sairaalalle ei tulisi kuluja. Mutta kun siirrymme osastolta toiselle ja hoidot jatkuvat, niin silloin liput kuuluu sairaaloiden hankkimiin. Toki olemme tässä pyörityksessä ihka ensimmäistä kertaa, joten opitaan sitten kantapään ja mutkien kautta. Nyt sitten odottelemme jännänä sunnuntaille paluumatkalle matkakustannuslappusia...
Meillä on mennyt valtavasti energiaa ja aikaa asioiden huolehtimiseen ja puolustamiseen.
Näpyttelin viimeksi tiistaina mietteitä ylös. Niiden mietteiden jälkeen pompimme kuin jojot edestakaisin ja taas takaisin. Mittarina olivat Reetan neutrofiilit; maanantaina 1,0, tiistaina 0,8, keskiviikkona 0,4. Tänne tulolle raja-arvo oli 0,7 operaatioita varten. Näin ollen keskiviikkona päätelimme hoitajien kanssa, ettei lähtöä tule. Sitten taas saimme viestin tulla kuitenkin, sillä keskustelut ovat lakisääteiset ja pakko käydä ennen siirtoa, joten saimme lentokäskyn kuitenkin torstaille. Reetalle pistettiin keskiviikkona jälleen kasvutekijää, joka paukautti yöllä neutrofiilit yli 11:sta. Torstai aamuna siis päättelimme, että tuleekin suunniteltu reissu operaatioineen.
Keskiviikkona Reetta oli lypissä, eli nukutettuna. Keskiviikko iltana Reetalle puski "krapula", eli neiti alkoi oksentamaan asunnolla... Hiukka hiipi kylmät väreet, kun ajattelin oksennustaudin mahdollisuutta. Onneksi oksentelu jäi pariin kertaan ja saatu pahoinvointilääke auttoi.
Olen ollut kävelevä organisaattori. Olen ottanut ja saanut käskyjä ja ohjeita kahdelta suunnalta ja useilta henkilöiltä. Mutta nyt olemme siellä missä kuuluukin, kaikki siis hyvin. HUH!

tiistai 12. huhtikuuta 2011

SIKÄLIMIKÄLI

On siis tiistai ja kello pian 12, nyt tiedän osastolla hengailullemme syyn. Olen suorastaan hengästynyt taas saamistani tiedoista. Aamun arvot tromppareiden osalta nousussa, eli omaa tuotantoa havaittavissa. Hieno homma siis. Suunnitelmamme kotiinlähdöstä ei toteutunutkaan, sillä huomenna onkin lyppi täällä Oulussa.
Huominen lyppi kertoo jäännöstaudin osuuden. Kaikki mahdolliset tutkimukset pyritään tekemään omassa sairaalassa, ei Helsingissä, koska siellä on ruuhkaa muutenkin leikkurissa. Huomenna samalla laitetaan selkälääke. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Reetalta otetaan verikoe, joka kertoo riittääkö arvot tuleviin Helsingin operaatioihin. Toisin sanoen tiedämme vasta torstaina aamulla lennämmekö vaiko emmekö. Pasin pitää tulla joka tapauksessa kytikselle Ouluun, sillä iskän pitää olla samassa koneessa. Onni on se, että silloin lennämme sairaalan sisäisenä siirtona, jolloin minun ei tarvitse huolehtia lippuvarauksista. Mikäli arvot antavat lähtöluvan, menemme. Mikäli ei, niin sitten aloitetaan luultavasti seuraava hoitojakso. Kaikki on siis tänään sikälimikäli. Vaikka eilen oli selvät suunnitelmat, tänään ei niinkään selvät. Sikälimikäli emme pääse reissuun tällä viikolla, joudumme siirtämään kaikkia operaatioita ja keskusteluja hamaan sikälimikäli tulevaisuuteen.
Hiukka Reettaa meinasi itkettää, kun emme pääsekään kotiin. Mutta nyt suunniteilla pyöräilyä ja hengailua, koska meillä ei ole erityistä roolia osastolla tänään. Menemme takaisin majapaikkaan ja petaamme jälleen uudestaan petit. Kannamme takaisin kamppeet ja eväät.
Tuli taas uusi ylläri matkaan noissa lippuasioissa. Jos lennämme sairaalan lentona toinen vanhemmista saattajana kuuluu samaan pakettiin, mutta mukaan tuleva toinen vanhempi ei. Siis joudumme kuitenkin itse varaamaan, tilaamaan ja maksamaan lipun. Hyvä, että tuli puheeksi nyt, sillä olisi melkoinen paukku jäädä lennolta sitten loppukirissä. Ongelmana on taas lippujen varaaminen, kun emme tiedä menemmekö ennen kuin yöllä. Henkilö joka asiaa hoitaa aloittaa työt torstaina aamulla vasta 07,15. Laskeskelin, että meidän pitäisi olla kahdeksan jälkeen jo ilmassa. Samainen henkilö ei voi samalla meille yhtä lippua varata, vaikka sen itse maksaisimmekin, vaan se täytyy hoitaa itse siinä sivussa.
Aamulla osastolla kävi esiintymässä EikkaEkoVeikka, kierrätyksestä ja luonnon säästämisestä. Loistavasti toteutettu yhden miehen show, joka pisti miettimään. Onneksemme pystyimme havaitsemaan oikeita ekotekoja omassa arjessamme, joskin syyllisyys pisti välillä nilkkaan ja hiukka sydämeenkin. Ehdotinkin kohderyhmäksi vaikkapa liike-elämän konferenssia, jossa ökymaastureilla ajelee paljon isomahaisia ökymiehiä, joilla kulutushysteria ja materia merkistee paljon. Ihmisiä, jotka ajavat ökyautoilla, ostavat hyvää oloa kuntosaleilta, juovat energiajuomia, kun voisivat tehdä itse enemmän, ajaa pyörillä tai julkisilla ja hankkia energiansa elämällä terveellisemmin. Pääsiäisen sanomaa toivat puolestaa seurakunnan tädit ja kanttori. Sitä sanomaa minun on paha mennä kommentoimaan, kun en ollut kuuntelemassa. Reetta oli.
Minä istuin sosiaalivirkailijan kanssa lippulappusulkeisissa.
Osasto muuttaa jälleen evakkoon, jonnekin aikuisten puolelle. Alan olla aika hukassa. Mutta nyt korvissani kuohuu siihen sikälimikälimalliin, että paineita havaittavissa. Miksiköhän?

NOPENNETAAN

Nopennetaan tarkoittaa suomennettuna nopeutetaan kävelynopeutta. Olemme Reetan kanssa Oulussa, tosin emme tiedä miksi. Eiliset arvot kertoivat leukkareiden ja neutrofiilien noususta, tromppareiden laskusta. Tämänpäiväiset lyppi ja selkälääke on peruttu. Omalla logiikalla tromppareita olisi tankattu heti, eikä hetken päästä. Kun kerran tänne tulimme. Eilinen arvo oli kotona 36 ja illalla osastolla 35, tankkausraja 30. Eilen siis kävimme reilun tunnin osastolla ja painuimme kämpille. Aamulla takaisin antamaan verikokeen. Ehdotinkin tromppareiden tilausta ja tiputusta joka tapauksessa, jotta pääsisimme tänään kotiin ja arvot jaksaisivat Helsinkiin saakka... Mutta omat suunnitelmat eivät aina ota tuulta purjeisiin, vaikka kuinka yritän "nopennettaa" niitä. Ärsyttää hapata täällä ilman konkreettista syytä, siis kun asioita vitkutellaan. Pah! Sainpas sanottua!
Eilen saimme lisätietoa Helsingin suunnalta. Keskustelut ja haastattelut torstaina alkaen 11.30. Operaatiot perjantaina. Loistava ehdotus oli lypin teko samassa operaatiossa, eikä Oulussa. Yksi nukutus ja kankkuspäivä vähemmän. Voi kunpa tuo idea kantaisi pidemmällekin kuin suunnitteluasteelle.
"Nopennetaan" siis muitakin tulevia koitoksia silleen napakalla tahdilla, ettei tarvitse meitä piinata odottelulla. Aamulla sain odottaa neidin mukaan osastolle, katsoi vain keskittyneesti lastenohjelmia. Ei muistanut syödä, pukea tai valmistautua.
Eilen sain valtavan tietopaketin tulevasta kantasolusiirrosta, kaikesta pintaraapaisuja. Huh, kuinka kerätä ja latata sinne vaadittava kantti. No, eiköhän nämä akut tässä pikku hiljaa lataudu, kun neiti voi niin hyvin. Vetää täysillä portaissa, ylämäessä, pyöräillessa, kävellessä. Nopennetaan, kuulostaakin ihan Reetalta, keksitään nopeampi sanakin sille mitä ollaan tekemässä. Hymy on herkässä, juttu luistaa ja huumori kukkii.
Toisaalta tänään saan kenties hoidettua osastolta käsin lentolippuasiat ym. pienet  ja suuremmatkin paperisodat. Kaikki siihen liittyvä on taas uutta ja ihmeellistä. Saa siinä mamma huulipyöreenä taas keskittyä...

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

KANNATTI AVATA

Tulin siihen lopputulokseen tuossa koirien kanssa lenkkeillessäni, että sanainen arkku vaan pitää avata. Päivittää omat ajatukset. Mielellään päivittäin jauhaa ulos patoutumat, ajatusvirrat ja peikot. Miten me sitten itse kukin niitä avaamme. Eihän sen tarvitse olla näin julkista kuin minulla, voihan ajatuksiaan pistää vaikka vihkoon.
Vaikka ranskalaisilla viivoilla, sana kerrallaan. Kannatti avata myös muutama lehti ja lukea muutama artikkeli. Vaikka tieto lisää tuskaa, se voi myös herättää ja palauttaa toivoa. Tänään koin sellaisen huojentavan tunteen, kun luin selviytymistarinan pienestä leukemiapotilaasta, jonka hoidot olivat kestäneet 3,5 vuotta. Kuinka kovienkin hoitojen, koettelemusten jälkeen hymy on kasvoilla ja kaikki yhdessä. Se oli suoranainen valoilmiö, joka alkoi taas siintää entistäkin kirkkaampana putken päässä. Suunta on selvä.
Kannatti avata myös silmät päivätirsojen jälkeen. Olo oli paljon levänneempi ja pirteämpi. Kauneusunista ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kyse, sillä nousin entistä enemmän luonnontilassa. Kannatti avata ulko-ovi ja ulkoistaa koko perhe. Minä lähdin lenkille koirien kanssa, muut jäivät pelaamaan jalkapalloa pihalle. Reetta jaksoi pelata aktiivisesti tunnin, ihan hyvin pysyy muiden tahdissa. Reino puolestaan avasi yhden pallon kyljen lenkin jälkeen, pelasi hiukka terävillä hampailla. Väinö puolestaan vihjailee, että pitäisi avata ruokapurkki. On iltaruokinnan aika, kaikki lapset ja elikot riviin. Sitten pesulle, pisulle, pusulle ja nukkumaan.

KOVA, LÖYSEMPI, PEHMIS

Miten meitä muuttaa sairaus, lapsen sairaus. Olen aina ollut monessa asiassa kova. Kova tekemään töitä, kova tarttumaan asioihin, kova kävelemään, kova pyöräilemään, kova organisoimaan, kova ottamaan ohjia, kova inspiroitumaan, kova innostumaan ja innostamaan, kova touhottamaan. Nyt olen kova itkemään ja huolestumaan. Tämä on kovaa aikaa parisuhteelle, perheelle koko yhtälölle.
Toisaalta tämä on myös löysempää kovuutta, suorastaan pehmoilua välillä.  Kova koulu tämä on. Kova elämänkoulu, kovat oppirahat. Osaan ottaa joitakin asioita löysemmin, en enää ole niin tiukkapipoinen. Viis nyt muutamasta kissanhiekkapallerosta, karvatollerosta, joita pyörii lattialla. Myös kurin suhteen olen löysempi, mutta en mielestäni kuitenkaan täysi pehmo. Oman itsekurin suhteen olen löysäillyt ja olen todella pehmo, lyllerö. Mutta en jaksa olla itsellekään kova, sillä joitakin pehmeitäkin arvoja elämässä täytyy olla. Kovaa tämä on itselle muutenkin, saati sitten mikäli koko ajan itseäni ruoskisin. Olen nimittäin suhteellisen hakattu henkiseltä puolelta. Välillä kroppa viestittelee kovasta käytöstä myös fyysiselläkin puolella. Elämme kovassa maailmassa, kovien hoitojen kanssa. Meillä on oikeus olla tunteellisia pehmiksiä välillä, ettemme kovettuisi liikaa. Toisaalta onhan kevät ja pehmikset kuuluvat pian katukuvaan, suuhun, kielelle. Välillä on syytä löysätä ahdistustaan, jotta kykenemme havainnoimaan kauniita pehmeitä asioita ja arvoja ympärillämme. On kiva välillä kovasti rutistaa, halata, pussailla, rakastaa ja olla niin niin pehmo. Siis täysin löysä ja lälly, imelä pehmis. Tästäpä tulikin ajatus, etten viitsi kovasti löysäileviä sohvaperunoita nyt läksyttää, vaan pehmoilen laumani sekaan. Eli tässä kovassa elämänkoulussa kovisäiti opettelee löysempiä tapoja suhtautua asioihin ja pehmeämpää armollisuutta itseään kohtaan.

ELÄMÄÄ SATA LASISSA

Viikko on mennyt kuin siivillä, en ole pahemmin ehtinyt telekkarin tai tietokoneen ääreen pysähtyä.
Hommaa on ollut joka suunnalle, on mentävä sata lasissa. Sillä jatkosta emme todellakaan tiedä, milloin kotiudun/kotiudumme. Tuleeko minusta huomisesta ja tulevasta viikosta lähtien hesalainen vai olenko välillä myös pohojalainen.
Olemme havainneet, että kevät painaa päälle. Tästä johtuen olemme pesseet ja säilöneet talvivaatteita ja päivittäneet kevätvaatteita. Mistä noita ryysyjä oikein riittää?
Pasi sai osan katon rasitteena olleista lumista pudotettua toissa viikolla ja loput tulivat alas viikko sitten lumistoppareiden petettyä oma-aloitteisesti. Samalla rytinällä hajosi etuterassi; kaiteet, kärhöt, tukirakenteet... Nyt koko terassi on kasana lautoja ja uudet suunnitelmat. Laatat on hankittu ja osa pohjatöistä tehty. Odotamme siis roudan sulamista ja suunnitelmien etenemistä.
Autot on puhdistettu ja kakkosautoon Pasi vaihtoi myös kesärenkaat.
Olemme kyläilleet mummulla ja papalla useita kertoja. Reetta kävi siellä kokkaamassakin sillä aikaa kun meillä kävi kotona siivooja. Toki olemme itsekin "muutaman" kerran saaneet siivota viikon aikana, viimeksi tunti sitten siivosin koko huushollin. Tavoitteena oli, että siivooja on meillä kolme tuntia ja helpottaa arkirumbaamme. Ja paskat! Vedin kauheat herneet, kun palasin kotiin. Lattiat olivat puhtaat ja tuoksui siivotulle. Mutta sitten se kaikki muu oli tekemättä. Soitin pahanmakuisen puhelun, sillä odotin huomattavasti enemmän ammattilaiselta. Huushollimme ei todellakaan ole kaatumispisteessä, joten kyllä kolmessa tunnissa pitäisi ehtiä muutakin kuin imuroida, mopata ja pyyhkiä pölyt. Aamulla laitoin tiskikoneen ja kuivausrummun päälle. Tiskit odottivat yhä koneessa, likaiset altaassa. Pyykit yhä rummussa, likaiset koneessa. Roskikset täynnä, tuplien sängyt yhä petaamatta... Kyllä keitti! Kuvittelin tulevani rentoutuneena kotiin ja nauttivani huushollin tehdyistä toistä, mutta ei ihan mennyt putkeen. Kyllä sieppasi aloittaa heti kotitöiden loppuun tekeminen ammattilaisen jäljiltä. Meillä on muutamana kesänä ollut jokunen teini siivoojana, heidän jälkeensä olen saanut ihania fiiliskiksejä miltä tuntuu palata kotiin, joka on tip top. Tämä oli ammatilaisenkin tavoitteena ja jäi saavuttamatta. Mutta enpä vaahtoa asiasta enempää, sillä alkaa taas savu nousta.
Koirat ovat uineet tulvaojissa, hyppineet rapakoissa. Niitä on lenkitetty, pesty, harjattu ja imuroitu.
Olemme pyöräilleet, rullaluistelleet, lorkkineet ojissa, ulkoilleet ja puuhanneet yhdessä. Väinö on osallistunut näppärillä tassuillaan korukoulussa korujen tekoon. Nyt meillä helisee kaikki lapset ja hiukka äiskäkin. Kotona on rentouttava hierontapalvelu; selkää, naamaa, jalkoja, käsiä. Eilen otin kauneusunetkin keskellä päivää, kun niin rentouduin. Olen myös päässyt kampaajalle. Ajattelin blondata, josko blondeilla olisi huolettomampaa, helpompaa ja hauskempaa. No, ei minusta blondia kuitenkaan tehty.
Eilen aloitimme grillikauden. Ystävä kylässä ja loistavaa ruokaa. Illalla olin jo nukahtamaisillaan, mutta päädyinkin tanssimaan. Kaikki kävi taas niin nopeasti, ettei aina itsekään tajua. Systeri kaverinsa kanssa pyysi minua kylille. Ei auttanut muu kuin nykäistä pyjamanhousut ja tunika päälle. Hiukka pinoteksia pintaan ja korkkarit jalkaan. Niin miksi pyjamanhousut? No kun olen soljahtanut tähän tunikalegginssimuottiin, ja kaikki legginssit pyörivät juuri lähdön hetkellä pyykkikoneessa. Hätä ei lue lakia. Ne pyjamanhousut olivat kyllä ihan mustat ja normaalit, ei mitään sammakkokuosia ja flanellia.
Sen kerran kun pääsen tuulettumaan ajoimme sitten Kalajoelle Suvi Teräsniskan keikalle. Kyllä se tyttö osaa ottaa yleisönsä ja on loistava esiintyjä. Kotona olin kolmelta aamulla pirteänä ja elämyksiä kokeneena. Kannatti siis käpäistä ihmisten ilmoilla.
Aamuni aloitin takaterassilla auringonpaisteessa elikoiden kanssa, muut nukkuivat vielä. Aurinko, aurinkolasit, aamutakki ja huopa ympärillä. Kaksi palvovaa koiraa vierellä ja kehräävä unelmakolli sylissä. Aamupalan teki jälleen Reetta.
Päivän tavoitteena on nauttia siivoamastani huushollista, ulkoilla, ottaa parikymmentä hierontaa lasten tekemänä, miettiä hiukka huomista lähtövalmiutta, vaikka grillata.  Tajusin, että suuressa maailmassa tarvitaan ehkä asiallisempiakin vaatteita kuin savunhajuinen tuulitakki, koiranpureskelemat kengät ja käsilaukkuna toimiva Pirkka-kassi, lapsilta lainattu nallehuivi ja pipo. Välillä kotijoukotkaan eivä halua minua tuntea kun elän aika luomuna ja ekona, miten ne sitten HUS:ssa suhtautuu moiseen vanhempaan. Ottaako ne minua todesta ja pitääkö ne minua ymmärtävänä olentona?  Elämä soljuu siis tappelematta, harmoonisesti ja levollisesti iltaan... Saahan sitä toivoa! Tällä hetkellä Tessa vihaa pestyjä sukkahousuja, bändikoulu on äänekäs ja noin neljäkymmentä kinaa on ollut havaittavissa. Ukkokulta kaipaa hiljaisuutta, rauhaa, lepoa, puhumattomuutta ja yksinäisyyttä. Tytöt karjuu, itkee, tulukuttaa, tönii, huutaa, kiljuu, kapinoi, panikoi ja stressaa kaikesta. Minä toivon, että tämä tuleva rumba olisi pian onnellisesti, onnistuneesti ja turvallisesti ohi. Mutta lauma on koossa!

KUULUMISIA

Näinpä lähes viikko on vierähtänyt ilman päivittelyjä. Ei ole pahemmin koneen aukaisut kiinnostaneet, saati sitten päivittelyt. On nimittäin ollut omissa nupin päivittelyissäkin täysi työ.
Kotiuduimme laumamme kanssa tiistaina iltasella. Keskiviikko meni kauheassa päänsäryssä, stressi laukesi kunnolla. Silmissä sumeni, jyskytti, oli hiukka hattu tyhjä. Siihen ei mitkään tabut auttaneet, oli vain lusittava sekin päivä. Onneksi torstaista asti on ollut havaittavissa fiilisten nousua.
Mitäpä Reetalle? Neiti menee sata lasissa. Pyöräily kuuluu jokaiseen päivään, eilen noin viisi kilometriä. Ulkoilua, korukoulun pitoa, kotikoulua, kyläilyä, kokkausta, nahistelua ja kotista. Kaikki tuntuu menevän loistavasti. Perjantain veriarvot nousussa, oikea suunta.
Viime viikolla meillä tuntui olevan suhteellisen selvät suunnitelmat tulevalle viikolle. No, nyt on jälleen uudet suhteellisen selvät suuret suunnitelmat. Huomenna maanantaina otan kokeet kotona, siitä lähtien kaikki etenee todennäköisesti. Moni asia vaikuttaa kaikkeen ja kaikki yhteen ja yksi toiseen. Näillä näkymin lähdemme iltapäivällä Ouluun, anestesiakelpoisuuden tarkistaminen. Tiistaina lyppi ja selkälääke. Keskiviikkona lennämme Helsinkiin. Torsataina rankat keskustelut ja suunnitelmat. Perjantaina operaatioita. Paluulento ehkä sunnuntaina, ehkä maanantaina... Kaiken tämän ohessa minun kuuluu hoitaa paperisouvit, Pasin hypätä testistä ja kokeesta toiseen. Muut muksut ja lauma elikoita jää kotikonnuille mummun ja papan hoiviin. Onneksi tukiverkosto on lähellä ja muunneltavissa tilanteiden mukaan nopeastikin.
Reetalta otetaan pakastettavaksi "vauvansiemeniä" tulevaisuutta varten. Sillä tulevat rankat sädehoidot tuhoavat hedelmällisyyden. Ihana, että tuokin seikka on valmiiksi mietitty ja suunniteltu. Operaatiolle on hienompikin nimitys, mutta me puhumme Reetan ja tyttöjen kanssa vauvansiemenistä. Samassa nukutuksessa laitetaan toinen uusi cvk, koska tulevina viikkoina tarvitaan takuuvarmat vehkeet ja tarpeeksi putkia...
Infoa on tullut nopealla aikataululla sekä Oulun, että Helsingin suunnalta. On siinä sulatteleminen ja organisointi. Olen ottanut Reetasta 4 putkea verta tutkittavaksi, ettei lapsella ole vain mitään sukuopuolitauteja. Tämä on kuulemma lakisääteinen juttu, jotta väestöliitto ottaa siemeniä pakkaseen.
Toki lasten hankkimiselle tulevaisuudessa on muitakin keinoja. Näistäkin olemme Reetan kanssa jutelleet. Voihan vauvansiemeniä luovuttaa myös äiti tai sisaret. Ajatusleikki meneekin, että minä annan siemenet, jotka Reetta synnyttää. Eli mummun siemenistä syntyy lapsenlapsi, joka onkin oikastaan äidin sisko! Välillä nauramme, välillä itkemme. Pääasia on että keskustelemme!
Todettakoon, että tieto on lisännyt tuskaa... Miten käsitellä hallitsevaa tuskaa, haluanko lisää tietoa?
Tällä hetkellä on vain otettava vastaan valtavia paukkuja ja yritettävä sopeutua.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

INFOÄHKYÄ

Olemme täällä osastolla muiden kanssa keskustelleet siitä, kuinka syöpään törmää kaikkialla. Kuinka hyvä olisi välillä informaatioähky syövän osalta saada poikki. Mistä syystä niin monelta kautta voi ajautua syöpä-puolelle. Muistan aina, kun tulimme Reetan kanssa lokakuussa päivystykseen. Yritin siinä shokkikrampissani selailla lehtiä, siis ihan tavallisia humpuukilehtiä, kas kummaa törmäsin niissä syöpään. Puistatti, kun ajattelin vaihtoehtoja. Posti suoltaa syöpäteemalla välillä kilokaupalla tavaraa. Jäsenlehtiä, infoa, kokouskutsuja, myötätuntoa... On rankkaa ottaa kaikki se vastaan myös kotona, kun yritämme elää siellä normaalia arkea. Täällä osastolla se on aivan luonnollista, keskustelut muiden vanhempien kanssa myös. Samoin tämä raaapusteluni on kanava kertoa aiheesta ja tyhjentää nuppia. Mutta välillä mitta on aivan täysi tai onko se sitten aivan tyhjä...
Pysyn harvoin telekkarin kanssa hereillään. Eilen yllätin kaikki jäämällä tuijottamaan hömppäelokuvaa. Kas kummaa siitäkin muodostui ajan myötä syöpädraama. Eli sen kerran kun katson elokuvaa, en todellakaan olisi toivonut syöpää. Oma kriittisyys kasvaa älyttömästi, sillä eihän ne hoidot oikeasti noin mene. Yksi äiti oli hiiltynyt viime viikkoisesta House-jaksosta. Sielläkin puski syöpää tuutin täydeltä ja potilas ilman suurempia hoitoja ja tutkimuksia ohjattiin kantasolusiirtoon... Kun ei ne mene niin kuin elokuvissa! Ehkä monilla onkin vääristynyt kuva lastemme sairauksista ja hoidoista juuri viihteen kautta. Siis tuosta vaan naps, hoidetaan homma pois. Toki näinhän on ollut itsellänikin ennen suurelta osin, sillä en ole aikaisemmin ollut syöpäruletissa mukana.
Olemme jälleen osastolla, käsittääkseni tiistai aamussa mennään. Kello lähentelee puoli yhdeksää. Verna ja minä tulimme seitsemän jälkeen, unikeot jäivät nukkumaan. Löysimme osastoltakin yhden unikeon, suu mutrussa veteli levollisesti hirsiä. Tänään tunnen olevani enemmän hereillään kuin eilen. Pari päivää on mennyt sumu-usva-huurussa. Onnekseni olen huomannut muillakin vanhemmilla käynnistymisvaikeuksia. En siis ole ainoa. Eilenkin saimme nauraa räkänä vanhempainkeittiössä näille äitien poissaolokohtauksille, niitä riittää.
Kummasti äidit leviää pyllyn seudulta ja pylly pyyhkii pöydät puhtaiksi murusista, leivistä, jopa kinkkupaketeista. Siellä kun muutama mamma pyörii, niin on paljon tavaraa lattialla. Viikonloppuna asiasta muutamat naurut revimme. Kuulemma normaali-ihmisilläkin on havaittavissa kevätväsymystä, vaikeuksia pysyä hereillään ja läsnä. Tämän mittapuun mukaan se meillekin täällä sallittakoon.
Aamulla testailin itseäni; pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat. Polvet, varpaat. Kaikki ovat paikallaan, kaikki löytyy ja kaikkia särkee ja kivistää. Olen siis ulkoisesti ehjä, mutta kroppa viestittää olemassaoloaan ja huutaa huomiota. Kaipaan kotiin ja ulkoilemaan elikoiden kanssa. Mutta onko se tämä päivä kenties, jos ja kun voimme kotiuttaa itsemme. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato! Heko!

P.S. Arvot tankataan kohdalleen, crp 8, arvoilla suunta ylöspäin. Kotiutamme klaanimme illan mittaan. Seuraavat kokeet perjantaina, sitten maanantaina. Maanantain arvot kertovat onko tiistaina lyppi ja selkälääke. Kuulostaapas selkeältä pitkäntähtäimen suunnitelmalta tänään. Suorastaan visio! Näillä ajatuksilla ja tunnelmilla relailemme ja hengailemme loppupäivän. Tsao!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

PAINEKATTILA

Tohtori Sykerö, eli minä, pompin hyppykepilläni ympäriinsä tunnelmasta, tilanteesta, tilastosta ja tuloksesta toiseen. Boing, boing! Siellä se pomppii pompotettavana... Pompottajina on koko rakas perhe ja koko yhtälö. Lisämausteita soppaan nakkelee lääkärit, hoitajat, opettajat, askartelunohjaajat jne jne. En todellakaan taas tänään ole tiennyt kuinka pomppia. Kotiinpääsystä ei tullut mitään, jatketaan lääkkeissä täysi viikko täyteen. Eli huomiseen, näillä näkymin. Huomenna tankkaillaan ainakin tromppareita ennen kotiutusta. Crp oli tänään 10, ihana homma. Parempi kuitenkin vetää kuurit loppuun, ettei pilata kiireellä infektiota. Pasi järkkäsi muillekin muksuille jälleen lisäpäivän yhteiselon merkeissä. Tosin siinä vaiheessa kun paineet alkoivat kertymään ja äidin kaikkivaltias tyhmyys voimistumaan, meinasin karata. Taas tuli Tohtori Sykerö mieleen. Eikös sillä ole sellainen painekattila joka pihisee, sihisee, natisee liitoksistaan, pomppii ja kolisee. Siis ihan kuin minä. Joka liitoksesta kuuluu vinkuminen, vihellys ja puskee paineet höyrynä ulos. Siinä se vaan natisee ja paukkuu pääsemättä karkuun. Kyselinkin Pasilta oliko Sykeröllä sellainen vehje. Pasi kysäisi vain, siltäkö tuntuu? Taitaa tuntea akkapolonsa aika hyvin.
Tottakai Reetankin kiukunpuuskat osastopäivien jatkumisesta ymmärtää, mutta en aina haluaisi olla kohde. Huoneessa lenteli koulukirjat karjuen nurkkiin. Menin minne menin tai olin ihan paikallani niin narina seurasi. Tessa on kyllästynyt kerrostalossa asumiseen, täällä haisee. Osastollakin haisee. Äiti on tyhmä ja haisee. Kysäisin haiseeko aina siellä, missä Tessa on, ettei siis olisi neiti itse hajunlähde? Siitäkös pikkumurkku taas kimpaantui. Jatkoimme kokkausta ilman mitään, nyt vuorossa jauhelihakeitto. Fanny olisi halunnut puolestaan kinkkukiusausta, koskaan ei kuulemma saa haluamaansa ruokaa ja nälkäkin pistää huutamaan isoon ääneen.
Verna on ollut pääsääntöisesti tyytyväinen, mitä nyt välillä uppoaa ajatuksiinsa eikä näe eikä kuule. Reetalla on ollut loistava ruokahalu, kreikkalaista ruokaakin pitäisi lähteä lisäksi ostamaan. Aikansa syötyään tuumasi, hyvä ruoka parempi mieli. Totta, meidän sakkia ei nälkäisenä kuuntele kukaan.
Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa. Tytöt viihtyivät siellä loistavasti. Sitten ajoimme myös automuseoon. Nyt Fanny halusi ehdottomasti Pasin kanssa kiertelemään autoliikkeitä. Ihme idea tuokin, mutta saivat mennä.
Olimme Vernan kanssa aamuseitsemältä jo Reetan luona osastolla. Verna halusi ehdottomasti mukaani. Illalla Reetta soitteli minulle ja ehdotti, eiköhän jo lopeteta ja laiteta nukkumaan. Samalla hän rätkätti, ettei hänen ole aijemmin tullut noin sanottua. Taidan olla siis väsynyt, kun toinen silmäkin on jo kiinni. Yleensä se on äiti, joka puhuu puhelimessa vain joka toisella silmällä ja ehdottelee nukkumista. Toivottavasti saamme tämänkin päivän purkitettua ilman painekattilan räjähdystä. Josko huomenna olisi taas uusi päivä ja vaikka kotimatka edessä. Kenties... Ei passaa vielä kattilaa kiristäviä vanteita löysätä, mikäli jostain syystä paineisiin on huomenissa aihetta, syntyy pian pahaa jälkeä jos koko komeus poksahtaa... Boing, Boing! Pshhhh! Klonk, klonk!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

NYHJÄÄ TYHJÄSTÄ

Näin on päivälääkkeet tiputeltu ja leikimme jälleen äänekkäästi kotista. Voi, voi, säälimme muita kerrostalon asukkeja, jotka yrittävät viimeöisiä metelikännikrapuloitaan nukkua pois. Meistä lähtee meteliä ihan selvistäkin päin ja päivänvalolla. Olemme järkyttävällä törmäyskurssilla iltaruuasta. Lähinnä Tessa isottelee ja hakee rajojaan. Päädyimme todella simppeliin vaihtoehtoon ja idioottivarmaan sellaiseen; spagettia, jauhelihakastikkeella ja parmesanjuustolla. Lisäksi kreikkalaista salaattia. Jälkkäriksi jäätelöä. Helppo saada aikaiseksi ilman suurempia hankintojan tyhjistä kaapeista. Mutta ei kuulemma ole olemassa mitään niin tyhmää ruokaa kuin jauheliha, möykkää Tessa. Meidän vannoutunut jauhelihansyöjämme! Neiti sätkii, potkii, sättii ja ärisee moisesta. En siis tunne noita kotilapsiani enää ollenkaan. Saimme juuri kuulla, että hän on lopettanut kokonaan jauhelihansyönnin. Aikaisemmin, siis kun neiti oli noin viiden, hän alkoi vegetaristiksi ja lopetti lihansyönnin ja siirtyi ainoastaan jauhelihansyöntiin. Nämä tytöt ovat ihan vesipestäviä blondeja välillä.
Pari viikkoa sitten kotona ollessani heräsin aamulla ja huomasin Tessan sängyn petatuksi. Tyttö löytyi minun vierestäni. Neiti oli yöllä noussut ylös, pedannut petinsä valmiiksi ja tullut minun viereeni nukkumaan. Näin kuulemma säästyi yksi tympeä tehtävä aamusta.
Kun tuplat olivan viiden paikkeilla Reetta halusi polkea kaikki matkat omalla pyörällä. Vernaa ei taas vähempää voinut moinen kiinnostaa, hän mieluummin hengaili takatuupparissa lauleskellen. Alkukesäisenä päivänä siinä sitten pyöräilimme ja Verna lauloi joululauluja raikkaalla äänellään takatuupparissani istuen. Paluumatkalla neiti sitten takapuoltani kaksin käsin taputteli ja totesi; on se niin iso, pehmeä ja pyöreä ei paljon penkkiä näy... Ja jatkoi lauluaan Petteri Punakuonosta. En voinut kuin huokailla nauraen ja jatkaa polkemista. Totuudentorvi!
Tessan ollessa neljän ja tuplien reilun vuoden, iski Tessalle pyllynpyyhkimistaantuminen ( muistaakseni regressio ). Kerran neiti pylly pystyssä huuteli jälleen pyyhkimään. Sinne Verna sitten vaippa polvissa roikkuen kiirehti, myttäsi paperin ja sutaisi pyllyn puhtaaksi todeten; no niin. Kyllä Tessan pörrö pyörähti napakasti, kun hän tajusi mitä tapahtui. Kummasti opit alkoivat taas löytymään. Onhan se todella noloa, jos pikkusisko pyyhkii pyllyn isommalta.
Kesällä 2004, kun Fanny oli alle kahden vuoden, olimme pihalla pyykkitelineen alla. Siinä Fanny sitten selkeästi naapurille tuumasi; naapurin Margit-täti, tulisitko katsomaan täällä on leppäkerttu. Margit-täti meni ihan hämilleen kysyessään Fannyn ikää. Hänestä oli todella hämmentävää kuulla alle kaksi vuotiaan muodostama lause. Emme itse sitä tajunneet, sillä ymmärrettävää tekstiä oli tullut jo pitkään. Tuplat puolestaan pärjäsivät omalla kielellään hiukan pitempään. He ymmärsivät täysin toisiaan ja keskustelivat asiat selviksi, ilman että ulkopuoliset tajusivat mistä oli kyse.
Nyt siirryn muisteloista todellisuuteen... Tuplat ovat pääkokkeina ja Tessaa oksettaa kaikki mikä näyttääkään ruoalta. Fanny on toistaiseksi suhteellisen tyytyväinen ja turvallisella maaperällä. Sillä Fannylle tekee tiukkaa osastolla olo. Kuulemma jännittää ja pistää mahan sekaisin. Pelottaa ja tuntuu, että pyörtyy. Empaattissympaattisherkkis. Mutta missä on iskä, taitaa maata sohvalla kuin laho lahana. Voi vitsi, että on kotoisa olo!

EN TIEDÄ KUKA MÄ OON...

En tiedä kuka mä oon ja kuuluisinko aurinkoon vai kuutamoon. En tiedä mistä kyseiset laulunsanat mieleeni pulpahtivat, mutta se kuvastaa tämän hetkisiä tunteitani aika hyvin. Missä minun tärkein paikkani on? Minne kuulun? Tänään minulla on mahdollisuus reilun viikon jälkeen vaihtaa roolini kotiäidiksi. Mutta kuuluisinko osastolle? Niin vai kotiin? Vai ukkokullan kainaloon? Miten osaisin nauttia ja hakea hyviä fiiliksiä olen sitten missä olenkin. Hitsi, kun tuo syyllisyys ja itsensä ruoskiminen tapahtuu olen ja teen sitten mitä hyvänsä. Kait se on tämä minun tyypillinen roolini.
Nyt olemme asunnolla koko perheen voimin. Törmäyskurssilla asiasta jos toisestakin. Alkaa pikkuhiljaa näkymään erillään asuminen. Toisten mieliteot ja -asiat ovat muuttuneet kuukausien saatossa. Niin meillä kaikilla. Se mikä oli hitti syksyllä, onkin vain hämärä muisto nyt keväällä. Tehdä siinä sitten kaikessa kopromisseja tai pidä nyt joka asiasta tarkka neuvonpito kuinka tänään toimia. Toki moni seikka kärjistyykin uudessa tilanteessa ja tilassa. Pakkohan noita rajojakin on hakea. Eihän varmasti ilman natinoita pakettia saa porukassa pyörimään.
Mutta kun en vain jaksaisi joka narahuksesta tehdä numeroa. Takki on todella tyhjä. Yleensä oman uupumuksensa huomaa aina silloin, kun on toinenkin aikuinen jakamassa asioita. Nousin aamulla ylös kukonlaulun aikaan, syyllisenä siitä, että me saamme olla porukalla ja Reetta joutuu  heräämään ihan yksin. Näinpä olin jo osastolla heti seitsemän jälkeen. Siellä neiti jo Vieno-kissaansa puki ja ilahtui selvästi näkemisestäni. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Nyt leikimme kotista, kokkaamme, itkemme, kiukuttelemme ja katsomme televisiota. Ulkona sataa, tekee kevättä. Reetan pitää palata osastolle puolenpäivän paikkeilla, lääkkeille. Iltapäivällä minä laumani kanssa lähden sateeseen, kotiutan meidät. Huomisesta emme tiedä vielä yhtikäs mitään. Kiva olisi Reetankin päästä kotona käymään, mutta se on niin monen tekijän summa. Katsotaan.
Eilen arvoissa oli positiivisia muutoksia. Viimeinkin leukkarit olivat noususuuntaisia. Viimeiset kolme päivää ne ovat olleet mitattavissa. Crp laskenut myös, huh. Sainkin hoitajalta tärkeää tietoa, mikä minulla on ollut kahden päivän porkkanana. On yleistä, että kun luuytimessä tapahtuu arvojen suhteen nousua, lapsen olemus väsähtää. Parin kaupunkikeikan jälkeen Reetta olikin todella voipunut. Mikä taas itsellä aiheutti huolta. Mutta kun samaan aikaan arvot lähtivät kohoamaan, tämä yhtälö toimi. Kuinka tärkeää hiljainen nippelitieto onkaan.
Reetan kunto on mittasuhteisiin ja hoitoihin nähden kova. Jaksaa kävellä napakalla tahdilla muiden kävelijöiden ohi. Juoksee myös portaat viidenteen kerrokseen. Onnistuuko meiltä muilta? Ainakin pistää puuskuttamaan raskaasti, neiti sen kun nauraa ja hörisee moisesta.
Nyt keittelen päiväkahvit. Olen ollut pakastealtaan avulla pullantuoksuinen äiti. Parasta lämmin korvapuusti on kuulemma kylmän maidon kanssa, totta näinhän se oli jo omassa lapsuudessa.

P.S. Jälleen yllätysmuutos suunnitelmiin. Pasi sai päähänpiston, jäämmekin koko sakki huomiseen saakka. Katsotaan milloin alkaa koulun suunnalta tulemaan ruoskaa näistä koko lauman poissaoloista... Onneksi tytöillä koulu on hallinnassa ja opet niin symppikisä, uskon ettei me nyt ihan kauheita nuhteita saada. Sen päätin, että kun idea lähti Pasista, saa Pasi myös hoitaa elikoille jatkohoitoajan ja opettajille ilmoitukset. Mää vaan relaan, sillä nythän minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä yhtikäs mistään. Saamme olla koko perheen voimin, ei tarvitse lähteä ilman Reettaa, eikä lintsaaminenkaan ollut minun ideani. Mää oon niin viatoan ja koko perhe kuulostaa tyytyväiseltä. Nauttikaamme!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

PELKOKERROIN

Illalla kun hattu tyhjänä kämpille raahauduin, ajattelin pelkoa. Kuinka valtava tuntemamme pelkokerroin on. Pelko on mukanamme, läsnä, se ei karise teet mitä hyvänsä. Pelkoa emme pääse pakoon, se ei irrota. Välillä se Luojan kiitos hellittää otettaan. Muutenhan pelko kykenisi voimallaan hirttämään meidät. Mutta se pitää meitä koko ajan vähintäänkin löysässä narussa. Otteessaan. Mutta meidän on vain kohdattava pelkomme päivittäin, se on meidän elämäämme. Mietinkin jotakin pelko-kurssia. Miten saisimme voimavaroja pelon käsittelyyn, kohtaamiseen sen kanssa elämiseen. Onko siihen mitään poppaskonsteja, apuja. Toki taas mietin erilaisia pelkoja. Monethan hakevat pelkoa tietoisesti elämäänsä, omia rajojaan, pelkokertoimia. Mutta moniko haluaisi jäädä siihen olotilaan pysyvästi. Pelkoa voi tuntea esiintymisestä, mutta se on hetkellistä. Pelkoa voi tuntea benjihypyssä, mutta sen jälkeen tulee mielettömän hyvä olo. Pelkoa voi tuntea pimeässä, mutta aamulla nousee aurinko. Pelkoa voi tuntea synnyttäessä, mutta lapsi saadaan yleensä jotenkin ulos. Miten me saisimme oman pelkomme pois, kun lapsi sairastaa. Voiko pelokurssin vetää sellainen, jolla ei ole käsitystä syvästä huolipelosta. Voiko kukaan muu käsittää mistä tässä on kyse, kuin se joka on itse kokenut avuttomuuden kautta oman pelkonsa. Mielestäni olen yrittänyt lukeakin kirjaa aiheesta, mutta kun sitä käsitellään eri perspektiivistä en löydä siitä avaimia omaan pelkooni. Tulin siinä illalla raahustaessani siihen tulokseen, ettei tätä pelkoa auta peittää piilotella, se on vain elettävä. Parempi kohdata omat pelkonsa ja pyrkiä ne käsittelemään omin avuin. Varmasti olisi olemassa jos minkälaisia mömmöjä, joilla näitä pelkoja voisi pehmentää. Mutta ne eivät poistu peittelemällä, sumentamalla tai turruttamalla. Mutta harras toiveeni olisi, ettei pelko sumenna muilta tunteilta ja hallitse liikaa elämää. Pelko saa olla elämässämme, sillä tällä hetkellä se siihen kuuluukin. Mutta haluan elää sopusoinnussa pelkoni kanssa, ettei minun tarvitse pelkoani pelätä.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

VIUH

Niin viuhahti valtava helpotus lävitsemme, ei sieni-infektiota.  Kaikki kuvat puhtaat! Crp yhä laskenut. Viuh! Viuh! Uskomaton kiristys kaulasta laukesi, taas on niin niin parempi olla. Valtavan huojentunut olo.
Aamulla Reetta huvikseen minultakin verenpaineet mittasi, oli kyllä sellaiset lukemat, että ei passaa lekureille kertoa. Olisin varmasti joutunut lepoon, lääkitykselle ja tehotarkkailuun. Mitä kaikkea stressipinne voi saadakkaan aikaan. Mutta nyt menemme paineiden suhteen taas optimissa.
Itsellä on tööt -olo muutamasta huonosta yöstä ja helpotuksesta johtuen. Reetta taas ollut näppärä sormistaan tänäänkin. Aamupäivällä ompeli Milka-kummin kanssa ruskean vihreäsilmäisen Vieno-kissan. Sitten tuli hamahelmitöitä. Nyt olemme vaatettaneet kissaa. Reetta ompeli kietaisumekon ja minä kudon neulemekkoa.
Eilen ja tänään hoitohenkilökunta ihmetteli Reetan silmienympärillä ja kasvoissa olevaa turvotusta. Silmät olivatkin hiukka hukassa. Ottivat kovasti uusia suola-arvoja ja miettivät syytä. Minä onneksi sen nokkelana hoksasin, 150 g suolaista kylmäsavuporoa ja siihen muutama frittimuikku. Kyllä siinä aikuisillakin silmät katoaisi ja sormet nakiksi muuttuisi. Nyt antibiootteja jatketaan viikonlopun yli, maanantaina taas uudet suunnitelmat. Ihan sama mitä ne ovat, kunhan ei ole sienitulehdusta, arvot ovat suurinpiirtein kohoamassa ja lapsi voi hyvin. En jaksa märehtiä osastolla oloa ja koti-ikävää. Ne on tässä nyt aika pieniä murheita. Mennään nyt näillä ja nautitaan huojentavasta olosta.