POKS! POKS!

Hämmästyin, kun tajunnanvirtaani pulpahti ajatus vuoden vaihtumisesta. Niin se on pian takanapäin vuosi 2011. Alkamassa vuosi 2012, mitä se tuo mukanaan. Hoh hoijaa, olemmeko valmiita.
Olen tänään ollut jotenkin ryytyneen, uupuneen, viluinen. Onko se väsyä, unettomuutta, uupumusta vai tautia. Hengitys tuntuu raakalta, varpaat ja nokka ovat jäässä. Tessa nokkaani puristeli ja kertoi sen tuntuvan normaalilta.  Näinpä olen suosiolla ottanut droppia ja kaivautunut sohvalle vällyjen alle. Pakko tarttua heti ensimmäisiin oireisiin, ettei hommat mutkistu entisestään. Se tästä nyt vielä puuttuisi, jos omaishoitaja, omahoitaja, kotiäiti ja siivoojakokki tilttaisi. Mutta uskon tämän olevan vain hetkellinen notkahdus. Huomennahan on uusi päivä ja uusi vuosi. Siitä on pakko tulla tätä nykyistä parempi ja positiivisempi.
Kroppani huutaa joulun mässäilyjen jäljiltä ihan oikeaa paastoa. Olen perinteisesti tammikuussa paastonnut viikon toista, joskus syksyllä uusiksi. Vuosi sitten yritin, mutta rahkeeni olivat riittämättömät. Olenko tällä hetkellä sen paremmassa vedossa, kannattaako edes haaveilla. Tulee paha mieli siitäkin epäonnistumisesta. Mutta kaipaisin niin sitä syväpuhdistautunutta olotilaa, jonka paasto saa aikaiseksi. Ainahan ensimmäiset neljä päivää ovat vaikeimmat, mutta sitten valtaa se ihana olotila. Aah... Milloin se olisi edes realistista, kun viikot ovat aika resuisia. Yleensä olen onnistunut silloin parhaiten, kun olen tehnyt töitä kuin reikäpää. Kotona hengaillessa se on paljon vaikeampi toteutettavaksi. Niin tai voinhan minä vetää omanlaiseni paaston vaikka karkeilla, vain ja ainoastaan makeaa. Se olisi todella helppo toteuttaa missä ja milloin vain. Siihen paastoon meiltä löytyisi muitakin osallistujia.
Nyt lähden viimeistä kertaa tälle vuodelle saunomaan. Onneksi Reino saa saunoa korvatulehduksesta huolimatta.
Kiitos tästä vuodesta! Tuokoon uusi ja tuleva meille kaikille kaikkea hyvää. Rauhaa, Rakkautta ja Terveyttä! Kuuloillaan ensi vuoden puolella...
Poks! Poks! ( nuo poksaukset lähti ekologisista ja turvallisista mielikuvitusraketeista, poks! )

UNI HOI, ÄLÄ JÄTÄ!

Viimeisen parin kuukauden aikana Reetta on kärsinyt unettomuudesta, nukahtamisen vaikeudesta. Ei kuulemma mitään erityistä syytä. Ei kuulemma mikään tietty asia pyöri päässä. Uni ei vain tule, nappaa kiinni. Jo pienestä pitäen Reetalla on ollut univaikeuksia ja unihäiriöitä. Päiväunetkin piti jättää kokonaan pois alle vuoden ikäisenä, jos meinasi saada lapsen yöllä nukkumaan. Kun typyt menivät sitten aikanaan päiväkotiin, siellä kirjanoppineet päättivät, että sen ikäinen lapsi tarvitsee päiväunet. Tästä oli seurauksena nukahtamisen viivästyminen iltaisin muutamalla tunnilla. Yleensä vierähti tuonne aamupuolen yötä, ennenkuin neiti nukahti. Lopulta löytyi päiväkodinkin kanssa yhteinen sävel tämän päiväunien suhteen. Jo silloin olimme lastemme parhaita asiantuntijoita.
Parivuotiaana Reetta kävi sairaalassa nukkumassa muutaman vuorokauden. Tai siis ei neiti sielläkään nukkunut, mutta me muut nukuimme kotona. Enimmillään muidenkin unentarve oli noin 13 tuntia yössä. Tempperamentillaan Reetta sai koko porukan hereilleen. Kun asiaa osastolta silloin aikoinaan kyselin, jokunen hoitaja vastasi yön jälkeen "Reetta on nukkunut ihan hyvin, ei herännyt kuin seitsemän kertaa". Hei haloo, onko se silloin hyvin, jos herää seitsemän kertaa, sillä silloinhan herää ainakin äiti mukana. Mikäs siinä, jos tekee yövuoroa ja on hereillään.
Eilen illalla Reetta kyseli unta odotellessaa, pitäisikö pyytää jo nukahtamislääkettä avuksi. Ei kuulemma jaksa enää unta odotella. Jokaisesta unettomasta yöstä seuraa myös pelko, ettei se uni taaskaan tule. Toissayö meni harakoille, nukuimme vasta tuosta aamuneljästä kahdeksaan. Reetta on useita viikkoja herättänyt minut iltaisin unta odotellessaan. Näinpä meidän huushollissa on tällä hetkellä kaksi kukkujaa, minä ja lapsi. Omat hyvät unenlahjat ovat kangastus tuolla jossain. Olen viime yönä nukkunut viitisen tuntia, toissayönä nelisen tuntia. Iltaisin en tahdo saada unenpäästä kiinni millään, mitättömätkin asiat räpsäyttävät hereilleen.
Aamuisin Reetta haluaisi nukkua sitten pidempään. Olen muutamana aamuna jopa antanut nukkua, koska aamuissa on ollut viimeaikoina haastetta, muutama vääntömomentti... Mutta pääsääntöisesti herättelen ylös, jotta rytmit eivät aivan kieroutuisi. Ja onhan noiden lääkkeidenkin suhteen aikatauluja. Päivätirsoja neiti ei uskalla ottaa, pelkää ettei senkään vertaa yöllä nukuta. Ulkoilua ja puuhaa arjessa tulee ihan normaalisti, ei siis sekään pitäisi olla syynä. Eilen kyselin siitä parin viikon takaisesta tunkkaisuudesta, sekin on helpottanut.
Nyt neidillä on ollut lievää röhää ja limaisuutta havaittavissa. Siis ihan sitä samaa mitä muillakin tytöillä. Tottakai olemme lämpötilaa mittailleet, räkää analysoineet, hengitystä kuunnelleet, ysköksiä laskeneet ja osastolle soittaneet. Saamme olla kotona, koska muillakin on ollut samaa, eikä ole kuumetta. Homma näiltä osin hallinnassa. Itsekseni olen tässä ensi viikon Helsingin reissua miettinyt, onko neiti anestesiakelpoinen. Käymmekö vain kontrollissa, lyppi kenties siirtyy. Vaiko mitäkö. Siirtyykö koko keikka. Onpahan jälleen suunnitelmat auki, katsomme maananatina uudelleen tilanteen. Niin ja äitihän on paras asiantuntija analysoimaan flunssan tilanteen ja röhäisyyden laajuuden. Toisaalta tämänhetkinen paras asiantuntija on aivan töttöröö, ole siinä sitten selväjärkinen. Nousin ylös tänä aamuna ennen viittä. Unta odottelin, kunnes päätin nousta rapsuttelemaan koiria ja kahville. Onko tämä sitä laatuaikaa itseni kanssa, nautinko tästä. En ole todellakaan paras seuralainen tälle aamulle, olisi niin tehnyt mieli nukkua. Kääntää kylkeä ja tuhista.
Olen yrittänyt sauvakävellä, mutta pikkaisen on lipsakat nuo tiet. Sauvatkin sutii tyhjää, jalat lispuu ja koirat lipsuu. Sepelit rullaa jäätiköllä, ei löydy pitoa. Olen vaihteeksi polvesta ruvella, tuli hiukan kompuroitua. Onneksi olen kuullut muidenkin kaatuilleen, joten ei se yksistään minun kömpelyyteni piikkin mene.
Eilen olin vaihteeksi Oulussa, käytin Reinoa korvalääkärissä. Omalla paikkakunnalla nostivat kädet pystyyn, eivät löytäneet apua, joten piti laajentaa reviiriä. Jälleen valkeni kuinka tärkeää on löytää syy ja hoitaa se pois, eikä keskittyä seurauksien hoitamiseen. Reino oli niin luottavainen ja otettu eilisestä reissusta. Sai kuulemma kymmenen pistettä ja papukaijamerkin käyttäytymisetään. Kyllä mammakin oli ylpeä elikosta. Mukana minulla oli Verna ja Fanny. Nyt sitten vuoroviikot käytän Reettaa ja Reinoa kontrolleissa. Pitää skarpata, että on oikea yksilö mukana. Paha, jos vienkin Reetan eläinlääkärille! Mietinkin, olenko tällä hetkellä oikeutettu saamaan omaishoidontukea myös koirasta? Menisiköhän tuo instansseissa läpi, jos hakisin. Pian saisin ne lepäämispapertit itsellekin.... Saisin pian sellaiset mömmöt, jotta uni maistuisi ja kuuluisi pelkkää tuhinaa. Tässäpä siis aamua odottelen...

SUOLAISTA JA MAKEAA

Suolaista ja makeaa. Valoa ja varjoja. Iloa ja surua. Onnea ja kauhua. Ovatko ne sitten toistensa vastakohtia vai tarvitaanko niitä kaikkia, jotta olisi edes jonkinlainen tasapaino. Milloin on tasapaino, mitä siihen kuuluu. Kuka osaa määritellä tasapainon, ihmismielen ja elämän sellaisen.
Joulu on yhtä tasapainoilua, syömisen suhteen. Otanpa kinkkua, päälle suklaata, sitten tekisi jo mieli sienisalaattia, taas ketju alusta, väliin pipari tai vihreä kuula. Tunnenko onnea ja helpotusta. Mistäs se kauhufilmi katkaistaan, joka onkin yllättäin lähtenyt pyörimään. Kotona, johan ärsyttää ja tappeluttaa, kiristää kaikkia. Mutta onhan perheitä, jotka ovat pakotettuja sairaalaan. Enkö muka enää muista, kehtaan narista moisesta. Kuuluuko minun tuntea nöyryyttä, vielä enemmän kiitollisuutta. Enkö osaa olla tarpeeksi kiitollinen, onnellinen. Olenko kiittämätön.
Ilmat voivat olla myös toistensa vastakohtia. Nyt ollaan pitkästi plussalla, joki virtaa vapaana, jäätiköt aiheuttavat vaaroja, tuuli katkoo puita ja lennättelee autokatoksia. Toisin oli vuosi sitten, kaikki oli aidompaa. Nautimme suunnattomasti kotona vietetystä ajasta, paukkupakkasista, valkoisista hangista ja jokijäästä. Mitä ihmettä tekee sateenkaari talvitaivaalla? Näin moisen ilmiön äskettäin. Onko sen päässä aarre, löytäisinkö sen.
Jotenkin vuoden takaiset kokemukset puskevat pintaan tuulen tavoin. Mitä vuosi on meille antanut, ottanut, tarjonnut ja mahdollistanut. Entä ne lukuista perheet, joilla tilanne on toisin. Kuinka he selviävät. Tunnen tuskaa heidän vuokseen, heidän joilla kaikki on vasta alussa tai lopussa. Kukaanhan ei tiedä mitä on tulossa. Emme mekään. Ilokseni olen huomannut, että Reetan papereista on leukemiadiagnoosi poistunut. Nyt lukee, että aikaisemmin sairastettu leukemia. Nykyiset diagnoosit ovat kantasolusiirtoon ja sen jälkitilaan liittyviä.
Kaiken tämän mietiskelyn ja tunteiden myrskyämisen taustalta kuuluu "idiootti"-huuteluja, kantapäiden pauketta ja tappelua. Annanko niiden tapella, suurennanko radiota, otanko aikalisän vai menenkö mukaan tappelemaan. Saako lapset vetää yökkäreissa päivästä toiseen, linnoittautua sohvaan ja olla joululomalla. Komennanko heidät aamupalalle, iltapalalle ja nukkumaan ajoissa. Pitääkö päivisin pukea päivävaatteet, vai saako tarjoilijalla olla tukka sekaisin, yöpaita essun alla ja villasukat paljaissa jaloissa. Joulun aikaan olen lukenut vinon pinon pokkareita, lehtiä ja kirjoja. Kuunnellut musiikkia. Lenkkeillytkin. Saunonut. Haistellut uusia ihania saippuoita, rentoutusmömmöjä. Olen linnottautunut sänkyyn yökkäreissä kirjojen ja musiikin kanssa. En ole pahemmin televisiota katsonut. Lapsilla on ollut ravintola, joten ruokaa olen kyllä saanut taukoamatta.
Eilisilta huipentui hemmotteluihin. Ensin hieroi Reetta kädet ja hipsutti pölyhuiskallaan. Sitten isommat typyt pyysivät huoneeseen, sain kasvo- ja jalkahieronnan. Homman kruunasi tämän hetken lempparimusiikki, Finnlandersit. Osasivat nykäistä niin oikeasta narusta. Verna teki itselleen salaattia ja antoi jämät kaksi haarukallista minulle. Laupeita, niin halutessaan.
Tänään minä ja isommat typyt menemme kampaajalle. Vetäiskö blondiksi vai koko harmaaksi. Joulun aikaan olen löytänyt kymmenkunta uutta harmaata hiusta päästäni. Kolmenkympin kriisi ja harmaata puskee. Ovatko nekin niitä toistensa vastakohtia, kontrasteja vai mitä. Olisinko muussa tapauksessa ollut moksiskaan moisista oivalluksista ja löydöistä, mutta nyt nekin puskee korostetusti esiin. Olenko mieleltäni niin harmaa, että se imee värit hiuksistakin.

JOULUA!!!!!

Olemme aatossa, joulurauha on julistettu.

Eilen minulla oli tilaisuus ottaa löysiä hössötykseen, sain omaa aikaa ja tilaa itselleni. Tein viimeisiä hankintoja ja ruokaostokset. Olemme saaneet erinäisiltä tahoilta, järjestöiltä, ystäviltä ja tutuilta paljon erilaisia joulumuistamisia. Olemme todella hämmentyneitä, suurkiitos kaikille. Liikutun ihan moisesta... Suurin käytännön lahja ja ihanuus oli siivottu koti. Jätin lapset päineen kun hengailin kaupungilla. Sain palata tuoksuvaan ja raikkaaseen tunnelmalliseen kotiin. Muksut leipoivat omatoimisesti vielä loput tortut ja piparitkin. Tunsin onnistumisen hulvahtavan ylitseni, sillä olen erittäin otettu ja ylpeä jälkikasvustani. Kenties osaamme sittenkin kaiken taistelun keskellä kasvattaa täysipäisiä, nokkelia ja omatoimisia nuoria naisia. Sitten kun löytyy se yhteinen sävel ja yhteiset askeleet niin todella näpsäkkää porukkaa.
Valkoinen joulu taitaa olla katoava luonnonvara, kaikkialla on pelkkää harmautta ja jäätävää liukkautta. Toisaalta eihän ne kulissit ja materia, vaan se mitä tunnemme.

Haluankin meidän perheemme puolesta toivottaa kaikille kanssamatkaajille
Enkeleitä, Toivoa, Valoa ja paljon Rakkautta!!!

TUNKKAISTA

Toissa iltana Reetta tuli kainalooni ja sanoi, että hänellä on tunkkainen olo. Olo tuntuu tunkkaiselta. Mitä on lapsen tunkkaisuus, onko se jotain fyysistä vai puskeeko se nupista. Pidemmän aikaa Reetalla on ollut vaikeuksia saada unen päästä kiinni, jokin on viivyttänyt. Onko se sitten tuo tunkkaisuus. Reetta nyki yöpaitansa kaulusta ja hankasi rintakehää. Siis onko se närästystä, ottaako sydämestä, ahdistaako vai onko se oire jostain muusta. Yöllä alitajunnastani paukaisi vastaus, jonka todellakin oletan olevan oikean. Sehän on kroonisen vaiheen käänteishyljintää. Muistan Helsingissä käyneen keskustelun lääkärin kanssa. Eilen kerroin vastaavan diagnoosin ja johtopäätökset Oulussakin, paas kattoo kuinka uppoaa raatiin. Asiasta otettiin yhteyttä jälleen Helsingin suunnalle ja kenties tänään kommentoidaan. Eli laskukaavioni mukaan nyt hyljintälääkkeiden purkamisen aikana saattaa tulla lisäoireita, mutta milloin ne ovat liiallisia, milloin hallinnassa ja kuuluuko niitä tulla kuinka paljon.
Samaisena iltana suihkun jälkeen Reetta huomasi, että cvk:n kuffi, eli toppari, puskee ulos reijästään. Pikkaisen punoittelikin. Tästäkös saimme jälleen uuden jännitysmomentin, tuleeko se ja tulehtuuko. Mikäli kaikki etenee suunnitellusti niin se otetaan pois 4. tammikuuta. Kunpa pysyisi siihen asti ja olisi hallinnassa. Muuten selvisimme poliklinikkakäynnillä suunnitellusti. Tilanne näyttää hyvältä ja neiti on kerännyt lisää painoa ja pituutta. Eli mitä ilmeisemmin menemme nyt näillä tiedoilla ja vastauksilla joulun yli.
Veimme osastolle aamulla paistettuja joulutorttuja ja croisantteja. Porukkaa näytti olevan jälleen vaikka kuinka, niin moni lapsi viettää joulunsa osastolla. Tunsin myötätunnon kouristuksia ja ajatukset ovat heidän luonaan. Päiväkäynnit harvakseltaan ovat raskaita. Todellisuus, muistot ja kohtalot laskeutuvat paksuina verhoina päälle. Eilinen lähtömmekin aiheutti todella paksua tunkkaisuutta koko perheessä. Viimeisen vuoden aikana Ouluun lähtö on muuttanut muotoaan täysin. Enää emme sinne juurikaan suuntaa vapaaehtoisesti, yleensä siihen liitty aina sairaalakäynti ja se todellisuus. Saada meidän sakki tunkkaisuudessaan samaan autoon oli aika haasteellista. Niin teimme reissumme väsyneinä ja palasimme entistäkin tunkkaisempina.
Tänään puolestaan huushollistamme katoaa viimeisenkin tunkkaisuuden rippeet. Siivoukset ovat loppusilausta vailla. Illalla paistelemme pipareita, torttuja ja kinkku pääsee uuniin. Itse otan parin tunnin irtioton ja lähden ystävien kanssa syömään. Harvinaista herkkua; ei se ruoka vaan ystävät samassa pöydässä. Sen voin taata, että ruokajuttumme eivät ole olleskaan tunkkaisia.

KAPASITEETTI YLITTYI

Tänään on se päivä, jolloin muistini kapasiteetti ylittyi ja tilttasi. Onko minun syytä olla huolissaan vai tosi huolissaan. Kökötin siellä hammaslääkärissä ihan vääärään aikaan ja vieläpä vääränä päivänä. Onnekseni vuorokauden liika aikaisin. Muistinvaraisesti olen sopinut huomisen Oulun keikankin eri päivälle kuin hammaslääkäri. Nyt ne onkin sitten samalle päivälle. Kunhan huomenna olen aamusta oikeaan aikaan oikeassa paikasssa, niin kenties olemme ajoissa polillakin.
Moinen tyrmäys kun tuli, niin nyt on pitänyt kaivaa kaikki aikavaruslippuset esiin ja tarkistaa mitä, missä ja milloin. Tarkistuksen jälkeen sain huokaista, ainakin ne olivat muistissa oikein. Muutama vuosi kärsin valtavista hermosäryistä, jotka olivat hammasperäisiä. En yleensä ole koskaan jännittänyt moista, mutta tänään olin jo valmiiksi varpaatkin kippurassa pelkästä ajatuksesta. Kuinka uskallan huomenna, jos tänään tehty lataus on nyt purettu. Inhottavaa. Mutta mitäpä ihminen ei kauneutensa eteen tekisi?
Lapsoset ovat olleet jo pitkän aikaa pulkkamäessä. Sitten ruokaa massuun ja Verna on kuulemma päiväunilla. Vernalla on loistavat unenlahjat, voi ottaa tirsat koska vaan ja silti riittää unta yöksi. Toista on Reetta. Viimeyönäkin neiti kuikuili viimeisenä pystyssä ja aamulla jo kahdeksalta kyseli, onko aamu. Onneksi sai vielä unen päästä kiinni... Eilen koulun päättymisen jälkeen alkoi siivoaminen. Lopulta se huipentui siihen, että tuplien huoneessa liikkui kerrossänky ja muut huonekalut. Isommat tytötkin päättivät vaihtaa huoneitaan nurkasta toiseen nurkkaan. Samalla he kävivät laatikot ja kaapit läpi. Onneksi lapsia on tuollainen lauma, sillä saivat mööbleerattua itsekseen. Minä vain hengailin...

MUINAISJÄÄNTEEN AIKATAULUT

Reilu kuukausi sitten varailin jälleen niitä erinäisiä aikoja, aikataulutin arkeamme. Silloin koin paniikkia siitä, että uskallanko, voinko, kannattaako, toteutuuko. Olemme pystyneet lusimaan aika kerrallaan asioita. Tänään minulla on viimeinkin se muutaman kerran peruttu ja siirretty hammaslääkäri. Huomenna on Oulun keikka. Siis huojentuneena voin ensimmäistä kertaa reiluun vuoteen ajatella, että ne ovat toteutuneet. Siis kotijaksomme on mennyt suunnitellusti, emme ole joutuneet sairaalaan. Siis voiko tämä olla todellista. Niin monta kertaa kuluneen vuoden aikana kaikki on pitänyt perua, unohtaa ja nollata.
Uskallanko varailla jälleen kirpparipöytää. Viime vuonna varasin, peruin ja siirsin muutamaan otteeseen. Kevääksi suunnittelimme kivoja kursseja, kuten saippuakurssia Fannyn kanssa. Senkin ja muutaman muun saimme perua. Josko nyt mahdollistuisi.
Uskallanko edes nuolaista, ettei vaan tipahda. Ärsyttää omata tällainen pelkoperseessä-ajatuskuvio. Kaikki on yhtä jossittelua, empimistä ja epäröintiä. Huushollissamme olisi inventaarion paikka, niin paljon turhaa tavaraa meille. Ne joutaisivat suosiolla kirpparille ja muiden hyödyksi. Minua niin ahdistelee välillä roinan määrä ja pursuavat kaapit. Haluaisin alkeellisempaa; puuhella, tuppipotut, pihasauna, varpuluuta ja kynttilänvalo. Olen kenties jälleen väärällä aikakaudella. Olen siis muinaisjäänne jostain kahden sukupolven takaa. Ehkei nyt ihan sieltä saakka, mutta melkein... Kenties tämä joulunaika kärjistää kun seuraa kulutushysteerisessä maailmankatsomuksessa porskuttavia ihmisiä. Onko pakko haalia niin valtavasti materiaa, roinaa, virikettä ja hysteriaa. Eikö missään riitä kohtuullisuus nykyihmiselle. Oikeastaan minua puistattaa mennä tekemään viimeiset jouluruokaostokset, puskemaan kärryjen kanssa ja lastaamaan niinkuin olisi maailmanloppu käsillä. Onhan meillä säkillinen perunoita ja kinkku sulamassa, josko vetäisimme ihan tuppipottu (siis kuoriperuna ) ja kinkkulinjalla.

SÄÄTÖÄ JA LIITOA

Maanantai ja iltayö. Päivä on mennyt kovalla päänsäryllä, puristuksella ja tätä arkea pyörittäessa. Nyt kun unta odottelen, niin eipä nappaa syöttiin. Ärsyttää moinen. Lapset odottavat tuskaisina alkavaa joululomaa. Se odottamisen tuska välittyy kaikkeen tekemiseen ja fiilikseen. Alkuillasta Verna tuli pihalta sisälle ja nukahti saman tien, piti vielä muutamaksi tunniksi puistella hereilleen ja taas nukutaan. Mitä ilmeisemmin lapsilla on turnausväsymys ja loma alkaa juuri sopivasti.
Meillä on värkätty joulua; olemme leiponeet, koristelleet ja askarrelleet. Siivottukin on sen kahdeksan kertaa, mutta ne tulokset ovat katovaiset. Ostoksetkin on kuta kuinkin tehty, homma hallinnassa. Tänään ostin kinkun. Kinkkupakastimella meinasi iskeä paniikki. Millaista? Kyllä oli mummoa joka lähtöön pylly pitkällä pakastimessa. Itse en jaksa ymmärtää, kuinka kinkun valinta voi olla niin monimutkaista. Onko sillä nyt väliä painaako se sata vai kaksisataa grammaa enemmän tai vähemmän. Yksikin vanha pariskunta loni kauan, lopulta tekivät päätöksen. Sitten se mummeli tajusikin että liikaa rasvaa ja homma alusta... Meikäläinen yritti kuuliaisena odottaa vuoroaan. Lopulta ostin sitten ihan erilaisen kuin suunnittelin, koska sinni loppui.
Lauantaina pääsin tanssimaan ystävän kanssa. Pitkästä aikaa pystyin rentoutumaan ja nauttimaan olostani. Paluumatkalla sen tajusin. Kuinka tärkeää on välillä saada löysiä. Olen myös havainnut, että kun menee kotikaupungin ulkopuolelle, niin saa olla anonyymi. Pitkin iltaa ei tarvitse avata meidän tilannetta, eikä lohduttaa itkeviä juhlijoita. Kuvitelkaa osasin olla muutaman tunnin pelkkä fiilistelijä, nautiskelija, huoleton ja rento ihminen. Peilin kautta tajusin pilkettä silmissä ja hymyä huulilla. Olenkin kaivannut noita piirteitäni, kovasti. Samalla vauhdilla ja liidolla tein aamulla puoli neljän aikaan lumityöt korkkareissani. Kyllä lumi pöllysi.
Kahdeksan aikaan aamulla lumi olikin muuttunut painavaksi loskaksi. Öiset rilluttelut nollasin sitten Kauneimmilla joululauluilla kirkossa. Eikös se silloin mene tasan. Tosin mietin, pitäisikö minun käydä vielä toinen kerta kirkossa... Oli ihanaa virittäytyä tunnelmaan laulaen muiden kanssa.
Tänä aamuna aloitin päiväni jälleen lumitöillä. Tunnin hikoilin ja siinä välissä olivat lapsetkin saaneet aamunarinansa naristua. Sitten aamusaunaan ja kahville. Reetta veti sikeitä yhdeksään saakka. Olen niin jotenkin mökittynyt, että. Kaipaan todella paljon ihmisiä ja muutakin elämää kuin meidän neljän seinän sisällä. Järkyttävää narista tällaisesta, mutta en siedä itseäni näin suurina annoksia. Ja toisaalta, kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämän kun aukaisee käänteisesti, niin onkohan lasten narinat ja tappelut oireilua minun olostani. Siinäpä kuulkaas taas miettimistä. Niin ja hiukan syyllisyyttäkin.
Huomenna, siis tiistaina 20. päivä näkyy illalla Akuutti-ohjelma. Meitä haastateltiin siihen muutama viikko sitten, aiheena joulu sairaalassa. Reetalta kun suostumusta kyselin, niin neiti vastasi ihan sama. Se sattui meidän osastokäyntimme yhteyteen, siis samaan aikaan. Toisaalta erittäin ristiriitaista ja inhottavaakin kaivella kipeitä asioita. Mutta jos näistäkin on hyötyä muille, niin menköön. En oikein tiedä haluanko edes katsoa sitä itse. Kokemuksena se oli kaikin puolin jännittävä ja miellyttävä, oli mikkiä ja vahvistimia liitingissä, kuin ainakin vappupimiöillä. Mutta oma pärstä telekkarissa ei niin kauheasti nappaa. Onneksi minun puhetulvani on typistetty neljään minuuttiin... Paas kattoo, jos kattoo. En tiedä mitä siitä tuli, varmaan lauon jotain sanakäänteitä ja idiotismin kukkasia. Pari viikkoa sitten laukaisin; taitaa tulla vähätalvinen lumi... Tänään olen myös avannut suullisesti ajatusvirtojani, ehkä liiankin perusteellisesti. Sekin on aiheuttanut morkkista. Mutta tällainen olen, enkä näköjään ihan helposti muutu vaikka kuinka haluaisin.
Reetan kunto on loistava. Neiti jaksaa touhottaa ja tanssia pitkiä aikoja ja pihalla vierähtää jopa useita tunteja. Tänään tytöt jatkoivat lumihotellinsa tekoa, kun tuota materiaalia oli yöllä saatu lisää. Kasvot ovat jonkin verran kuivahkot ja hilseilevät. Johtuuko ilmasta vai siitä hyljintälääkkeen vähentämisestä. Olemme yrittäneet pitää homman hallinnassa ahkeralla rasvauksella. Torstaina on jälleen käynti Oulussa. Kaiken maalaisjärjen mukaan sen pitäisi olla jälleen pikareissu. Laskeskelin tänään olevan päivä +123. Reetan hiuksiin on tullut jälleen muutama milli lisäpituutta. Pipon alla ne menevät keveästi aalloille. Neiti järkeili, etteivät ne ole luonnonkiharat, koska ne eivät ole luonnostaan sellaiset. Näiden täytyy siis olla perintökiharat, koska ne on saatu kantasolusiirron yhteydessä. Tessa on kuulemma saanut kiharansa isän puolelta, joten niinhän ne tulee nytkin. Siis saman perimän kautta, joten perintökiharat ovat hyvä nimitys niille. Nyt kello lähentelee jo puolta yötä, siis silloinhan alkaa päivä +124. Voi kunpa se Nukkumatti pöläyttäisi kourallisen unihiekkaa minullekin.

ONTUVA ENKELIKELLO

Muutama viikko sitten ylitseni hulvahti nostalgiaalto. Lapsuuden joulukodissa oli vuodesta toiseen enkelikello, joka pyöri ja kilikatti väsymättä. Seuraavana vuonna se koottiin taas pöydälle ja se jaksoi kilikattaa. Nyt siis törmäsin moiseen esineeseen, pakkohan se oli saada. Minulla oli visio joulurauhasta ja enkelikellon kilinästä. Kauniista esineestä, jota koko lapsiparvi saparoissaan ihmettelee. Kuuntelee joulunsanomaa. Se siitä visiosta, kokoaminen oli todella haastavaa. Ei sitten niin millään. Lopulta saimme vehkeen toimintakykyiseksi, mitä se tekee. Siis se ontuu, nilikuttaa pyöriessään, jos yleensä pyörii. Kynttilät palavat hurjalla vauhdilla roiskuen ja enkelit pyörivät takaperin. Välillä saattaa kuulla kilahduksen. Latvaenkeli hoippuu kallellaan ja on jo eräänkin kerran hypännyt alas. Se siitä nostalgiasta, meille eksyi siis ontuva enkelikello. Uskon, että se päätyy uuteen muotoon tämän joulun jäljiltä. Niin sikäli mikäli edes jouluun saakka jaksaa ontua. Tätähän tämä nykyaika on, kertakäyttökulttuuria ja ontuvaa... Toista se oli silloin kun kaikki oli toisin; talvet olivat valkoisia, maito tuli lehmästä, autolla ajettiin harkiten, ostoksilla käytiin kerran viikossa, puhelin oli naapurissa, telekkarissa oli kaksi kanavaa, arki erottui pyhästä, pöydässä oli luomua ja aitoa lähiruokaa.

NYT VÄLÄHTI

Aamulla sain sellaisen välähdyksenomaisen valoilmiön, tajusin mistä on kyse. Minulla on kolmenkympin kriisi! Välähdyksen jälkeen asia onkin erittäin ymmärrettävä, looginen ja selvä. Huojentavaa. Kenties joku teistä kokee ristiriitaa kriisin tyypistä, mutta sekin on loogista. Olen kolmikymppisenä ollut ruuhkavuosissani hurjimmillani. Yrittäjänä ja lapsia putkahdellut harva se vuosi. Siinä vaiheessa en mitä ilmeisemmin ehtinyt kriiseilemään. Eli sieluni on jäänyt sinne lieväksi kaksvitoseksi ( tai jopa alle sen ), kroppa huitelee viidessäkympissä. Niin laskennallinen keskiarvo kaikkinensa on siinä kolmenkympin huitteilla. Saattaahaan samalla pysähdyksellä muutama muukin ikäkriisi puskea pintaan, joten on tässä kippuroiminen. Nyt vain sattuneesta syystä on aikaa junnata asioita päässään ja sielussaan. Ei voi paeta ihmismassoihin tai työelämän sykkeeseen. On vain kohdattava itsensä päivästä toiseen ja jopa öiseen aikaan.
Eilen illalla kävin ystävän kanssa syömässä, ihan kahdestaan ja jälikiruualla. Vitsi kuinka hyvää tekee purkaa välillä nuppia kaikessa rauhassa. Tajusin, kuinka moni asia on jäänyt jauhamatta viimeisen vuoden aikana. Kyllä tämä syöpäkriisi on sumentanut niin monta muuta tärkeää asiaa, mennyt kaiken ohitse. Monta kertaa on tuntunut, ettei omat asiat ole millään tavoin verrattavissa syövän kaltaiseen asiaan. Mutta kun ei muitakaan asioita voi täysin nollailla, peittää unholaan. Ne puskee sitten rytinällä, kohti, läpi ja kimppuun. Tämä on jälleen oppimisen paikka.
Nyt on lauantai aamu. Josko tänään tuoksuisimme joulupipareille, rusinapullalle ja tortuille. Riittääkö rahkeet, löytyykö yhteinen sävel. Leipomisen letkeys, tietty svengi. Sillä eihän se saa mitään pakkopullaa olla, jota teemme. Haistelen vielä vähän aikaa tuulia, onko ne leutoja ja yhteistyökykyisiä. Mutta kun tässä meidän huushollissa saattaa turbulenssi nousta ennen kuin se pullataikina. Hakea siinä sitten se oikea rakonen toiminnalle.

TEATRAALISTA

Kun legginssit jumittaa, sukat hiertää, sukkahousut valuu, hiukset ei asetu, lääkkeet kiristää, kouluunlähtö odotatuttaa, margariinipaketti ei aukea, petinpetaaminen vitkututtaa, tärkeysjärjestys on väärä ja kaapista ei löydy mitään aamupalaa. Tämän aamun kotisulkeiset höystettynä teatraalisuudella, niin voiko päivä enää ihanammin alkaa.... Toisaalta tällainen aloitus tsemppasi  minut lähes yliluonnollisiin ja teatraalisiin suorituksiin. Pyykkiä on pesty jo pari koneellista, siivottu. Myös muutaman kukanraadon heitin menemään. Ystävän kanssa kahviteltu. Olen riehunut siivouksissani teatraalisesti hiki tiristen. Nyt minulla on kassitolkulla kierrätykseen omia vaatteita, kaapit ovat tip ja tap.
Eilen käytin Reinon korvienhuuhtelussa. Liekö kuulo parantunut, sillä nyt koira kuulee omiaan ja haukkuu tyhjää. Tessa oli aamuyöstä puolestaan kuullut kissan askelia ja kehräystä. Kyllä meidän Väinön pitäisi hiukan käydä kotona kehräämässä, unelmakollin kaipaus on suuri. Yhtenä päivänä kävimme Reetun kanssa kollia katsomassa. Sillä oli hauskaa juosta pihalla, ottaa kiinni lumipalloja ja kiipeillä koivunrunkoja. Kiinni se ei antanut, vaan kuikki ruusupuskasta tai luhtiaitan nurkalta. Pian kolli naukui sitten omasta halustaa sisälle paijattavaksi. Kyllä niillä koirien kanssa onkin valtavasti juttua, kun kohtaavat.
Eilen menin ystäväni työpaikalle teatraalisesti tuoliterapiaan, siis jaarittelemaan ja ottamaan aikalisän. Kas kummaa minun mukaani lähti sitten ihanat kopukopukorkkarinilkkurit. En tiennyt sellaisia näillä resuilla nilkoilla tarvitsevanikaan. Nyt tytöt ovat niilla kopsutelleet kuin pahimmatkin diivat. Jopa vessassa pitää olla nilkkurit, kun istuu pytyllä. Kenehän noista moisia teatraaleja on tullut? Iskäänkö...
Eilen oli myös ihan aitoa näyttämötaidetta tarjolla, koulun joulujuhlassa. Reetta olisi lähtenyt pakolla mukaan, oli valmiina tunnin ennen muita. Mutta eihän sellainen tule kuuloonkaan. Tunsin niskavilloissani yskänpöpöjä, nuhaa, röhää ja kaikkia hyppybakteereja. Sitä alkaa olla jo hermoraunio ja aistivammainen, sen kerran kun ulkouttaa itsensä.
Huomenna on vuorossa teatraalista tanssiterapiaa. Kun loma-anomusta ukkokullalle puhelimitse tein, sain myöntävän vastauksen jo ennen kuin kerkesin kysyä loppuun. Siis aikalisä tekee niin terää. Niin terää, että. Joskus Pasi on tanssimistani sivusta seurannut ja kysynyt onko sitä päätä pakko nakella olalta toiselle niin kovasti. Mutta minähän olen seurannut telekkarista, että niinhän ne oikeatkin tanssijat tekee, nakkelee, venyttää ja taivuttaa. Nakella ja venytellä osaan kyllä, mutta askeleet onkin sitten toinen asia. Harrastin muutama talvi sitten latinalaista jumppaa, siis jotain sellaisia tansseja. Kerran lapset olivat reunalla katsomassa, heidän mielestään heiluin välillä ihan omiani. Niin heiluinkin, mutta mielestäni vaikeat askeleet eivät olleet se pääasia vaan hyvä liikunnallinen fiilis.
Reetta kokkaa poronkäristystä ja kärsii kovasta nälästä. Ehkäpä menen kaveriksi ainakin syömään...

HOU!

Hou, hou, täällä joulupukinmuori! Jälleen yksi vuorokausi lusittu, selätetty, organisoitu ja purkitettu. Olemme torstaissa, jälleen viikko hiipii loppua kohti. Fanny tuossa vieressä seuraa aloitustani, pikkaisen näyttää taas kysyvältä...
Mitä ilmeisemmin sain jälleen eilisellä vuodatuksellani hämminkiä lukijoihin. Ainakin kävijämäärät tuplaantuivat. Eikös se ole kiva peilata omaa elämää ja verrata meidän elämään. Tajuta kuinka helppoa moni asia onkaan, selkeää, kivaa ja mutkatonta. Toki monella vilahtaa mielessä, onkos se ihan tosissaan, voiko noinkin tuntea. Joo, joo ja joo. Tosissaan ollaan, eikä sitäkään pidetä omana tietona. Pistäkääpä kohdalleen kulunut vuosi, paineineen, sairaalajaksoineen, epävarmuuksineen ja erillään asumisineen. Voiko kaiken nollata tuosta vain ja olla herttaisesti kotona ilman paineita. Kenties joltakin onnistuu, mutta ei minulta. Eikä meidän pesueelta. Tärkeää on, että paineet tulee ulos, mutta välillä olisi kiva kokea positiivisienkin paineiden kautta asioita. Mutta tämähän on se tyypillinen kaavio myös työelämästä, kyllä kritiikki ja haukut muistetaan sanoa ja ääneen luukuttaa. Mutta kuinka vaikea on antaa kiitosta, taputtaa olalle tai kehua. Olisihan se kiva muiltakin perheenjäseniltä kuulla kuinka kivaa on kun kaikki on kotona, eikä sitä että on "idiootti-äiti" joka määrää ja säätää. On äiti, joka hakee paikkaansa, rooliansa ja itseänsä. Yrittää normalisoitua yhteiskuntakelpoiseksi. Voi vitsi, itseltäkin pääsi huokaus, tuosta tavoitteesta olen aika kaukana vielä. Toki mietityttää myös tämän vuoden opetus, mikä se on. Tajuanko vieläkään, otanko opikseni, olenko niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Vain pitkä musta aukko aikakirjassa.
Olen saanut yllättävän monilta äideiltä sähköpostia, kiitos niistä. Niin moni tuntee samoin, ihanaa että tunnette samoin. Minä kerron sen sanoin, on hämmentävää törmätä toiseen ihmiseen, jolla on yhtä monimutkaiset ja sekavat ajatuskuviot. Mutta oisko se meidän äitien kukkakaalilonkeroaivot, jotka työstävät asioita samoilla tavoilla. Harvemmin isät minulle kommentoivat, mutta moni on kuitenkin löytänyt itsensä ja omat ajatuksensa sanoistani. Eli onko miehilläkin piilokukkakaalit, joita harvemmin käytetään? Monien ajatuksista paistaa se, että monet hurjatkin kokemukset saavat ajan mittaan pehmeyttä. Onneksi aika kultaa monia asioita. Mutta juuri sillä hetkellä ja juuri siinä tilanteessa olen tuntenut juuri niin kuin olen kirjoittanut. Kulunut vuosi tuntuu menneen hujauksessa, mutta vuoden aikana olemme olleet piinapenkissä. Jokin tietty ajanjakso on ollut yhtä painajaista, mutta kas kummaa nyt voin jo ajatella, olikohan se nyt niin kauheaa. Tapasin juuri henkilön, jolla oli takana puoli vuotta kestänyt syöpähoito. Tällä hetkellä kaikki on niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Siis noin niinkuin päällepäin. Mutta totesimme, että siinä on ollut sellainen mustanpuhuva vuosi välissä, joka on myös jälkensä jättänyt.
Vaikka natisen näissä omissa liitoksissani, en kuitenkaan ole unohtanut Reetan todellisuutta. Kaikki ei todellakaan ole vielä pelkkää laakereilla lepäilyä. Puolapuissa on hämmentävän paljon portaita kiivettäväksi. Tai olisiko ne narutikkaat, kun tuntuu että ne välillä huojuvat ja heiluvat.

LIITOKSET NATISEE

Mitä jälkiä kulunut vuosi on meihin itse kuhunkin jättänyt. Se jää nähtäväksi, mutta liitokset natisee. Arjessa on paljon sanaharkkaa, natinaa, taistelua ja kinaa. Toki kuuluuhan meidän kaikkien jollakin tapaa oirehtiakin, oireettomuus olisi huolestuttavampaa. Helsingissä saimme keskustella ammattilaisen kanssa kerran viikossa, mikäli koimme siihen tarvetta. Sen jälkeen olemme olleet tässä asiassa tyhjän päällä, tuuliajolla. Olemme yrittäneet kotiuttaa itsemme, normalisoitua kotiin, laskea päiviä, selättää pelon, ottaa vastaan uusia paniikkeja, kohdata uusia asioita, elää veitsenterällä... Onhan näitä aiheita, ilmankos välillä natiiseekin. Moinen stressi höystettynä meidän perheen tempperamenteilla, niin voi pojat! Pitäisikö minun nauhoittaa pätkä todellisuutta niin saisitte käsityksen... Mielestäni kaikki oirehtivat, mutta kuka osaisi meitä lukea. Tai siis en tiedä mikä kaikki menee murrosiän piikkiin ja mikä minkäkin asian piikkiin, mutta välillä natisee ja paukkuu kunnolla.
Lähes päivittäin kuulemma pidämme Reettaa kuningattarena, palvelemme, huudamme kuulemma muille, vaadimme muilta, kiellämme muita, emme kuuntele muita kuin Reettaa, uskomme Reettaa paremmin, annamme Reetalle periksi kaiken, Reetan ei tarvitse tehdä mitään, muilla on Reetasta johtuen liikaa rajoituksia, Reetta määrää tahdin, Reetta on syyllinen kun jokin asia ei mene putkeen.... Onhan näitä. Toki monessa asiassa on totuus pohjalla, mutta ei se nyt todellakaan noin mustavalkoista ole. Reetallakin on omat velvoitteensa, tehtävänsä ja vaadimme häneltäkin. Meidän huushollissa ei ole tilaa vapaamatkustajille, kaikkien on osallistuttava omien kykyjensä mukaan. Hirvittävän moni seikka tosin pitää suunnitella Reetan lähtökohdista ja rajoitusten mukaan, mutta kyllä Reetallakin on omat velvoitteensa. Reetta taas natisee jokaisesta lääkkeestä, rasvauksesta, eristyksestä, muiden syytöksistä, rajoituksista, mieliruokien puutteesta, pukemisesta... Koen olevani tunkio, johon syydetään kaikki kuona ja väsymys. Ja kun tämä tunkiokin on vain ihminen, jopa tunteva sellainen. Rankkaa.
Aamumme kärjistyi vessajonoon. Kaksi vessaa, kuusi henkeä ja samanlainen suolentoiminta. Aina oli joku pytyllä, kun toinen olisi halunnut tai tarvinnut pyttyä. Yritin jonottavaa Fannya lohduttaa, ajattele kuinka ihanaa on istua valmiiksi lämmitetylle pytynrenkaalle, siis päristyslaudalle. Siitäkös neiti pulttasi kunnolla, mitään niin inhottavaa asiaa hän ei voi tietää, kuin lämmitetty pytty! Hitsin pimpula, siinähän se, kas kummaa kun en ollut moista tajunnut aikaisemmin. Niin neiti lähti kouluun ruttuturpana, ovet paukkuen. Mitä ilmeisemmin myös joululomalle on tilausta, alkavat nämä pimeät aamutkin näköjään tökkimään...
Itsellä natisee seinät ja liitokset ympärillä, minusta kun ei oikein tekemälläkään saa herttaista pullantuoksuista kotiäitiä. Ei vieläkään. Itse koen ristiriitaa ja syyllisyyttä moisista tunteista, tämänkö vain olen oppinut ja tajunnut vuoden aikana. Narisen ja paukun kaikesta. Minun reviirini tuntuu niin kauhean suppealta, kahlitulta. Reetan tilanne on nyt ihan hyvä, mutta senkään varaan ei voi kaikkea laskea. Muutos tai infektio saattaa väijyä lähelläkin. Epävarmuus ja tietämättömyys tulevasta nakertaa jokaista päivää. Onneksi ukkokullalla on työnsä ja omat rytminsä, muutenhan olisimme toistemme kurkussa koko ajan.
Reetta on lanseerannut rakkausrasian. Lasturasia, jossa lukee päällä rasiallinen rakkautta. Se on tärkeä asia varsinkin nykymaailmassa, ihmisille joilla on periaatteessa kaikkea. Enkä tarkoita nyt yksistään meitä tai itseäni. Moni muukin natisee, vaikka kulisssit ovat päällisin puolin kunnossa. Näinpä rasiallinen rakkautta tulee tarpeeseen meille kaikille. Myyjäisissä moisia möimme useita, asia ymmärrettiin. Eilen Reetta illalla aukaisi rasian raolleen ja minä imaisin siletä henkäyksen. Olemme jalostaneet asiaa ja päättäneet jättää kannen raolleen, jotta rakkaus ikään kuin tihkuisi koko ajan meille. Virtaisi jokaiseen päiväämme ja arkeemme. Olisi pieninä pirskahduksina läsnä arjessa...

ALKUAPINA

Eilen illalla Reetta rasvaili itseään yövalon loisteessa. Nosteli jalkojaan ja käsivarsiaan valoa vasten ja nauraa rätkätti. Onko minusta tullut nyt alkuapina? Katsokaa vaikka, kauhean karvaiset jalat. Tämähän on tiedossa ja odotettavissa oleva asia, mutta neidin suhtautumisesta en tiennyt. Asia onkin suunnattoman hauska ja jotenkin itsestäänselvä. Piti kurkistaa tuplasiskon kanssa kainaloihinkin, onko niissäkin alkuapinan karvoitusta, ei ollut.
Keväällä Reetta murehti sitä, jos isältä saatu kantasolu muuttaa hänet pojaksi. Kasvaako pippeli ja tuleeko rintakarvat. Onneksi asia tuli silloin jo puheeksi ja kävimme sen läpi. Reetta on ja pysyy tyttönä urospuolisesta kantasolusta huolimatta. Mutta siirron jälkeen syötävät hyljintälääkkeet aiheuttavat karvankasvua. Onneksi asia tuli silloin ilmi, nyt moinen karvankasvu olisi saattanut säikäyttää. Ensin pientä untuvaa ilmestyi poskiin, korvanlehtiin. Nyt sitä on reilummasti ympäri kehoa, selässä oikein kunnolla. Nyt vaikutukset yltävät käsivarsiin ja sääriin. Illalla piti sivellä minun ja Vernan sääriä vertailun vuoksi. Kellä on pisimmät ja eniten. Ja taas naurettiin, katsokaa nyt!
Onneksi karvoitus on vaaleaa, kauheaa jos alkuapinan karvoitus olisi puskenut mustana. Silloin ei neiti olisi ihan ehkä kikattamalla asiaa ottanut. Hiukset ovat tummemmat kuin alkuperäiset, eikä ainakaan toivottuja kiharoita ole vielä havaittavissa. Pituutta on sen verran, että saa jo sormenpäillä kiinni. Ei kuitenkaan ihan tukistamaan pysty! Ripset ja kulmat ovat todella vahvat ja mustat.
Eilen saimme välikäsitietoa Helsingistä. Pidämme alkuperäiset suunnitelmat, keuhkojen uudet kuvantamiset parin kuukauden kuluttua. Ei siis mitä ilmeisemmin syytä pahkurapaniikkiin. Hyljintälääkkeen purku jatkuu suunnitellusti. Nyt on hiukan ihossa kuivuutta enemmän havaittavissa. Johtuneeko lääkityksen muuttamisesta vai ulkoilmasta. Nyt kun kävi talvi, Reetta vietti useita tunteja päivässä ulkosalla. Tänään puolestaan roiskuu rapa, sohjo ja vallitsee pimeys. Ei paljon nappaa pihalle mennä, kun ilma on inhottava. Tämä höystettynä viimalla, niin voi itku.
Reetta pitää minua jatkuvassa liekassa. Kun muut tytöt saapuvat koulusta, olen yrittänyt ottaa aikaa itselleni, poistumalla huutoetäisyydeltä. Mutta kännykkä soi ja piippaa taukoamatta. Onhan tämä eristys piinaa meille kaikille, mutta Reetta osaa vetää sen toiseen äärilaitaan. Eilen tosin Reetan kanssa kävimme Väinöä moikkailemassa. Paluumatkalla Reetta tuumasi, eiköhän oteta aikalisä kotioloista... Ketähän lie matki?

PIMEITÄ HETKIÄ

Eilen hain kuumeisesti ostamiani minimaisseja, sellaista säilykepurkkia. Luulin jättäneeni sen kaupan tiskille, mutta ei. Tänään se kadonnut purkki tulikin vastaan vaatekaapin hyllyltä. Mitä ilmeisemmin olin pikkupaniikissa jemmannut sinne jonkin joululahjanyytin ja samalla maissit. Huvitti ja helpotti moinen löytö. Ei koskaan tiedä mitä vastaan tulee.
Tänään sain hammaslääkäriin mennessäni puhelun, lapsemme oli pyörtynyt konsertissa. Todellisuudessa juttu meni niin, että naapurin tyttöä oli laulun aikana alkanut huippaamaan. Hän oli siirtynyt istumaan. Siitä hän oli sitten pyörtynyt ja naamalleen pudonnut lattialle. Silloin oli Tessaa alkanut huippasemaan myötätunnosta. Sitten huippasu oli hypännyt Tessan kaveriin. Eli kesken laulun pistettiin kolme neitoa penkille pitkäkseen. Fanny-rievulla oli ollut kuulemma samanlaisia tuntemuksia; mahaan sattunut, hikoiluttanut, korvat humisseet ja näkynyt sinisiä palloja. Ollut sellaisia pimeitä hetkiä. Tunnollisena lapsena Fanny oli jatkanut vain laulamista. Koomisia piirteitä vakavakin asia sai siinä, että kuinka myötätunto voi aiheuttaa kolmelle neidolle samat oireet. Mutta niinhän se on meillä aikuisillakin. Kyllä ainakin minä myötäelän erittäin voimakkaasti muiden tunteissa ja tilanteissa. Onneksi myös iloissa. Siinä sitten yritin hammaslääkäristä kuumeisesti organisoida ja selvittää tilanteen vakavuutta. Tytöillä jäi pyörät sattuneesta syystä tapahtumapaikalle, joten lopulta minulle jäi niiden hakeminen. Verna oli minulla mukana, siitä oli parasta koko asiassa se, kun äiti ajeli peräluukku raollaan.
Joskus kesäkuussa olen osallistunut Syöpä-lehden kirjoituskilpailuun. Tänään sain sähköpostia, että kirjoitukseni julkaistaan ja palkitaan. Jälleen oli pimeä hetki, en muistanut ollenkaan moista kirjoittaneeni. Mutta kun luin jutun, niin minun käsialaahani se. Hassua, mutta ihan kivaa. Aiheena oli yksinäisyys. Pasi kun asiasta kuuli, hän kysyi mistä aiheesta. Ihan pokkana laukaisin kirjoittaneeni avioliitosta ja siitä napsahti palkinto. Oli kuulkaas vähän aikaa linjoilla hiljaista hengitystä. Raukka luuli, että olen mennyt seikkaperäisesti avaamaan tätä idylliä...
Mutta nyt alkaa pimeät hetket hiipimään pyryn kanssa pihalle. Reetta ja Fanny ovat pian kaksi tuntia siellä telmineet. Toiset ovat Pasin kanssa ostoksilla. Vain koirat makaavat saunapuhtailla varpaillani. Täällä on täysin hiljaista, saan olla ihanan pimeän itseni kanssa. Juuri kukaan ei nyt pompota tai kritisoi. Tätä on kestänyt pian puoli tuntia. Minä niin tarvin tämän oman pimeän hetkeni.

ON VALKOINEN MAA...

On valkoinen maa ja puut hopeaa, niin rikkumaton Pohjolan talvinen luonto on...
Olemme saaneet paljon puhdasta, peittävää ja valkoista lunta. Välillä on ollut suvikeli, joten tytöt ovat tehneet lumilyhtyjä ja -ukkoja. Pihan reunamille alkaa kertymään lumikinos, josta muotoutuu talven mittaan liukumäki. Lumitöissä tulee passelisti kuntoilua, hiki lähtee virtailemaan. Ihanaa aito talvinen keli, ulkonakin viihtyy paljon enemmän. Reetankin kanssa uskallamme olla huolettomammin, enää joka puolella ei ole aistittavissa homeita ja itiöitä. Äsken tytöt ottivat jo sukset esiin, hiihtolatuja on nyt ympäri pihaa.
Kävin lumitöiden jälkeen koirien kanssa lenkillä. Niillä on pitkät koristekarvat mahan alla, korvissa ja tassuissa. Niihin kertyy isot kiinteät lumipallot. Nyt Pasi parturoi enimpiä, koska koirien sulatteluun menee kohtuuttomasti aikaa.
Eilen monen mutkan ja kriisin kautta lapsille napsahti pelikielto. On järkyttävää kuinka erinäiset pelit ja ohjelmat koukuttavat. Lapsista tulee huutavia, sairaalla käytöksellä varustettuja hirviöitä. On kauheaa kuunnella jatkuvaa kuolemista, tappamista ja elämien ostamista. Ei olleskaan minun juttuni. Annetut aikarajoitukset olivat jatkuvasti tappelun aiheita ja kapuloista tapeltiin. Nyt on niin seesteistä ja tylsää. Verna-raukka makaa apaattisena pupu kainalossa nojatuolissa, kun ei ole pelejä. Kuulemma tylsää, ei ole mitään tekemistä sisällä. Onneksi ulkona löytyy vaikka mitä kivaa puuhaa, onneksi on valkoinen maa ja virikkeitä lumen muodossa.
Isot työt puhuvat pehmosia, koska haluaisivat uudet puhelimet pukinkonttiin. On hellää katsetta, pehmyttä S-kirjainta, paljon lupauksia, hierontalahjuksia ja lempeyttä. Annanpa heidän viellä vähän aikaa kieriskellä. Minulle tekee hyvää välillä tuntea olevani palvottu... myös ihmisten taholta.

TUNTEITA JA TUOKSUJA

Niin olen ihanan rosmariinisaippuani saanut. Mukaani eksyi muutakin kivaa mm. tyyneystippoja...(tarkemmin kun pullonkyljestä luin, ne ovatkin tyyneydentippoja) onneksi. Olen ottanut kaksi snapsia moisia, muuten olisi pian keittänyt sen kymmenen kertaa kiinni. Tämä päivä on ollut täynnä tunteita ja saippuantuoksuja. Ajattelimme ukkokullan kanssa tehdä jouluostokset samalta seisomalta. Kauhea idea, milloin viimeksi olemmekaan yhdessä kaupassa käyneet. Saati sitten isossa marketissa. Meikähän ei osaa niiden kylttien mukaan minnekkään, siitäkös ukkokulta pulttasi. Kuulemma ketään yhtä tyhmää suunnistajaa ei tiedä. Ostoshysteria on jotakin niin kauheaa. Sitten lähdimme eri suuntiin, eksyimme,  lähdimme lätkimään, otimme aikalisän, teimme bänksit sen kymmenen kertaa ja lopulta tarvittavat lahjat saimme kärryyn. Ajattelimme maistella myös alustavasti jouluruokia, päädyin meille tuntemattoman valmistajan isoihin rasiallisiin erinäisiä laatikoita. Kun niitä sitten lämmittelimme perheraatimme yökkäili, narisi ja jätti syömättä. Siihenkin hetkeen sisältyi valtavasti tunteita ja tuoksuja. Itsekseni niitä tyyneystippoja kiittelin, enpähän ollut moksiskaan. Mikäli on noin tehokkaita, niin juon niitä pullon päivässä! Söin reippaasti, vaikkei makuhermoni ihan tyytyväisiltä kuulostaneetkaan. Pakkohan ne on poiskin napostella. Mikäli koirille annamme se tietää paljon positiivisia koirantunteita ja niitä valtavia tuoksuja, siis koiran hajuja. Minähän olen se meidän taloutemme hoitaja, joten roskiin niitä ei laiteta. Laatikoissa oli liikaa neilikkaa, liikaa siirappia, oksennuksenhajua, kokkareita, rusinoita ja pahaa makua. Onneksi ei ollut kyse joulupöydästä, silloin olisi pian ollut joulutunnelma pilalla. Siis meillä oli erittäin tunteellinen hetki pöydässä, eikös sitä perheen yhteisiä ruokahetkiä kaivata ja niihin panosteta. Muutaman kompromisiin jälkeen massut pullottaa.
Meillä on dieselauto, en kuulemma osaa niitä vaihteita käyttää, dieselissä on erilaiset väännöt kuin bensamoottorissa. Peruutankin tyhmästi, kun peilistä katsottuna huimaa, ajan taajamassa ylinopeutta, kouhotan ja vipujenhallinta on olematonta. En osaa käyttää vakionopeudensäädintä, vaikka kaasunilkka kramppaa. Mutta kuinkas minä uskallan jokaiseen liukkaaseen mutkaan päästää samalla vakionopeudella? Pian lähtee auto käsistä ja oja pöllyää. Ukkokulta puisteli tuskaisena päätään huokaillen syvään. On minulla moisessa kestäminen!
Viimeinkin lapsoset leikkivät tunteella, positiivisella sellaisella. Ukkokulta soittaa stereoita nupit lounaassa, meikä naputtelee koneella. Eilen illalla olin jo nukkumassa, kunnes sain muutaman herätyksen. Verna oli vieressäni, sitten siihen änkäsi Reetta. Kyseli muutamaan kertaan, nukunko, haittaako jos herätän ja nukahdanko hyvin uudelleen. Jossakin välissä tunsin myös hellää nuolemista kasvoilla, Reino-kultahan se osoitti positiivisia tunteita minulle. Se on niin mammanpoika.
Päivällä kun lahjaostoksille lähdimme Vernuska yllätti meidät laupeudellaan. Neiti kaivoi kukkarostaan viisikymppisensä; ostakaa noilla niitä lahjoja, kun en itse keksi sille käyttöä. Toimme setelin ehjänä takaisin. Fanny miettikin, milloin Vernan sydän on noin laajaksi muuttunut?
Olemme saanet muutaman sentin valkoista lunta. Maailma on valkeutunut. Fanny lupasi Reinolle, että lähtee viideltä sen kanssa ulos. Voiko koira ymmärtää kellon, sillä tasan viideltä koiruus alkoi Fannyä kädestä tuuppimaan. Kainolla on tarkka ruoka-aikatuntemus. Koiraneiti osaa kyllä ajallaan sapuskansa vaatia, silloin teperretään takaperin ja haukutaan kimeästi ja kovaa. Ei epäilystäkään, mistä on kyse. Nyt koiramme kuulemma kyselevät onko niille lahjoja. Kamarissa on lahjapaperia ja muutama paketti, niitä ne kysyvästi tonkivat. Ilmeisesti niiden haluamia tuoksuja ei ole vielä havaittavissa, joten ilme on erittäin kysyvä. Syyllistäväkin. Tessa selittää molemmille, että kyllä teillekin tulee paketteja, ei huolta.
Nyt lähdemme koko pesueella tuoksuttelemaan ja tunteilemaan pihalle.Tsao!

HYRÄILYÄ

Olemme jälleen kotona, vuorokausi siinä hupsahti huomaamatta. Reetta otti Vernan kaverikseen keikalle. Onneksi. Ennen lähtöä Reetta oli erittäin kiukkuinen ja vastahakoinen lähtemään, tuplasiskon mukaantulo sai hymyn huulille ja laulun raikaamaan. Eilen sitten shoppailimme joulutunikoita ja muuta pientä. Verna kysyikin, olisko tämäkin Oulun reissu jäänyt tekemättä ilman Reetan syöpää ja nykyistä tilannetta.. Olisihan se. Tuskin olisimme keskellä viikkoa lähteneet Ouluun. Viimeisen vuoden aikana ilman syöpää olisi moni muukin asia jäänyt tajuamatta, oppimatta ja havaitsematta. Tuskin olisimme sellaisia kuin nyt olemme. Olemme oppimassa koko ajan uusia asioita, oppimassa itseämme.
Viime yö meni jälleen harakoille. Illalla Reetan oli vaikea saada unenpäästä kiinni, kysyi sen kymmenen kertaa nukunko. Nukuinhan minä, mutta sitten taas heräsin sattuneesta syystä. Tuplat nukkuivat samassa sängyssä, puhuivat unissaan ja potkivat seinää. Itse nousin valvomaan 02.18, siinäpä sekin yö. Ajatukset kun tahtovat öiseen aikaan mennä menojaan, niin hyviin kuin pahoihin asioihin. Onneksi koko yö ei kuitenkaan mennyt ihan todellisuusahdistuksen piikkin, jopa pilkettä on havaittavissa.
Aamulla meinasimme myöhästyä polilta. Siis tämähän on se tyypillinen yhtälö, läheltä ei kerkiä, mutta kaukaa olisi ollut hyvissä ajoin. Pikainen verikokeiden ja perusmittauksien teko ja sitten magneettikuvaukseen juoksujalkaa. Kun pääsimme kuvantamishuoneeseen, sattui taas pieni haaveri minulle. Aineksia olisi ollut paljon pahempaankin, mutta onnekseni siinä tilanteessa toimi refleksit. Jotenkin unohdin käteni ovenpieleen ja sitten painava lyijyovi tuli suoraan sormille. Räpyläni jäivät väliin, pikkasen säikäytti koko henkilökuntaa. Mitä teki meikä; näki tähtiä ja nauraa hörisi. Ei olleskaan uutta, mutta miten se alkaa jo käsihin nousta tuo koheltaminen. Henkilökunta olisi kuvannut samalla keikalla sormenikin, mutta ei onneksi tullut pahempaa vahinkoa.
Kuvantamisesta juosten takaisin osastolle.
Lääkärintutkimuksissa kaikki näytti olevan hyvin ja hallinnassa. Verikokeiden tulokset olivat todella hyvällä mallilla. Keuhkokuvien tulkinnat saapuivat onneksi samalle istumalle; pahkurat ennallaan. Sain kaksi puhelua lähdön jälkeen sairaalasta, aina uudelleen ohjelmointia. Viimeisin ohjeistus on, että käänteishyljintälääkkeen purkaminen aloitetaan huomenna. Pahkuroista ei paniikkia, jatkamme samoilla sienilääkityksillä toistaiseksi. Pahkurathan ovat siis todella pieniä, kenties jopa arpia.
Kysyin siitä viimeviikkoisesta puhelustakin, edelleenkään ei kuulemma syytä paniikkiin. No hyvä on, en panikoi, kunhan vähän. 4.1. Reetalla on siis se uusi lyppi Helsingissä. Samalla kuulemma otetaan toinenkin cvk pois, mikäli emme itse sitä ehdottomasti aikaisemmin halua. Eli tästä vedettäköön johtopäätös, ettei se tuleva lyppi nyt kauhean mutkistava tekijä ole, jos cvk:n poistoa ehdotellaan. Olisihan se mieletön saavutus, mutta emmepäs nuolaise vielä, sillä matkaahan on vielä pitkästi ennen sitä päivää. Reetta kiljui riemusta, kun kuvitteli pääsevänsä saunaan ehkä tammikuussa.
Näimme osastolla hyviä ystäviä ja vaihdoimme kuulumisia. Moneen kertaan tuli todettua, kuinka hyvä on jutella kaikenlaisista asioista vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Kuinka toinen ymmärtää omia aivoituksia todella helposti. Myös sellaisia, joista ei ole ääneen puhunut saati sitten kirjoittanut. Tiedoksi vaan, en minäkään ihan kaikkea ajatusvirtaani julkisesti luukuta, se onkin sitten toinen blogi joskus... On huojentavaa keskutella eri henkilöiden kanssa, vertaistuen merkitys korostui jälleen valtavasti.
Kotimatkalla haimme kissaserkun kyytiin ja minä piipahdin metsästämässä niitä hajonneita laseja, tuloksetta. Liikkeen aulassa oli sellainen myyntikoju, jossa myytiin hilloja, sinappeja, valkosipuleja jne. Tottakai siitä muutaman purkin chilivalkosipulia ja muita tujuja mömmöjä valitsin. Siihen myyjä minulle sanoi: onpa ihanaa kuunnella kun hyräilen valkosipuleja valitessani, niin harva ihminen on enää hyväntuulinen. Siis hoilasinko minä itsekseni, mitä ilmeisemmin. Toisaalta saamani palaute tuntui todella hyvältä, sillä minulla oli hyvä olla. Eli viimeviikkoiseen myyjäiskokemukseen palatakseni, nykyihmiset ovat jotenkin kauhean nyrpeitä umpioita. Tästä kohtamisesta näytti jäävän myyjällekin hyvä mieli, niin minullekin, ihana asia.
Paluumatkan taas veisasin kurkku suorana joululauluja. Tuplat nukkuivat ja kissaserkku naukui mukana. Eli olen saavuttamassa joulutunnelman, tunnelma kohoaa. Annanko sen kohota, nautinko. Tosin kotona iski jo hiukan sellainen paluu todellisuuteen. Nyrpeää naamaa, itkuraivareita ja kauheaa vaatimustasoa. Eikä sitä hetkenkään rauhaa. Mutta sainpas hetkeni!

Laskeskelin, että tänään on päivä +113. Olemme siitä onnellisen huojentuneen otettuja. Ostin tuplille eilen pullollisen glitteriä hiuksiin. Neidit sitä jo aamulla hiuksiinsa suihkuttelivat. Sitten kun menimme sinne kuvantamisiin, juolahti mieleen, entäs jos ne ovatkin metallihippuja. Entäs jos koneet tilttaavat ohuesta glitteristä ja ajattelematon äiti saa tuntea nahoissaan... Onneksi ei kauheita ylimääräisiä kilinöitä kuulunut ja Reetta saapui yhtä sädehtivänä takaisin. Paljettitoppi ja t-paita piti kuitenkin riisua ennen operaatiota. Kynsiä ei voinut tarkistaa tällä kertaa, koska niissä oli pinkki lakkakerros. Melkoisia bilehileitä, ikää alle 9 vuotta.

SIRPALEITA

Vanhankansan sanonta; sirpaleet tietävät onnea, toivottavasti ihan oikeasti pitää paikkansa. Muuan päivä avasin tiskikaapin. Otin käteeni kaksi juomalasia päällekkäin. Kaikki hyvin siihen saakka, kunnes Muumimuki hyppäsi perään. Kauhea tälli suoraan lasien päälle, jotka olivat kädessäni. Luulin, tottakai, että nyt halkesi koko kämmen, sillä sirpaleita oli todella paljon. Mutta ei naarmuakaan. Kaikki sirpaleet suurinpiirtein altaaseen ja tiskipöydälle kämmenen lisäksi. Eilen illalla Pasi oli puolestaan saanut hajoitettua samanlaisen juomalasin. Jälleen imuroitiin ilman pintaruhjeita. Miksiköhän juuri noiden, minulle niin tärkeiden, kierrätyslasista tehtyjen, vihreiden, käteensopivien ja täydellisten lasien pitikin hajota lähes sukupuuttoon. Kuinka ihmispolo voi joihinkin laseihin olla näin kiintynyt. Mistä uudet tilalle, samanlaiset. Olen ostanut niitä parina vuonna Oulusta, pitääkö minun alkaa metsästämään niitä tänään sieltä. Ongelma tällaisestakin.
Olen saanut soiton jälleen mokkulamieheltä, eläinlääkäriltä ja muutama muukin soitto lisäksi. Yhtä rumbaa ja organisointia. Löysin itselleni myös rosmariinisaippuan, yhden putiikin viimeisen. Nyt se on minulle varattu. Pääsen yhdestä päähänpinttymästäni. Olen lupautunut serkkuni kissakuriiriksi Oulun reissulla. Sekä joululahjakuriiriksi. Nyt pitäisi tiedustella onko asuntolassa tilaa, josko vaikka tänään sinne Ouluun jo menemme.
Huusholli on jälleen siivottu, pyykätty ja tiskattu. Paplarit päässä heilun ja yritän saada juonen päästä kiinni. Teimme Reetan kanssa myös cvk:n huuhtelun. Tilanne on kääntynyt meillä niin päin, että Reetta huuhtelee ja minä olen apuri. Välillä puistattaa, kun lapsi tekee sen niin näpsäkästi itse ja hihkuu, että kivaa. Kykenisikö aikuinen itse moisen tekemään. Tiedän, että lapset jopa ruokkivat itsensä nenämahaletkun kautta. Sitten kun tuntuu, että oksettaa, imaistaan vähän takaisin päin ettei tarvitse oksentaa. Yleensä tytöt osaavat keskenään hoitaa teippaukset ja cvk:n juuren puhdistamiset. Eikös minulla olekin helppo ja huoleton rooli?
Sirpaleita miettiessäni, niitä on ollut paljon vuoden aikana. Sellaisia tunteen säröjä, railoja ja ihan hajallaan olevia sirpaleita. Monta kertaa on hajottu pirstaleiksi, osa saatu koottua, liimattua, teipattua. On myös paljon niin pahasti hajonnutta, ettei kokoamiseen ole taidot riittäneet. Kuinka lapsen vakavan sairauden myötä vanhemmat railoilevat. Olemme niin hauraita ja helposti rikkoontuvia. Emmekä yksistään vanhemmat, vaan myös muut sisarukset ja läheiset. Samoin tämä koko idylli saattaa muuttua sirpaleiksi. Eihän kukaan koskaan odota omalle ja oman lapsensa kohdallen tällaista pommia. Mutta vaikka noita sirpaleita tulee, on se ihme etteivät ne aina aiheuta naarmuakaan. Niinkuin nuo kämmeneni. Onko nahkani jo niin parkkiintunut.
Oulun reissu huolettaa jälleen, niin monia asioita pitää pystyä käsittelemään. Mitä keuhkoista nyt on kuvilla kerrottavaa. Ehkäpä se viime viikkoinen Helsingistä saatu puhelukin minulle aukeaa. Moni varmaan ihmettelee, enkö ole ottanut asioista selvää, no en. On niin paljon asioita joista hermoilla, joihin ei omilla teoillaan voi vaikuttaa ja tunnetusti tieto lisää tuskaa. Eli menen näillä vajaavaisilla tiedoilla, odottaen seuraavia faktoja ja tiedonsirpaleita.

POPPALOORA

Olemme lasten kanssa kovia tarinankirjoittajia. Saan keksiä nimiä leluille, hahmoille, tavaroille ja olennoille. Eilen Fanny ja tuplat aloittivat lehtisen kirjoittamisen. Siihen tarvittiin jälleen päähenkilölle nimi. Poppaloora, suustani pulpahti. Nyt he sitten keksivät millainen henkilö kyseinen Poppaloora on. Rätkätys kuuluu, kun he kuvittelevat Poppalooran persoonallisuutta ja olemusta. Mitä se nimi kertoo.
Muutama vuosi sitten työpaikkani tuotekehityksessä tarvittiin uutuudelle nimi. Taas minulta pulpahti. Pomoni sanoi, ettei ainakaan tuota. Mutta kun aikaa kului ja muita ehdotuksia pyöriteltiin, niin lopputuloksena oli minun murjaisemani. Myös lasten ja lemmikkien nimet ovat mielipuuhaani. Olen jopa heittänyt pitkän rivin ystävän lapselle nimivaihtoehtoja, kun eivät ole itse niitä keksineet. Samoin yhden systerin yksi lapsi on kastettu minun nimiehdotuksen mukaan. Nuo lemmikkiemme nimethän ovat virallisesti; Reino Jekku Täplätassu Golden Gun, Kaino Luna Huiskuhäntä Little Ahaa ja Väinö Simo Pikisilmä Rukki Rohkea. Aikaisemmin meillä oli kultainennoutaja Velmu Didi Julius Luttana von Dionysios Vastus. Entäs ne lukuisat lapsuuteni kissat, koirat, lehmät ja kanit...
Millainen sinun Poppaloorasi olisi? Itsekin olen asiaa pohdiskellut. Oikeastaan se voisi olla sellainen kirjavalla pipolla varustettu, huumorintajuinen ja huoleton eukko. Pienillä mielenkiintoisilla piirteillä ja puuteilla, jotka olisivat hänen tunnusmerkkejään. Vaikkapa eripariväriset silmät, nykerönenä, kauas kuuluva kikattava nauru ja jalkaterät leveästi auki kävellessä. Kävely olisi letkeän kepeää ja tanssahtelevaa. Vaatetus värikästä ja silmillä kirkkaanpunaiset pyöreät rillit. Poppalooralla olisi paljon erilaisia ystäviä, hänellä olisi laaja sydän...
Tyttöjen Poppaloorasta tulikin mies. Hänen tunnusmerkkejään ovat: iso ja pieni silmä, raitasukat, resut vaatteet, heinä suussa ja notkuva nokka. Yleisvaikutelmaltaan linnunpelättimen näköinen ja luonteeltaan sekopäinen ja isoääninen höröttäjä. Kunhan Ukkokulta saapuu töistä, niin saa luvan kanssa mahdollisuuden kuvailla oman Poppalooransa. Arvatkaa suostuuko moiseen, taitaa tulla jälleen päänpyöritystä ja syvä huokaus.

LEVOTON SIELU

Nyt on aistittavissa levottomuutta sielussani. Tuliko jotenkin yllätyksenä, minähän olen aina yleensä niin tasapainoinen. Hah! Tarvitsisin korvienvälituuletusta, nollausta, hiljaisuutta, selkeyttä, lepoa ja rauhaa. Esimerkiksi joogaleiri tai hiljaisuusretriitti luostarissa. Kerralla oikein kunnolla pitkän kaavan mukaan. Tällä hetkellä oleminen kotona turhauttaa, mutta se on ehdotonta ja ainoa mahdollisuus tilanteessamme. Mutta jotenkin kuitenkin, silleen vipatuttaa. Olen jotenkin tässä tilanteessa nalkissa, en uskalla suunnitella vielä yhtään mitään. Tuleva perjantainen käynti osastolla ja keuhkokuvissa aiheuttaa levottomuutta. Kunpa jo olisimme taas siellä perjantaissa ja paluumatkalla, silloinhan painaisi myös viikonloppu päälle ja silloinhan osaan paremmin relata. Toisaalta haluan oppia elämään ja pyrinkin elämään enemmän tässä hetkessä, ilman haikailua.
Kävin eilen koirien kanssa pitkällä lenkillä, teki älyttömän hyvää. Kun olin lähdössä, niin Reetta tuumasi kuinka pärjäänkään sen ajan ilman sinua... Siinäpä se, lieka on tunnepuolellakin aivan älytön. Vaikka kaikki muut jäävät kaveriksi, niin tuntuu ettei pärjätä. Minä raukka kun tarvisin myös sitä omaa tilaa. Nytkin neiti ruokapöydässä suunnitelli uloslähtöä. Sanoin naputtelevani tämän ajatuksen loppuun. Ensiksi siitäkin vedettiin pultit, kun en sillä sekunnilla ollut ulos lähdössä. Sitten kuitenkin sain luvan.. Kuuluuko minun saada lapsiltani lupa omille teoilleni, pitääkö joka asiassa perheparlamentin istua. Enkö vain voisi tehdä jotain ihan omasta nupista juolahtavalla ajatuksella, eikä siitä myöskään jälkeenpäin naputettaisi.
Tunnen riittämättömyyttä ja levottomuutta. Koko ajan tuntuu että moni asia pitäisi tehdä toisin. Onko se ulkopuolelta tulevaa vai sisäsyntyistä, kuka ne paineet asettaa. Alan kotonakin niuhottaa jostakin tavanomaisista matonhapsuista ja koirankarvoista, vaikka elämässä pitäisi olla muitakin arvoja. Olenko muuttumassa tai jo kenties ihan muuttunut mökkihöppänäksi. Maailma on ollut vuoden niin kovin suppea, reviiri pieni, tässäkö olemme. Osaammeko enää sitä laajentaakaan, kun siihen joskus viimein luvan saamme. Uskaltaako ja osaako ihmiset enää palata meidän reviirillemme. Vai onko tämä lopullista erakoitumista.
Reetalla kävi aamusta opettaja, sain sen ajan juosta asioilla. En suinkaan koko 45 minuuttia hubbaillut, kävin pankissa, ruokakaupassa, apteekissa ja vakuutusyhtiössä. Jäi minulla vartti omaakin aikaa; suuntasin saippuaostoksille ja kurkkasin vaatekauppaan. Sitten sainkin Reetalta pitkän alekkainlaskuopetuspuhelun. Lapseni neuvoi myös, että älä sitten autossa istu sen puhelimen päälle, niin kuulet jos yritän soittaa. Muutaman kerran on ollut puhelin niin syvällä...jossain... ettei pärinää erota. Yleensä minulla on hukassa jotkut silmälaseistani, puhelin, avaimet tai rahapussi. Lapset sanovatkin jokaiseen etsiskelyyn; soita siihen. Näin joulun alla olisi hyvä lahjaidea rahapussi joka pärrää, mikäli omistaja on eksynyt siitä. Tai sellainen tunnistin sellaiseen tavaraan, jolla on tapana hukkua. Äiti on aikonut isälle joskus ostaa sellaisen tutkapannan, jotta näkisi missä ukko tarpoo metsässä jos joutuu hukkaan tai ihan eksyy. Kerran äiti kävi sydämen rasituskokeessa, isä ihmetteli miksi hänen piti lähteä mukaan. Minä tietenkin päättelin, että pitäähän äidillä se rasitekin olla mukana, jotta oikeat koetulokset saadaan. Silloin isän mielestä olin pahasuinen penikka...
Tessalla on vaihteeksi ranne paketissa. Maanantaina jalkapalloharkoissa jäänyt pari kertaa käsi alle kaatuessa. Ei se turvonnut ole, mutta särkee. Siispä paketoimme sen itse. Eilen siinä oli puupaistinlasta lastana, mutta ei kehannut ottaa moista viritystä kouluun. Päivystykseen, mennäkkö vaiko eikö mennä. Aamulla piti itkut tirauttaa, kun käsi ei meinannut mahtua hihansuusta. Mutta tällä hetkellä niin moni asia tuntuu menevän huomionhakuisuudenkin piikkiin, ilmeisesti itkulla ja vaivoilla luullaan vedettävän pisteet kotiin. Tunnen olevani vaivaistalon emäntä, kaikki kertovat päivän päätteeksi omat narinansa. Välillä olisi kiva kuulla kivojakin tarinoita, ettei aina kivusta ja särystä. Onneksi minua ei itseä tänään noin niinkuin ruumiillisesti säre tai kolota juuri mistään. Sielunnarinoita en juuri ääneen puhele lapsille, mutta kait ne aistii kun käsken viedä pyykkejä, petata, siivota ja nyplätä tarkemmin asioita.
Maanantaina teimme joulun; ikkunoidenpesut, verhonvaihdot ja siivoiluja. Kaikki tämä viimeisteltiin jouluisilla valoilla, koristeilla ja kukilla. Tuli aika kivuttomasti, suit sait sukkelaan, valmista. Tänään nauroin omalle lukihäiriölleni. Luin mainoksessa hiillostetut torttuaihiot, mietin jo vähän aikaa. Sitten tavasin uudelleen... hillotetut torttuaihiot. Silloin ymmärsin paremmin mistä oli kyse. Nyt sitten mietin kuinka pitkän kaavan mukaan kaiken teen, vai päädymmekö valmiiksihiillostettuihin...

ARJEN KIEMUROITA

Olipa viikonloppu ja nyt on jälleen arkipäivä, huomenna taas Itsenäisyyspäivä ja sitten taas arkipäivä. Arki on monimutkaista ja kiemuraista. Jotenkin ahdisti jälleen nousta todellisuuteen, sitä kun ei koskaan tiedä mitä arkipäivät tuovat tullessaan. Vaikka niitä puheluita sairaalasta, sairaalakäyntejä, toimistorumbaa ja jatkuvia organisointeja. Tällekin päivää on sovittu minuuttiaikatauluja ja tapaamisia, millä muistikapasiteetilla kaiken muistan. Viime viikolla kirjoittelin jopa jotakin lapulle, mutta nyt en muista missä se lappu on! Sellainen muisti joissakin asioissa.
Lauantai meni myyjäisissä. Ihan positiivinen kokemus loppujen lopuksi. Välillä pistää mietityttämään ihmisten kyräily, sulkeutuneisuus. Mielestäni ei ole keneltäkään pois jos tervehtii, uskaltaa jopa katsoa kohti, keskustella. Mutta onko tämä elämä mennyt yhä enemmän sellaiseksi oman navan ympärillä kuplassa pyörimiseksi. Ei osata yhtään poistua sieltä turvalliselta mukaavuusalueelta. Tuollaisissa myyjäisissähän on ideana kerätä joululahjaideoita ja katsella. Ostopakkoa ei ole kenelläkään. Sitten kierretään kädet tiukasti toppatakin kanssa rinnalla puuskassa ja kurkitaan olan yli takavasemmalle. Hassua, eihän sen luulisi olevan keneltäkään pois jos ottaisi vähän rennommin. Tai mikä minä olen sanomaan, eihän sitä tiedä kuinka paljosta joku joutuu luopumaan jos erehtyy tervehtimään tai vaikka hymyilemään. Jollekin se saattaa olla enemmän kuin paljon.
Entisenä seisomatyöläisenä tuotti tuskaa paikallaan seisominen resuilla jaloilla. Ärsyttää tällainen raihnaisuus. Mutta illalla kummasti alkoi taas kulkemaan. Päädyimme systereiden ja ukkokullan kanssa syömään ja kaupungille. Sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin. Lapsemme sijoitimme tädille ja mummulaan. Reetta oli todella täpinöissään yökyläilystä. Fannylla tosin iski itkupaniikki, kun ei olisi halunnut lähteä kotoa minnekkään. Koskaan ei näköjään osaa tehdä kaikkia miellyttäviä ratkaisuja. Tämä on sitä vanhemmuuden ainaista ristiriitaa ja kompromissien tekoa.
Eilinen oli päivänä jotenkin kapinallinen. Sain kuulla olevani "idiootti äiti" sen kymmenen kertaa, puheeni menivät kuuroille korville. Ärsytti niin kovasti sanoa samoista asioista monta kertaa ja tehdä lopulta raivottarena itse. Sitten vastaus kuuluu, ethän ole edes sanonut, miksi aina pitää raivota... Todellisuudessa minulle tuntui kerääntyvän koko päivän raivolasti. Kävin yhden kanssa kaupassa, sielläkin oli tylsää, meni liian kauan ja paleli. Kauppareissulla sain myös viisi puhelua, minua ohjelmoitiin puhelimitse ja yksi mökötti mukana, potki naama rutussa ostoskoria. Raahasin lapseni itse joulupukin juttusille, käskin keskustella asiasta. Auttoi kassajonon mitan verran, autossa alkoi taas naama ruttaantuun ja kiukku. Tämä riittämättömyyden tunne on välillä rasittavaa ja raastavaa.
Jälleen minulta kysytään saammeko olla joulun kotona. En itse ole edes asiaa miettinyt, koska emme siihen voi itse vaikuttaa. Sama kysely oli viime vuonna. Varsinkin syöpähoitojen aikana sitä mennään täysin hoitokaavion ja infektioiden mukaan. Joulu tehdään ja koetaan siellä missä ollaan, pääasia että perhe voi olla samassa paikassa. Mikäli lapsen hoidot sitä vaativat, niin ollaan sairaalassa. Tärkeämpää on, että kunto antaa jatkaa hoitoja ja arvot riittävät niiden toteuttamiseen. Viime jouluna yksi äiti sanoi, että he joutuivat olemaan joulun kotona kun arvot eivät antaneet lupaa hoidoille. Se vasta ahdistavaa onkin, mieluummin olisivat olleet suunnitellusti hoidossa ja taistelleet syöpää vastaan. Eli mikäli emme ole kotona, niin silloinhan Reetan kohdalla on kyse jostakin infektiosta tai arvojen kohoamisesta. Silloin kaikki asiat eivät ole hyvin, argh, pitikin mennä miettimään moista. Nyt ahdistaa...
Ovikello soi, vaikkei sen pitänyt soida. Jälleen infokatko aamussa ja koko päivän ohjelmissa... Voi tätä arkea, käynnistyi jälleen hampaat kireänä...

VALMIINA TONTTUILEMAAN

Muut vielä vetää sikeitä. Kävin saunassa, nautiskelin aamukaffeet, lääkitsin Reinon, annostelin Reetan aamulääkkeet, vielä kun saisi tuon kuorsaavan tonttuarmeijan hereille ja mukaan. Olen nukkunut suhteellisen hyvin, sohvalla Fannyn kanssa. Tuplat iskän vieressä ja Tessa ihan omassa sängyssä. Pitkin yötä on kuulunut puheen pulputusta, lastenkin mielikuvitus laukkaa villisti öiseen aikaan. Reetta tuossa juuri hämmästeli, kuinka onkin väärin päin sängyssä. Iltayöstä Tessa tuli pussaileen minua, vaikka oli ollut jo nukkumassa muutaman tunnin. Fanny kysäisikin, tajusikohan tuo itse tuosta mitään.
Huolivyyhti nappasi otteeseensa heti kun silmäni raotin, silmäpusseista ja mustista silmänalusista voi myös nähdä, että alitajunta ei ole ihan rennoimmillaan. Mutta näillä mennään mitä on annettu.
Niin ne myyjäiset ovat tänään uimahallilla tai niissä liikuntakeskuksen tiloissa.Sinne saisi puolen tunnin kuluttua jo mennä häärimään ja rakentelemaan kojua. Me vähä ajattelimme olla nopeita, menemme hiukan myöhemmin. Mikäli olet liikenteessä, niin käy moikkailemassa. Joo ja meillä on myös jos jonkinlaista yllättävää juttua joulupakettiin tai omaksi iloksi. Sitten vielä jokin mainosslougani;... Tule, näe ja koe! Anna joululle tila sydämessäsi!
Nyt pitää mennä, tsao!

SITTEN SE ISKU SELKÄÄN

Siinäpäs se, nyt sain napakan iskun selkään. Ajelimme eläinlääkäristä kotiin, kun sain puhelun Helsingistä. Tuntui aika terävältä puukolta, tuli taas niin puskasta, etten ollut yhtään valmistautunut moiseen. Seuraavalla kerralla tammikuun alussa Reetalle tehdään samalla reissulla ylimääräinen lyppi. Nyt oli loppujakin vastauksia edellisestä lypistä tullut ja jossain oli jotakin outoa. Kuulemma outo yhtälö, koska tarkemmissa tutkimukissa ei ole ollut mitään kahteen kertaan, mutta sitten jossakin viivellä valmistuvassa onkin jotain outoa. Kuulemma ei syytä paniikkiin... Minähän olin autonratissa ja sain melkein laakin. Hyvä kun osasin vipuja enää autossa käyttää, kait se oli taas sellainen shokkireaktio. Reetalle selitin asian järkevästi ja ukkokullalle märisin. Samalla paniikilla ja märinällä lähdin sitten juoksevia asioita hoitamaan. Enpä muistanut puoliakaan ja parkkipaikalla oli jälleen autokin hukassa. Veti jälleen hatun niin tyhjäksi. Mutta mitä minun alitajuntani pari tuntia aikaisemmin viestittelikään. Minullahan olikin niin kepeä olo, alitajuntani epäili jo jotakin. Paskat koko alitajunta, hittojako se aina hämmentelee. Voi kunpa asiat olisivat joskus mustavalkoisen yksinkertaisia ja selviä. Sellaisia pohojalaisia, joko tai.
Se eläinlääkärireissukin oli pelätyn lainen. Pidin mammanpoikaa sylissä ja kiinni tunnin verran. Raukka vapisi, tärisi, kuolasi ja nojasi mun kaulaani koko ajan. Hikinen ja karvainen savotta, sanon minä. Reinon korvissa kuhisi sauvabakteereja, kunnon tulehdus. Jälleen uutta antibioottia, viljelyjä, tippoja, huuhteluja, maitohappobakteereja ja korvien tuuletusta. Koirapolo on ollut kahdelle lääkeelle jo allerginen, toivottavasti tämä lääke sopii ja tepsii. Sinne upposi parisensataa euroa, ei ole koirilla nääs Kelaa.
Mutta näillä mennään, onneksi tälle päivälle ei ollut mitään todella tärkeää tekemistä, sillä en olisi paniikiltani jälleen mihinkään järjelliseen kyennyt. Se sisällä piilevä paniikki on erittäin liipaisuherkässä näköjään. Yksi puhelu ja jalat alta. Ja ei kuulemma syytä paniikkiin. Kuinkahan vuosi sitten olenkaan käyttäytynyt, kun on ollut syytä paniikkiin.
Mutta nyt odottaa jälleen velvollisuudet ja nälkäiset lapset...

TANSSIA IMURIN KANSSA

Perjantai, 2. joulukuuta. Aamumme on alkanut tehokkaasti, moni tälle päivälle suunniteltu asia on jo purkissa. Vajaan tunnin kuluttua lähdemme Reinon kanssa korvalääkäriin. Reetalla on käynyt jo opettaja. Lapset ovat koulussa, huusholliin saatu järjestystä, tietokoneasentaja kävi, puhelinrumba aloitettu, tiskikone hyrrää, mamma hyrrää. Fanny tanssi imurin kanssa aamulla lettejä odotellessa. Itsekin fiilistelen kotihommissa musiikin tahtiin. Jälleen kuuluu Finnlanderseja nupit kaakossa, jatkan tanssia imurin kanssa. Samalla askelkuviolla on myös myyjäiskamat saatu laatikoihin. Ihanaa löytää oikeat askeleet heti aamusta, sellainen passeli letkeys.
Reetalle on hommattu koulutoimen puolesta läppäri, koulunkäyntiin ja kaverikontakteja varten. Asia saatiin vireille joskus kevättalvella, nyt kone on jo käynyt meillä pöydällä istumassa muutaman viikon ajan. Tänään se lähti takaisin, koska siinä ei ollutkaan tarvittavia asetuksia... Kyselinkin, ehtiikö se takaisin ennen kuin Reetta palaa kouluun. Yllättävän hankala ja pitkällisen pitkästyttävä projekti. Mutta kait se pitää jokainen mokkula jossakin lautakunnassa istua ja tehdä päätös. Parastahan tässä oli todeta se, ettei syy ollut minussa, meissä tai Reetassa. Koneesta puuttui tarvittavat asetukset, siis minä en olekaan se tyhmistä tyhmin. Hah ja pah.
Nyt Reetalla on helmirasia hukassa ja sitä pitää raivota. Raivoissaan neiti hyppäsi päänsä seinään ja samalla hampaat pukkasivat reijän huuleen. Kyyneliä tulee tulvimalla ja mukana valtavasti dramatiikkaa. Mitä tekee äiti, käskee pestä suun, kuivat kyyneleet ja hengittää syvään. Ei kait sitä nyt yhdestä helmirasiasta kannata tuollaisia pultteja vetää, eihän. Kenehen lie tuollainen draamakuningatar tullut.
Mutta sitten metsään. Eilen tarvitsimme metsästä joulupuita, lähinnä koivuja ajattelimme hakea. Reetta kyseenalaisti puulajimme, eikös ne olekaan kuusia. Päädyimme kuitenkin tervaleppiin. Mukaan haimme lennosta isän. Iskä tuli polvet koukussa kovaa vauhtia kyytiin ja totesi vain, että onko taas inspiraatio? Taitaa tuntea lapsensa jo aika hyvin. Inspiraatiohan se molemmilla tyttärillä. Eilinen meni siis kyseisellä teemalla paukutellessa. Illalla teimme vielä vaikka mitä. Tänään on siis aikaa tanssata kotosalla, homma hallinassa.
Olenkin miettinyt, tällainenko olen yleensä. Onneksi tuo jatkuva pelkopaniikki tuntuu jo hiukan löysäävän otettaan. Onneksi kulunut vuosi häilyy enää harmaana usvana taka-alalla. Mutta enkait löysäile liikoja, unohda todellisuutta, laiminlyö jotakin. Saanko tuntea päivissäni ihanaa positiivisuutta, leppoisuutta ja rentoutta. Saanko antaa mielikuvitukselleni siivet, ideoida, kuvitella ja suunnitella jos vaikka mitä. Iskeekö todellisuus puukkonsa selkään ja syvälle. Uskallanko nauttia Reetan hyvästä tilanteesta, enkai vai nauti liikaa. Ei sen puoleen vaikka tanssin imurin kanssa, muistan kaikki lääkitykset, rasvaukset, vitamiinit, aikataulut, kontrollit, vastuun, velvollisuudet, sopimukset jne. Tein jopa muistinvaraisen listan paperille, siitä kaikesta mitä minun pitää muistaa. Kuluville viikoille on jälleen sen sata erilaista aikataulua ja säätämistä.
Nyt suuntaamme sinne eläinlääkärille. Otan Reetankin mukaan. Reetta lähtee pitämään Reinoa tassusta, ettei se pelkää lääkärissä. Nyt Reettaa hiukan harmittaa, kun Kaino jotuu jäämään ihan yksin siksi aikaa. Nyt neiti silittelee Kainoa ja kyselee, onko kaikki hyvin ja pärjäätkö puoli tuntia yksinään.
Eilen koin harvinaisen herkun, olin yksin kotona noin 40 minuuttia. Mitä tein, olin hipi hiljaa, nollailin, lueskelin. En poukkoillut tai höyrynnyt yhtään. Tessa oli kavereiden kanssa kylillä. Tuplat ja Fanny olivat naapurissa synttäreillä. Mieletön tavoite saavutettiin, Reettakin pääsi kylään tunniksi. Eli sehän vaati organisointia; rohkeutta, terveyttä, aikatauluja ja tarkat muistisäännöt tyttöjen päähän. Reetta oli niin onnellinen, stailasi itsensä jo aamupäivällä. Suunnitteli Vernallekin vaatteet valmiiksi. Kiharsi Vernalle hiuksia ja teki itselle ihanat mielikuvitussaparot. Vitsi kuinka hyvältä tuntui päästää hetkeksi muiden pariin eristykistä. Edellisen kerran sain nauttia omasta seurastani kun kävin siellä jalkalääkärissä. Tarkemmin kun ajattelen, niin enpä oikeastaan muulloin voi olla silleen niinkuin yksin, ilman velvotteita. Kotona on aina vähintäänkin Reetta ja koirat. Lenkillä nyt tietenkin, mutta sielläkinhän olen yleensä koirien kanssa. Mutta tämähän se on yleensäkin suurperheen äidin rooli, tuskin sitä muillakaan tuota aikaa itselle niin usein löytyy. Tekisi mieli lähteä jonnekin viikonlopuksi joskus vaikka kavereiden kanssa. Akkain höpötystä, hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja tanssimaan. Mutta nyt tanssin kotona imurin kanssa, meneehän se näinkin. Välillä voi vaihtaa moppiin ja pölyrättiin. Nyt lähdemme tanssien sinne koirakorvalääkärille. Tästä tulkoon hyvä päivä. Päivä +106.

TUTINAA

Joulukuun ensimmäinen ja torstai aamu. Heräsin aamuyöllä kovaan tutinaan, siis inspiraatio pyrki ulos. Valtavaa tuo mielikuvituksen laukkaaminen, ei anna ihmisen edes nukkua. Toki osasyynä oli myös tuhisijat kahden puolen minua. Reetta oli jälleen änkännyt saman peiton alle. Ukkokulta tuhisi toisella puolella. Haahuilin ajatusteni kanssa ja vaihdoin sänkyä. Päädyin Reetan sänkyyn, eli kerrossängyn alaosaan. Tulihan se uni vielä.
Aamulla Vernaa sängystä herättelimme, nouseppa ylös. Sitä pitikin miettiä, kannattaako yläsängystä käskeä nousemaan ylös. Siellähän tulee katto vastaan. Näinpä päädyimme sanontaan, nouseppa alas. Aamu oli tempperamenttien taistelukenttää, varsinkin Reettaa olisi aina vain väsyttänyt. En tiiä kuinka kauan neiti on taas yöllä haahuillut. Jokaisesta lääkemurusesta on pitänyt vääntää kättä. Oulusta tullessa keskustelimme myös lääkkeiden ottamisen tärkeydestä. Laskeskelimme myös, että nyt on mennyt noin pari-kolmesataa tablettia kuukaudessa. Ihan valtavia määriä. Lääkärit taas joka kerta toteavat, että sinullapas menee vähän lääkkeitä. Toki kuluneen vuoden aikana tablettimäärät ovat hurjasti vaihdelleet, välillä on mennyt vieläkin enemmän, välillä tuskin mitään. Mutta kun kumoaisi vadille moisen määrän, niin kyllähän siinä olisi niellä asti.
Sitten takaisin tuohon tutinaan, inspiraatioon. Ideaa vain pukkaa taukoamatta, myös lapsilla. Systerin kanssa heitimmekin jo idioottiajatuksen muistakin joululahjamessuista. Siis kiertäisimme kaikki myyjäiset ainakin sadan kilometrin säteellä. Todella järkevää. Ajattelimme, että lauantaina kun olemme itse myymässä ohjelmoimme vapailla olevat siippamme maalaamaan, skräppäämään ja luomaan uusia asioita. Me sillain kännykällä heitä insipiroisimme ja olisimme taiteellisia johtajia... Emme tosin ole asiasta varmaankaan ukkokullille maininneet, tuskin niillä nyt mitään muutakaan järkevää tekemistä vapaapäivilleen olisi. Nyt lankesin maalamaan myös taulupohjia, pyrkii jouluenkelitaulu ulos. Taulu jos toinenkin. Loistava keksintö nuo akryylimaali, ne pysyvät tappotahdissa mukana. Kuivuvat nopeasti ja työt edistyvät ripeästi. Maalit ovat myös vesiliukoisia, ei tarvite haistella liuottimia. Jostain syystä petroolinvärinen tuubi loppui eilen, olenkohan kangistunut siihen värimaailmaan. Siis minkä värinen joulu meille on tulossa, miltä kuulostaa petroolinturkoosi. Aikoinaan floristin hommissa möin vanhemmalle herrasmiehelle perinteistä joulunpunaista kukka-asetelmaa. Siihen herra sanoi, että kuulehan likka punainen ei ole suinkaan perinteinen joulun väri, vaan maanläheiset ruskeat, harmaat ja vihreät. Coca-cola on lanseerannut muutama kymmenen vuotta sitten punaiseen nuttuun pukeutuneen joulupukin ja sen myötä punainen on valloittanut maailman. Herra oli ihan oikeassa, näin aiheesta ohjelman pari viikkoa sitten. Toisaalta jouluhan voi olla juuri sen värinen kuin itse sen haluat olevan, pääasia on, että tunnet sen sisälläsi, sydämessäsi.