OMA TILA

Nyt minulla on se oma tila aivan konkreettisesti. Tila, jossa on tiivis kansi; meteli, maut, hajut, aromit säilövä. Näppärän kokoinen, kestävä, pestävä ja muotoilultaan ajaton. Kansi on musta, muuten läpikuultava. Tilavuus on kokonaista 1litra, siis todella tarkkaan mitattu.
Pidin eilen Tupperikutsut, sain tuollaisen näppärän purkin emännänlahjaksi. Viimeinkin minulla on konkreettinen oma tila. Laitoin sen takan päälle. Illalla lapset kyselivät, miksi yksi purkki on takan päällä? Iskä kuului lapsille vastaavan, se on nyt meidän äidin oma tila... Hyvin oli oivallukseni sisäistänyt. Mutta minä iso, äänekäs, liikkuva ihminen. Onko oman tilan tarve todellakin noin pieni. Pelkäsin sen olevan tynnyrin luokkaa. Onko se noin pienestä kiinni, yhdestä tehokkaasta litrasta. Voiko moista pönttöä käyttää koodikielenä jatkuvasti. Purkki lattialle kamarin oven taakse, jotta kaikki tajuaa, että mamma tarvii nyt omaa tilaa. Tajuaako ne silti? Saanko tilaani siltikään, kun ovi narahtaa ja aina jollakin on jotakin. Jos ei muksuilla, niin jompi kumpi koirista tulee ovenrakoon.
Olenhan minä nyt viime viikkoina tietoisesti omaa tilaa hakenutkin, ottanut vaikka väkisellä. Ei sitä kukaan minulle anna, joten on riuhdottava ja oltava itsekäs. Omaa tilaa olen saanut tekemällä erinäisiä mieleenjuolahtavia asioita, liikkumalla, tapaamalla ystäviä, kuuntelemalla haluamaani musiikkia ja autonratissa. Parhaiten saan sen oman litrani lähtemällä kotoa! Eilenkin menin uimahalliin, sain särkeä peilityynen vedenpinnan, kauhoa ja räpiköidä hiljaa, ennen muita ja omilla ehdoilla. Uida vaikka keskellä allasta vilkuilematta kuinka muut pärjää. Tajusin myös sellaisen tyhmän asian, en ole koskaan uskaltanut uida keskellä allasta, vaan nytpä uin ja uskallan. Luotanko enemmän itseeni, tiedänkö paremmin rahkeeni vai olenko kohdannut kauheampiakin asioita kuin syvän uima-altaan? Olenko siis saanut omiin pelkoihini ja kauhuihini hiukan perspektiiviä ja etäisyyttä. Selitän hiukan, olen menneisyydeltäni paniikkihäiriöinen ihminen. On se jossain vieläkin, mutta taka-alalla. Eli minun on aina pitänyt tietää kuinka syvää on, yllänkö reunaan ja missä on pelastustiet...ynnä muita pieniä niksejä. Eli olen ikäni uinut rannansuuntaisesti tai lähellä reunaa, mutta eilen siis uin keskellä allasta. Joka ei ymmärtänyt, niin älä edes yritä ymmärtää! Tämä oli vain äärettömän tärkeä oivallus itselle, se riittäköön. Tekee niin niin hyvää!
Olen tajunnut myös, etten aina halua ja jaksa olla se vahva. Olisi ihanaa olla vain naisellinen nainen, heikkouksineen. Täysin uusi rooli, minulle tuntematon juttu. Siinäpä se oli lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt sulattelen tätä oivallusta. Huh, huh taas.
Olen jälleen saanut uuden hengenheimolaisen sähköpostiini, valitettavasti leukemia on  yksi yhdistävistä tekijöistä. Teitä alkaa olla jo todella paljon, olen otettu, innoissani ja hämilläni. Kiitos, olen saanut jakaa niin monta tarinaa ja elää niissä mukana. Jaetaan niitä jatkossakin. Mieletön tunne, jos joku täysin tuntematon ihminen minulle uskaltaa avata sisimpänsä. Eli vertaistuen valtava voima on siis olemassa, kunpa me itse kukin sen pystyisimme hyödyntämään. Tajuamaan.

Sitten eiliseen vielä. Pukuhuoneessa kuivasin hiuksiani sellaisen puhaltimen alla, nostin sen ääriasentoon, koska olen pitkä. Yleensä vehje lukkiutuu, mutta nyt se tuli päähän että paukahti. Siis minä sain tällin putoavasta hiuspuhaltimesta. Mummut siinä kauhisteli, kuinka se nyt noin? Niin siinäpä se, pitikö minut maadoittaa ja palauttaa moisella tällillä... Kotona vessanoven suussa olen vetänyt lipat villasukissani muutamaan otteeseen. Lapset suihkuttelevat hoitoainetta sähköisiin hiuksiinsa, siitäkös lattia liukastuu kummasti. Eli olen siis tapaturma-altis ihan oikeasti. Eilenkin hinkkasin lattian desinfiointiaineilla, jottei mitään pahempaa sattuisi. Taas tänä aamuna näytti hoitoainepilvi laskeutuvan lattialle.
Toiset viettävät pyjamapäiviä luultavasti viikonloppuisin. Meikä kapinallisena ajatteli vetää sellaisen tänään. Pyjama, villasukat ja -takki, niillä hiihtelen. Ulkona paukkuu pakkanen liki 23 asteessa, maisemat ovat upeat, valon määrä lisääntyy. Auringossa on havaittavissa myös lämpimiä sävyjä. Mutta kun minua viimeyönä paleli, kurkku kävi kipeänä, eilen jääkaappilämpöisellä autolla ajelin ja loppuviikosta on Oulun keikka. Niinpä ajattelin ottaa silleen iisisti, ettei tule mutkia matkaan. Moralisoikaa kuinka paljon haluatte, nyt otan oman tilani lukemalla, kuuntelemalla musiikkia ja tanssahtelemalla sisätiloissa. Olen purkissa, pistän kannen tiiviisti kiinni ja fiilistelen...

P.S. Siitä hiton purkista puuttui kunnon äänieristys ja raivaritaltutin! Kun oma tunnelma paisuu, niin se ei tahdo mahtua survomallakaan vaivaiseen litraan... Sen pitäis olla joko tynnyri tai palju!
T. minä illalla kello 20.16

KILAHDUKSIA

Tuolla uima-altaassa mummujen ja pappojen kanssa jumpatessa imin ja oivalsin monia asioita. Ensin niistä keveimpiä...
Tänään musiikki oli jenkkaa, polkkaa ja valssia. Meillä oli sellaiset kaulimet altaassa jumppavehkeinä. Kaulimet saivat naurua aikaan, sillä mummelit alkoivat vatsamakkaroitaan kaulimaan ohjeita odotellessa. Papat kiikaroivat niillä. Kun alkoi tuttu kappale soimaan, alkoivat papat laulamaan mukana. Sitten siihen yhtyi muutama mummukin. Meikä vaan kauli ihan hiljaa ja kuunteli äimänä. Mitä ihmisiä, mitä kaikkea meillä nuoremmilla olisi opittavanakaan heiltä. Vanhukset heittivät altaassa toisilleen ylävitoset ja tekivät toisilleen kiusallaan aaltoja. Uivat kilpaa ja nauroivat. Kukallisten suihkumyssyjen alta roikkuu pitkiä kultaisia pisarakorviksia ja tekarit loistaa nauraessa. Jokainen ryppy ja makkara on elettyä elämää.
Saunassa nauru raikasi, kun ei meinannut istumapaikkoja riittää. Aikoivat mummelit tapella, jotta löytyy tilaa. Minäkin hytkyin mukana,  siinä olisi ollut mustalla silmällä kotona selittelemistä. Niin ja huomionarvoinen asia on tietty se, että olin siellä naistensaunassa, en tiedä mitä lie seinäntakana raatattu ja naurettu.
Sitten homman ytimeen. Kuinka moni näistä vanhuksista on puolisoidensa omaishoitajia ja kuinka pitkältä aikaa. Yksikin pikkumummeli nauroi, että hänen tilalle tulee joka kerta kaksi naista, jotka ovat kooltaan kolme kertaa hänen kokoisiaan. Muutoin hän pärjää yksin, tai on siis pärjättävä. Jumpissa tekisi mieli käydä enemmänkin, muttei pääse kun ei löydy siksi ajaksi ketään kotiin. Kuinka omat puolisot ovat uhranneet vuosia omien rahkeidensa äärirajoilla, jotta oma rakas voi asua kotona. Kuinka valtavasti yhteiskunta säästää tässä, mutta saavatko omaishoitaja vanhukset siitä itselleen riittävät korvaukset ja avun tarvittaessa.
Kuulin puheita myös apuvälineistä, kuinka niitä on pitänyt odottaa vuosikausia. On pitänyt keksiä omat arkea helpottavat ratkaisut, kun määrärahoja ja muita resursseja ei tiettynä vuonna ole ollut. Olisi pian budjetti mennyt sekaisin. Kaikki tuo on nyhdetty omaishoitajkien selkänahasta ja jaksamisesta. Kauheaa kuultavaa ja ajateltavaa, mutta mummut senkuin käkättää.
Olin reissullani peräti puolitoista tuntia. Muut tytöt olivat koulusta tulleet sillä aikaa. Olin altaasta palattuani rento ja letkeä. Mutta portailla se katosi, kun kilahti. Vastassa oli neljä pirttihirmunpoikasta ja todella ikävöivät nelijalkaiset. Reetan opetus olikin peruttu, joten se harmitti. Kuulemma turhaan odotettu ja turhaan läksyt tehty... Tessa ei suostunut tuomaan Fannylle koulusta kirjoja, joka sai tunnollisuuden perikuvan kauhunpartaalle. Huusholli oli alkukantaisessa tilassa, miten kaikki voikin olla miten sattuu. Reetta itki ja Verna hengaili osallistumatta. Karjuin nielurisat sojona, kunnes ääni lähti. "Nakkelin" jokaisen omaan huoneeseensa ja aloitin raivaamisen. Ärsyttää, eikö asioista voida muuten keskustella kuin kauhealla tappelulla, joka taas johtaa mamman totaalikilahdukseen, joka taas johtaa morkkikseen ja mikä pahinta äänettömyyteen... Ilmeisesti aina pitää nuo käämit kärytä, ennenkuin uskotaan. Lopulta neidit siivosivat huoneensa musiikin tahtiin ja nauraen. Se kuulostaa paljon paremmalta. Nyt meillä kilahtelee positiiviset väreet ja olen jälleen raukea aggressiopultista ja siivoamisesta. Voi voi.

MUUTAMIA VASTAUKSIA

Silloin muinoin kyselin, onko kysyttävää. Niitä putkahtelee pikkuhiljaa ja rivien välistä. Tässä muutamiin vastauksia. Reetan hoidot eivät enää ole syöpähoitoja, meillä ei ole syöpäpotilasta.  Luuydin on puhdas, syöpäsoluja tai jäännöstautia ei ole. Tällä hetkellä varsinaisia hoito-hoitoja ei ole, pidetään ja odotetaan että uusi kantasolu pysyy toiminatkykyisenä. Eikä tule ongelmia käänteishyljinnän ja infektioiden kanssa. Mikäli käänteishyljintä äityy pahaksi, sillä saattaa olla lopullisia seurauksia. Niin moni lapsi on menehtynyt siirron jälkeen käänteishyljinnän ja infektioiden seurauksena. Monille tulee nivelten, lihasten, suoliston, maksan, ihon ja silmien kanssa ongelmia. Näitä asioita seurataan siis kontrolleissa ja kotona päivittäin. Mitä sitten annetut syöpähoidot ja sädehoidot jättävät jälkeensä onkin tulevaisuutta ja täysin vailla vastuksia. Reetan hedelmällisyys ja munasarjat tuhoutuivat todennäköisesti sädehoitojen aikana. Eli tulevaisuuteen kuuluu myös hormonihoidot ja kenties hamassa tulevaisuudessa munasarjojen istuttaminen takaisin. Tällä hetkellä osa munasarjoista on pakastettuna Väestöliitossa.
Sitten näistä +päivistä. Kauanko niitä lasketaan. Enpä tiedä itsekään, mutta käsittääkseni ainakin niin kauan kuin hyljintälääkkeitä on kuvioissa. Laskenta alkoi siitä päivästä kun uusi kantasolu siirrettiin. Nyt olemme päivässä +165. Eristys jatkuu noin vuoden luokkaa, eli matkaa on jäljellä... Olemme jo kuitenkin pian puolessa vuodessa.
Ensimmäiset 100 päivää olimme akuutissa hyljintävaiheessa, nyt olemme kroonisessa. Eli hyljintäoireetkin muuttavat muotoaan päivien edetessä.
Sitten rokotukset, suurin osa annetuista rokotuksista on nyt nollaantunut. Uusi rokotusohjelma käynnistetään noin vuoden kuluttua kantasolusiirrosta. Eli moista rokotuksien antavaa turvaa ei ole olemassa. Onneksi nykyaikana ei noita tauteja niin kauheasti ole liikkeellä, niinkuin tuberkuloosi tai hinkuyskä...
Yksinäisyyyttä on sivunnut muutama ihminen. Kyllä syöpäihmisten ja ja perheiden kanssa voi muustakin puhua. Mieluummin kohdata suoraan ja olla puhumatta, kuin kiertää kohtaamatta. Samasta asiasta olen viikonloppuna kirjoitellut yhden äidin kanssa, joiden lapsi joutui antamaan tämän taistelun kesken. Kenelläkään meillä ei ole oikeita vastauksia, mutta voimme kulkea rinnalla. Niin taistelussa kuin surussa. Samoin sanoi yksi syöpää sairastava aikuinen ihminen, ei tämä ruikuttamalla ja vauhkoamalla kummene. Valitettavasti asia on nyt vain kohdattava ja elettävä sen kanssa. Kuulemma asian ilmettyä on kadunpuolenvaihtajia tullut elämään. Hitsi mitä pelkureita meissä piilekään!

Ne, joilla on asioista kokemuksia niin kirjoittakaapa niitä muidenkin luettavaksi. Ja ennenkaikkea, jos olen jotakin väärin ymmärtänyt, niin korjatkaa. Sillä meissä ihmisissä piilee valtavat tiedot ja voimavarat. Jaetaan ne toistemme kanssa!

PUREVAA

Pakkanen ja aamuntunnelma puree luihin ja ytimiin. Yhden jos toisenkin varpaita palelee, nokka niiskuttaa ja aamukankeutta on havaittavissa. Ihmekös tuo, sillä pakkanen paukuttelee reilussa 22 asteessa, on kuulemma kiristymään päin. Siitähän tämän kaiken vastahakoisuuden ja narinan täytyy johtua. Siitäpä juuri, pakkasen syy. Fanny on tirissyt ja torissut koko yön, joten jääkööt kotiin... Tessalla kiristää muutama asia; illan harkat, tulevan viikonlopun turnaus, nappikset, ymmärtämätön äiti joka on myös tyhmä, pahimpana Reinon tämänpäiväiset 3-vuotissynttärit. Kuulemma mihinkään ei voi lähteä, kun on juhlat. Illaksi minun pitäisi hankkia kaikkea hyvää purtavaa; tuulihattuja, kakkua, herkkuja ja laumoittain vieraita. Sillä tyhmä äiti ei vain meinaa tajuta, että Reinolla on synttärit. Kuinka paljon Reino niitä on oottanut ja sitten tyhmä äiti ei meinaa järjestää juhlia. Miten koiralla voikin olla näin tyhmä äiti? Kyseinen koiruus kieltäytyy nielemästä aamulääkkeitä, koska tyhmä äiti on tehnyt siitä numeron. Siis antanut aamuin illoin lääkkeitä pian kuukauden ajan. Ilmankos koirasta onkin tullut epäluuloinen. Siitäs sain, syyllinen löytyi. Muut löivät hanskat tiskiin, lääkitse koirasi... Eli laitanko piikkinä, joita varulta on, vai liotanko nesteeseen ja annan ruutalla. Sehän on minun ongelmani. Verna lähti kouluun naiselliseksi stailattuna. Eihän siihen luukkiin mitkään villapaidat sovi, vaikka kuinka on purevaa. Neiti on sellainen ihme "otus", kulkee miten huvittaa. Katsoo vähän aikaa pitkään toinen silmä sirrillään suu viivana, ja tekee justiinsa niinkuin haluaa. Neiti on huomaamaton ja itsepäinen. Nukkuu missä huvittaa, kuinka paljon huvittaa, ei enempiä taistele. Eikä koskaan ole myöskään pahemmin sairastellut. Kerranmuinoin Vernalla oli parin vuorokauden mahatauti, se ei vauhtia hidastanut. Sama tauti kun iski Reettaan, niin olimme alle vuorokaudessa sairaalahoidossa ja nesteytyksessä. Sitten Reetta. Aamutoimet ovat aika pahasti vaiheessa. Puuro on syöty, mutta tyhmiä lääkkeitä... Neiti kyseli, olenkos mennyt puuroon naurua lisäämään? Jos olen niin hän ei syö, koska ei naurata. Paha jos äiti lapsilleen moista puuroa tarjoilee, silloin kun aamu on alkanut takaperin. Niin meni kuitenkin kattilallinen...
Tänään kuulkaa solahdan jälleen uimapukuuni, kukallinen suihkumyssy ei saanut kannatusta jälkikasvultani. On aika vesijumpan ja -humpan. Lähtöni onkin helpompi, koska Fanny jää kotiin torisemaan Reetan kanssa, minun tarvitsee vain lähteä. Ei tarvitse ukkokullan ruokatuntiaan liikutella tai minun muistutella. Siis minä vain menen, itsekkäästi vaikka kuinka on purevaa. Siis tuo pakkanen...

Niin siinä kävi, että piikitin tuon koiran. Sillä lääke joka oli liukenemassa päätyikin altaaseen. Laitoin tiskejä ja yksi ranneliike... Nyt pyörtymistä ja huimausta oli minun lisäksi Fannylla ja Tessalla.
Eilen sattui taas todella tyhmä asia. Kävin kylillä toisella autolla, en siis omalla. Kun olin lähdössä takaisin napsahti rattilukko päälle. Avain ei sopinut reikään milliä peremmälle. Mietin, kelasin ja ihimettelin. Hengittelin syvään ja yritin olla järkevä. Kuinka asia selittää puhelimessa uskottavasti ja apua saaden. Aikani mietittyä otin avainnipun silmien tasolle ja funtsin. Sitten välähti, yritin startata oman auton avaimilla vierasta autoa. Ei siis ihmekään, jos ei osu ja uppoa. Kyllä piti taas itselleen nauraa, onneksi en mitään tiepartiota avuksi kutsunut. Olisin pian saanut aika purevaa kritiikkiä aiheesta.

KUUHULLUUTTA

Tällä viikolla on ollut upea kuutamo. Tiistaina taivaankannella keikkui todella kapea sirppi, jonka taustalta kuulsi täysikuun olemus. Taivas oli syvän sininen, seesteinen ja selkeä. Iltapäivän siniset hetket sattuvat nyt iltaisin tuohon viiden paikkeille, kuinka valot vaihtuvat paljastaen upean sinisen taivaankannen. Olemmeko tajunneet, kuinka paljon päivällä on jo lisää pituutta. Olemme koko ajan matkalla kohti valoa.
Torstaina minut oli kutsuttu ystäväperheeseen lenkille ja saunaan. Mieletön kokemus tunnelmaltaan. Kiitos! Taivaankansi paljasti jälleen hohtavien peltojen ylle upean kuunsirpin. Narskuvan lenkin jälkeen päädyimme ulkosaunaan kunttilänvalossa. Hitaasti höyryten, nauttien, latautuen. Tunsin olevani muinaisjäänne nojatessani hirsiseiniin, ilman tikittävää aikataulua ja jatkuvaa vaatimustasoa. Voi ihimiset, kuinka teki hyvvää!
Pejantain tempo oli taas aivan toisenlainen. Ylös, imurinvarteen, ruokapolitiikka hallintaan ja kohti Oulua. Onneksi jätin Reetan mummulaan, sillä keikka venähti odotettua pidemmäksi. Mitä olisin voinut ne lukuisat tunnit tehdä lapsen kanssa, joka ei saa mennä julkisiin tiloihin ja ihmismassoihin... Oulussa oli vaihteeksi hyytävän kylmää, mutta upean aurinkoista. Talvinen luonto antoi kyllä parastaan. Mielettömiä lumikristallein koristettuja peltoaakeita, tykkilunta puiden oksilla ja upea punainen aurinko... Oli siis Reinon korvalääkäri. Mamman kultapoika päätettiin sitten rauhoittaa, nukuttaa, ottaa uudet näytteet, viljelyt ja tehdä perusteellinen puhdistus. Eli reilulla parilla tunnilla aikataulu lipsahti, mutta onneksi. Korvissa oli toipumista havaittavissa, tärykalvot olivat palautumassa ja homma etenee parempaan suuntaan. Sitkeä savotta...Näinpä sitten lipsahti koko muukin aikataulu. Olin kaikesta sen kolmisen tuntia jäljessä. Koomista oli se, että ystävän syyskuun synttäreitä on siirretty näinkin pitkälle ja myöhästyn silti. Viideltä oli suunnitteilla olla noin sadankuudenkymmenen kilometrin päässä, kun oli vielä Oulussa. Eli joskus lähellekin on pitkä matka...
Organisoin siis lapseni pakkaamaan minulle himinäkuteet, vaihtovaatteet, meikit ja paplarit. Nappasin ne lennosta (noin 2 minuuttia) kotoa ja jatkoimme toisen ystävän kanssa kolmannelle. Saunaa, ruokaa, ystäviä ja kuunsirppi. Päädyimme nostalgian havistessa nuoruutemme Tuiskulaan. Niille jotka eivät tiedä mikä Tuiskula on, niin siellä kahdeksankymmenluvulla oli kaikki huippuesiintyjät. Paikka veti porukkaa koko lakeuden laajudelta... Siellä heiluimme niinkuin ainakin teinit, vain olkatoppaukset ja parmanenttikiharat puuttuivat. Hauskaa! Kotona olimme vasta aamulla puoli kahden paikkeilla. Eli kuinka ihanaa on heittäytyä ystävien pariin, käkättää ja nauttia. Mikäli kuunsirppi sieltä taivaankannelta kuuli juttumme, niin varmaan päätään puisteli. Sillä ei voi uskoa, että kaveriporukkamme koostuu liki keski-ikäisistä naisista, äideistä ja vastuullisista ihmisistä. Mistä se sisäinen bimbous välillä nouseekaan! Mutta kun se nousee, niin siinä ei ikä paina, se puskee vain niin luontevasti pintaan.
Launatai aamumme on alkanut laahaavasti taistellen. Milloin mikäkin on kiikannut ketäkin. Tessa lähti iskän kanssa futsal-turnaukseen. Reetalla on ollut takkuja lääkkeissä, synttärikutsuissa, jääkaapin sisällössä ja muutamassa muussakin seikassa. Siihen vielä vuorotellen itse kunkin naamanväänteet ja vessaan lukittautumiset, kuorrutettuna tyhmällä äidillä, joka laatii sääntöjä. Olen siis jälleen todella vahvoilla! Vieläkö muistaisi kaikki omaishoitajan tehtävät. Lääkkeet oikeassa järjestyksessä, ihonhoidot ja peruskontrollit. Sitten Reinon lääkkeet, korvien puhdistamiset ja eilen lisätyt tippahoidot. Kyllä kuulkaa "munakello" saa tikittää ja pärrätä, jotta muistan kaiken. Mutta mitäpä tästä naukumaan, minähän olen aivan niillä töin.
Ulkona on jälleen upea pakkaspäivä, liki parikymmentä astetta. Luonto antaa parastaan! Kuinka paljon upeasta maisemasta voi imeä virtaa ja nautintoja. Eiköhän tämä päivä vielä tästä suttaannu, kun saa itsensä ulkoistettua. Todennäköisesti illalla saamme koko sakilla heittäytyä kuuhulluiksi, sillä päivä enteilee upeaa ja selkeää iltataivasta...

HYRSKYNMYRSKYN

Eilinen eläinlääkäriajan peruuntuminen mahdollisti tämän päivän operaatiot. Ajattelin laittaa hyrskynmyrskyn ja niin teinkin. Olen siivonnut kuin reikäpää ja mööbleerannut makuuhuoneemme aivan uuteen uskoon. Mistä ne voimat löytyvätkin, kun tuntuu tarpeelliselta nakata piironki seinältä toiselle. Niin vain nakkasin.
Ulkona paukkuu pakkanen liki kahdessakymmenessä, kyllä pölypunkit ovat saaneet kyytiä. Luonto on upea, mutta ei siellä kipristelemättä kauhean pitkään olla. Napsahtaa kylmyys luihin ja ytimiin.
Reetalla kävi aamulla opettaja. Sitten viimeinkin onnistui tietsikan kautta yhteys luokkaan, onhan tuota jo syyskuusta odotettu... Yhdellä välitunnilla neiti hörisi kavereidensa kanssa. Pelkkää kikattamista, asiapitoisuus täysin nollilla. Mutta kun sitä aikani kuuntelin, niin annoin kikattaa. Onhan se mieletön olla luokkakavereiden kanssa yhteydessä. Seuraavalla välitunnilla oli jälleen jotain häikkää, mutta yhden oppitunnin Reetta peesasi kotoa käsin. Vein myös liikuntatunnille luistelemaan muiden kanssa. Eli saimmepas ohjelmaa tähänkin päivään. Luistelun aikana kävin ruokaostoksilla ja äänestämässä. Yllätyin, kuinka lapsetkin olivat presidentiinvaaleista perillä. Kotona emme ole akiteeranneet, mutta heillä oli aika napakoita mielipiteitä.
Tähän päivään on mahtunut myös koheltamista. Minulla oli takaovi auki ja päätin luututa lattiat. Ajattelin tehdä raikasta. Pinnasta tulikin niin liukas, että olin vetää lipat. Meille jäätyi lähes oma luistelurata olohuoneen lattialle. Tosin vain ihan ovensuuhun. Hedelmiä ostaessani jäin omenavyöryn alle. Otin itselle pussillisen, kun käänsin selkäni niin alkoi vyöry. Parkkeerasin takapuoleni hedelmätiskiä vasten kädet levällään ja vikisin. Silti niitä omenoita putoili joka puolelta. Onneksi paikalle sattui sellainen mummeli, joka tuli auttamaan. Eli minä pidin omenavuorta paikallani ja mummu kyykki ja keräsi. Lopulta lähdimme kumpikin kiireellä nauraen pois, ennenkuin vyöry alkaa uudelleen.
Tessa lähti naapuriin leipomaan. Siitäkös meidän loputkin innostuivat, eli meilläkin leivotaan. Tässä mietiskelenkin, että kannattiko siivota. Kuinka laajalle mokkapalat voikaan levitä... Nyt lapset ovat kirjoittaanet minulle ostoslistan, eli tärkeitä aineita puuttuu. Illalla minut on ohjelmoitu punttisalille. Miten minä mihinkään Ouluun olisinkaan kerennyt?

UNOHTUIKOS JOTAIN?

Aamuni sarasti tuossa viiden paikkeilla, olin vain saanut uneni nukuttua. Muuten huusholli on hiljainen, mitä nyt koirat seuraavat jokaisen askeleen. Reetta nukkui yön vieressäni, tuhisten. Kuinka onnellinen moisesta tuhinasta, lapsesta ja tilanteesta voinkaan olla. Ja jälleen kerran niin nöyrä, kiitollinen. Meillä on tänään asiat ihan hyvin. Alitajunnastani pulpahtelee kuitenkin syyllisyyttä. Unohtuikos jotain? Unohdinko tilanteemme, lapsemme, todellisuuden, toisemme? Olen myös niin kovasti saanut ulkopuolisia, positiivisia kiksejä ja virikkeitä. Niihinkös lisään vielä sisäsyntyiset kiksit, niin johan luulisi jonkin asian unohtuvan. Mutta kaikessa tässä omassakin kippuroinnissa ja touhottamisessa en ole lastani unohtanut.
Kun sallin itselleni jonkin asian, niin ensin olen taustalla organisoinut Reetan asiat. Niin no organisoinnin kyllä osaan... Eilen yritin organisoida tämänpäiväistä Reinon Oulun keikkaa. Olin jo papan saanut ohjelmoitua, miettinyt ruuat, aikataulut, koulunkäynnit ja lääkkeet. Kunnes sainkin viesti, että aikaa pitää siirtää. Jälleen kaikki suunnitelmat nollille, uudet tulevaisuuteen. Sinne vesijumppaan päästäkseni minun piti ohjelmoida opettaja, tietsikkatestaus ja ukkokulta. En minä tästä noin vain minnekkään sinkoa, kaikki vaatii päänvaivaa. Sillä olenhan lapseni omaishoitaja, minun kuuluu tietää tällä hetkellä jokainen rapsahduskin. Altaassa osasin kuitenkin rentoutua, mutten unohtaa.
Illalla kävelin koirien kanssa tunnin lenkin. Kaikki muksut kotona, enkä unohtanut kännykkää. Silloin uskalsin lähteä. Olen aina lasteni saatavilla, kännykkä-äiti. En unohda laumaani ja vastuutani aivan heti.
Saattaa vaikuttaa, että olen haahuileva ja leijaileva vastuuton äiti. Senkin kuoren takaa löytyy tämä äitiyden tärkeä rooli. En ole sitä mihinkään unohtanut. Muistutan itseäni jatkuvasti, että jos äiti voi hyvin, niin lapsetkin voivat hyvin. Välillä olen tosin itseni unohtanut.  Aivan totaalisesti, pitkiksi aikaa. Yritän nyt tätä unohdustani korjata ja hyvitellä.

Tuossa loka-marraskuussa perheemme natisi pahasti. Liitokset paukkuivat. Otin silloin lukuisiin instansseihin yhteyttä, kuinka lähteä asiaa purkamaan ennen suurempia vahinkoja... Sillä mielestäni yhteiskunnassa on aivan liika paljon pahaa oloa, ihmiset voivat todella huonosti. En tiedä kuinka huonosti ammattilaisen silmin me perheenä voimme, koska asiaa ei ole reilun vuoden aikana purettu. Mielestäni kuitenkin takana on sellainen prässi, jota pitäisi purkaa ja avata. Työstää, jotta se ei jää alitajuntaan möykyksi. Sitten kun itse elää siinä prässissä, niin ei laput silmillä voi kaikkea tajuta. Eikä mielestäni vanhempien kuulu kaikkea tajutakkaan, sillä olemmehan samassa mankelissa. Mutta se mistä olen huolissani, niin on kaikupohja, jolla yhteiskunta avuntarpeeseen vastaa. Kuinka huutoon reagoidaan. Pikkaisen on niinkuin viiveellä, jos marraskuussa huutelen, niin helmikuun puolivälissä löytyy reilun puolen tunnin keskusteluaika. Samoin Oulun suunnalta 15.2. löytyisi aikaa katsastaa Reettaa. Haluaisin, että sama ihminen kohtaisi Reetan, joka on kohdannut hänet ennenkin. Silloin mielestäni on vertailupohjaa entiseen, eikä ammattilainenkaan pelästy millainen lapsi-höyry on vastassa. Nimittäin  tuota virran määrää saattaa joku uusi kauhistella, kangistua ajatukseen virtapiikistä, joka onkin lapsen perusluonne ja elämänasenne. Ajatelkaa, Kolmisen kuukautta! Järkyttävän pitkä aika. Olisimme melkoisessa umpisolmussa, jollemme olisi omin voimin osanneet pahimpia solmuja lähteä avaamaan. Mutta kaikilla ei ole niitä omia rahkeita, joilla lähteä.
Enää emme kippuroi siinä miinakentällä, jolla olimme silloin muutama kuukausi sitten. Arki alkaa soljua ihan hyvin. Mekin reissunaiset alamme löytää paikkamme, eikä eriarvoisuutta nosteta kymmentä kertaa päivässä esille. Nuo lapsemme ovat fiksuja ja osaavat ajatella laajalla sydämellä asioita. Siitä olen todella ylpeä. Kunhan ensin saimme sen laajan sydämen kaivettua esille.
Kuulin myös, että aivohalvauspotilaan puheterapiaa pitää odottaa puolikin vuotta. Järkyttävää, sillä toipumisvaiheessa se olisi todella tarpeellinen terapiamuoto. Puolen vuoden viiveellä saa aloittaa kaikki jälleen aivan alusta. Saako kaikkea enää korjattua.
Tiedotusvälineissä kerrotaan jatkuvasti perheiden pahasta olosta, tai lähinnä siitä mihin paha olo on johtanut. Me elämme niin tiiviisti omissa kopeissamme, harva uskaltaa katsoa peiliin ja nähdä todellisuuden. Unohtuikos jotain? Mielestäni olemme unohtaneet toisemme, suljemme silmämme avuntarpeelta. Saman on unohtanut myös yhteiskunta, sillä kaikilla ei riitä rahkeet jonottaa kuukausia saadakseen apua. Unohdummeko me pienet ihmispoloiset byrokratian rattaisiin, pyörimään liika pitkäksi aikaa. Mieleeni juolahti sellainen lottokone, jossa pallot pyörii viikosta toiseen. Mutta moniko on unohtanut jonkin numeron olemassaolon, koska sitä ei ole kuukausiin arvottu. Siellä"sekin seiska" on pyörinyt unohdettuna odottaen pääsyä putkeen ja ulos isosta pallosta kertomaan olemassaolostaan.
Eipäs siis unohdeta itseämme ja toisiamme!

HÖYRYJÄ JA PETSEPUUKI

Minulla on ollut tänään todella mielenkiintoinen päivä. Kello on vasta kolme iltapäivällä. Olen saanut valtavasti postia, puheluita ja tekstareita. Yksikin äiti päästeli höyryjä maratonitekstareilla... Pistin viestiä takaisinpäin, että niillä höyryillä sulasi meidän terassi ;). Mutta kuinka hyvää tekee päästellä paineet ja höyryt, sillä tässä savotassa niitä meinaa kasaantua. Kyllä kuulkaas höyrystyyn alkaa, kun on koppihoidossa lapsensa kanssa viikkoja ja taas viikkoja. Kohderyhmänä toiset samassa tilanteessa olevat ymmärrämme ihan hyvin. Päästele sitten täysin ulkopuoliselle, niin tämä putoaa kärryiltä ensimmäiseen hengenvetoon mennessä... Olen myös nauranut kippurassa erinäisille oivaluksille ja viesteille.
Reetallakin riittää höyryjä, virtaa ja ideoita. Paukkuu ja savu nousee, kun en ole kaikkea heti toteuttamassa. Siis minä äiti-höyry en pysy kaikessa mukana. Kävimme mummulla ja papalla. Mummu siellä päätään puisteli, kun katsoi tämän toipilaamme touhuja. Virtaa on vaikka muillekin jakaa. Äsken ottivat Fannyn kanssa sellaisen itkupotkunyrkki-matsin. Siinäpähän päästelivät, meikä vain näpyttelee.
Pappa puhui suu vaahdoten petsepuukista, kuinka hänen isosiskonsa oli sellaista olan yli lukenut. Eli pappa on pian 70, isolle siskolle voi lisätä muutaman vuoden. Iskä kommentoi, että onko se petsepuuki jo sellainen helevetti, jossa kaikki on. Aikani kuuntelin, kunnes meinasin pakahtua nauruun. Arvatkaapa mikä se helevetin petsepuuki on? No se on facebook eli naamakirja. Kuulemma kaikki sitä lukee ja kaikki siellä käy. Ei ole iskä petsepuukissa, eikä myöskään isän vanhin lapsi (mää). Minun mielestä se on sellainen "helevetin" outo juttu, jossa kaikki kertoo omat asiansa... Siispä minulla on oma tapani luukuttaa höyryjä ulos. Katsos, enhän minä nyt kaikkia julkisesti halua kertoa.... Eli olen siis todella höyry.
Nyt taidan lähteä höyryämään lenkille. Eilen olin lähdössä sauvakävelemään, kunnes Reino puhui itsensä mukaan. Siis todellakin; katsoi, aneli, tepersi ja oli lähtövalmiina. Niin minun sydämeni sulasi. Vietimme sitten laatuaikaa kahdestaan, sillä höyry-Kaino ei tajunnut suunnitelmia. Sitten voisi höyrystää itseään saunanlauteilla... Niin ja mitä kaikkea muuta voi höyrystää; marjoja, ihoa, naamaa, nokkaa..., herneenpalkoja, nakkeja, suurimoita... Höyryllä voi myös pestä ja desinfioida; lattiakaivoja, kaakeleita, hananjuuria tai matonrantuja...
Nyt menen...

AVOIMIA OVIA

Minulla on hämmentynyt olo, kas kummaa jälleen kerran. Viime viikkoina olen saanut hämmentäviä yhteydenottoja, minulle on avattu sellaisia ovia, joista olen pienessä mielessäni vain haaveillut. Minulle on suorastaan ojennettu tarjoittimella mahdollisuuksia. Kyse ei ole maailmaa mullistavista ja isoista asioista, mutta minulle tärkeistä alitajunnassa muhineista jutuista. En lähde niitä sen enempää erittelemään, kunhan leijun.
Sitten täällä blogissa minulle on avautunut uusia ovia kommenttien ja yhteydenpidon kautta. Viimeinkin kun tajusin sen oikean vivun kääntää!!! Mutta ehkäpä tämäkin asia odotatutti, jotta tajuaisin auenneen oven tärkeyden... Tästä on tullut entistä avoimempi vuorovaikutuksieen, muiden kokemuksineen. Tähän on tullut lisää syvyyttä ja sisältöä. Olen niin kiitollinen teistä avoimista kanssamatkaajista. Olette osoittaneet valtavaa luottamusta ja rohkeutta.
Lauantaina törmäsin myös tuttuun henkilöön. Heillä on ollut syöpätaistelua saman aikaa kuin meidänkin perheessä. Puolison sairauden myötä. Tuntui hyvältä kohdata. Meidän ei tarvinnut märistä, ei kelata kauheutta, ei tuskailla. Sanojensa mukaan, hän olikin minua paljon miettinyt ja oli mielissään törmäämisestä. Mutta mitä me puhuimme; ei mitään syöpähoidoista, ennusteista, potilaista tai tilanteen kurjuudesta. Yhteisymmärrys löytyi muutamasta sanasta. Siitä kuinka asiat koetaan puolisona, vanhempina, vierellä, perheessä ja mitä kriisi nostaa esille. Kuinka helppo oli keskustella, kun toinen tiesi sanomattakin tai puolesta sanasta mistä puhun. Olimme avoimia ovia. Tästä jäi hyvä olo.
Jälleen tuli vahvasti tunne, etten onneksi ole yksin näiden painiskeluiden kanssa. Onko nämä mielessäni möyrivät asiat normaaleja. Asioita, jotka on pakko kohdata ja työstää. Samalla omien ovien avaaminen nousi esiin, kuinka hyvä on asioista puhua. Pitää ovet avoimena, antaa ja ottaa vastaan.

Tässä vilahti pari tuntia, tällä kertaa avoimet ovet löytyivät uimahallista omaishoitajien vesijumpasta. Taas tunsin olevani oikeassa paikassa, hörisin ääneen. Että teki hyvää! Tietty olin siellä taas vähän poikkeva tapaus. Minulla oli eniten väriä hiuksissa, pisimmät liimatut kynnet, olin nuorin ja minulla oli eniten tatuointeja. Mutta niin minä vaan mummujen kanssa juttelin ja hörisin täyttä häkää. Muutama atleettinen papparainenkin oli mukana. Ostin aamulla uudet uikkarit, seuraava hankinta mitä ilmeisemmin olisi kukallinen suihkumyssy. Ainakin lähes kaikilla muilla sellainen oli päässä. Ilmeisesti baskerikin pitäisi hankkia, sillä mummelit lähtivät koteihin baskerit vinossa käkättäen. Jumppa vedettiin humpan tahdilla. Limperin muorin humppaa, Karjalasta heilin minä löysin ja niin edespäin. Kyllä kuulkaa allas lainehti kun minä polokaisin jokaiselle tahille menemään. Syke nousi ja huohotin. Vierellä olevat saivat kunnon kyytiä aallokossa. Jatkoin vielä uimista puoli tuntia. Oli jälleen täysin uusi ja ihmeellinen kokemus. Sain ihan vain uida omassa tahdissa, itsekseni. Minun ei tarvinnut koko ajan laskea lastenpäitä ja valvoa jälkikasvuani. Sain räpiköidä justiin niin kuin halusin.
Paluumatkalla soitin ystävälleni, hän alkaa olla jo huolissaan, todella huolissaaan minusta. Ei kuulemma pysy ollenkaan mukana näissä uusissa oivalluksissani ja kokeiluissani. Kuulemma aika huolestuttavaa tämä itsensä etsiminen. Niin ja meikäläisen hyväntuulisuuskin alkaa olla jo huolestuttavaa... Saa kait sitä ihminen olla hyvällä tuulella, jos olo on hyvä, askel kepeä ja mielikuvitus laukkaa... Tänään kaikki on vain niin hyvin!
Olen tajunnut myös, että Reetan uusi elämä on myös avoin ovi. Lapsellamme on avoimet ovet uuteen alkuun ja tulevaisuuteen. Se on yksi kauneimmista ja tärkeimmistä ovista. Näen sen oven kauniina, vahvana ja valoisana...

KÄRRÄILYÄ

Kuinka paljon meidän huusholliin uppoa ruokaa, taukoamatta. Lapsemme omaavat todella hyvän ruokahalun, olen sen kyllä kiitollisena tajunnut. Monessako perheessä on ongelma lasten ruokahaluttomuudesta tai syömättömyydestä. Kun yrittää kasvattaa nykyisellä ulkonäköpaineiden aikakaudella omaan vartaloonsa positiivisesti suhtautuvia nuoria naisia, on siinä haastetta. Meillähän on kerroin viisi, sikälimikäli minäkin tuohon katekoriaan loksahdan. Ja miksen loksahtaisi? Paljonko paineita saadaan mediasta, omasta läskien kanssa painiskelevasta äidistä, koulusta, harrastuksien kautta ja niin edelleen. Kanavat ovat moninaiset, paineita saattaa tulla yllättäviltäkin tahoilta. Eli mielelläni kärrään ja kärrään, kunhan ruoka on osa jokapäiväistä elämää. Mitä sitten kärrään, onkin minun vastuulla. Valinnat tehdään kaupassa.
Mielestäni teen keskivertojärkeviä ja monipuolisia ratkaisuja. En ole kiihkoilija tai intoilija, Reetan ruokarajoitteetkin asettavat omat raaminsa. Tällä hetkellä uunissa muhii omatekoiset lohkoperunat, kanaa ja kauhean iso lihamurikka. Lisäksi salaattia, juomaksi maitoa ja vettä.
Ekaluokkalaisena Tessa oppi jouluksi lukemaan. Katoin pöytään kevytmaitoa. Lapsi tavasi 1,5, en muuten juo, pitää olla nolla. Kysyin, että mikä nolla ja missä. Rasvaa nolla, vastasi lapsi. Mistä moinen aivoitus, juuri lukemaanoppineelle tytölle. Paistoin omatekosia jauhelihapihvejä, samalla hän kieltäytyi niitä syömästä, kuulemma rasva näkyy. Olin kuulemma selittänyt, ettei rasvaa saa syödä. Niin mitä rasvaa ja missä muodossa. Olin kyllä lautasmallista ja monipuolisuudesta puhunut. Verrannut upporasvassa paistettuja ranskalaisia omatekoisiin lohkoperunoihin. Niiden eroa terveellisyyden suhteen. Samalla logiikalla lapsi otti sitten lihapiirakkapaketin jääkaapista, tässä on vain 13%, minä syön näitä enkä noita rasvaisia pihvejä. Moinen yhtälö blondin mielenliikuilla, huh! Avuttomuuden tuulet viheltelivät aivoissani. Joko anoreksia on meille jalkautumassa tai muut syömishäiriöt. Olin juuri lukenut samalla viikolla jenkkitutkimuksista, joissa 7-8- vuotiailla on vakavia syömishäiriöitä. Silloin puhisin hurjaa maailmaa, ei meillä täällä kotimaassa moisesta ole tietoa. Kunnes samalla viikolla asia jalkautui omaan laumaamme ja pöytäämme.
Lapsissamme on todella herkkäsieluisa, tunnollisuuden, kiltteyden ja itseltään vaativuuden perikuvia. Pelkään heidän puolestaan, etteivät ulkoiset paineet aiheuttaisi sisäisiä paineita ja siitä eteenpäin. Kerran tajusin Fannyn painon laskeneen ja pituutta tulleen. Heti vaakalle, verikokeisiin, neuvolaan ja seurantaan. Se oli minulle kauhea järkytys. Enkö ole tajunnut, huomannut, opastanut, lastani oikein ruokkinut.
Itse olen lapsuuden pyöreydestä johtuen ollut koulukiusattu vuosikausia. Pelkään sitäkin lasteni puolesta. Kiusatuksi tulemista, en nyt painon suhteen, syyhän voi olla mikä tahansa. Millaiset arvet vuosien piina sisukaluihin jättää, kuinka minäkuvan vääristää. Yläasteella olin pitkänhuiskea ja hoikka, mutta läskiksi haukuttu. Kiusaajani vetivät yhä samalla kaavalla, vaikka puitteeni olivat todella toisenlaiset. Onko kehonkuvani tästä syystä yhä vääristynyt, onhan se. Mutta kyllähän kuluneen vuoden traumakilot ovat myös ärsyttävää todellisuutta. Eli koita siinä sitten hyväksyä itsesi, ilman että aiheutat oireita ja mallia lapsillesi.
Onneksi ukkokullan puolelta on rimpulat geenit perintönä. Tytöillä on upeat sääret ja hoikka, notkea, tasapainoinen vartalo. Ei sen puoleen, kyllä minullakin sääriä on...
Alunperin piti kirjoittamani ostoskärryistä, niillä kärräilystä. Vähäkö lähti aihe lapasesta. Seuratkaapa pariskuntia ostoksilla. Eilen viimeksi seurasin... Miehet tököttävät paikoillaan, nojailevat apaattisina ostoskärryihin. Kyse on siis ruokakaupasta, eikä muusta shoppailusta. Monesti naiset vielä raahaavat korit, kärryt ja tekevät päätökset. Sinkoilevat hyllyltä toiselle, määrätietoisesti, tehokkaasti ja selvällä suunnitelmalla. Sillä aikaa miehet huokailevat, verkkaisesti katselevat ympärilleen, ottavat jonkin askeleen perässä. Vaimo suhahtaa eri hyllyväliin, kantaa käsissään ja lastaa kärryyn johon mies nojaa. Liha-kalapalvelutiskillä asiakkaana ovat naiset, miesmuuri seisoo kuin vartiakaarti takana. Passiivisina, tärkeinä, tiellä. Tukkien meidän tehokkaiden äitien tarkkaan suunnitellun ostosorganisointiliikeradan. Vähäkö ärsyttää, tekisi mieli sanoa, että valitseppa ukko se leipäpaketti sillä aikaa ja ole hyödyksi! Niin ja pois minun radaltani.
Isäni käy, äidin tarkkaan laatiman, ostoslistan kanssa usein kaupassa. Kauraryynit olivat viimeksi aiheuttaneet päänvaivaa ja paniikkia. Kuinka voikin olla sen sadanlaista pakettia. Miehenloogisuudella kotiin kantoi sitten sellaisia annospusseja. Olen auttanut yhtä setää kaupassa, vaimo laittanut ostamaan persiljaa, mikä ihme se on? Voileipäkakkua vaimo oli tekemässä. Sitten oli kypsää kermajuustoa, ukkopololla korissa oli sulatejuustopaketti, niinpä tein hänen kanssaan ne loput ostokset... Ajattelin jeesata miestä mäessä.
Entäs naiset ja auto. Puhun nyt itsestäni, en siis välttämättä yleistä. Mitä mies ja tietotaito on aiheuttanut, avuttomuutta auton kanssa, ennen olin monipuolinen ja lahjakas. Kärräilin siihen aikaan kirkkaankeltaisella Fiestalla, Tähdenlennolla. Ei ollut peukalo keskellä kämmentä, tai siis olin yleensä kossiporukalla kuskina, joten apu oli silloinkin lähellä. Kärräilimme kavereiden kanssa milloin missäkin. Nautin yhä autolla ajamisesta, kärräilystä. Pari viikkoa sitten, olin silloinkin Ouluun menossa. Pissapoika huusi tyhjyyttään, piti saada täytettä. Pysähdyin huoltoasemalle ja heittäydyin heti todella avuttomaksi blondiksi. Hyvin sain apua. Ensin avattiin konepelti, kun en vivun tarkkaa sijaintia muistanut. Sitten ne miehet näyttivät vielä sen oikean kannen, joka piti nostaa, joka oli se pissapoikasäiliö. Olisinkai minä siitä ajan kanssa selvinnyt itsekkin, mutta kun oli kiire ja ne joutilaat miehet siinä terassilla. Kiitin ja silmiäni räpsytin. Jatkoin kärräilyä Oulua kohti laulellen.
Tänään ehdotin ja odotin, että ukkokulta olisi kärrännyt kaverinsa luokse itsensä tuulettumaan. Mutta ei kuulemma osaa mökkihöperyyttään edes ulkoistaa itseään. Eli kärräänkö ihan omin käsin? Sitten kärrään tuplat mummulle päivähoitoon. Isommat muksut ja systerin muksuineen ratsastamaan. Hitsi kuinka minulla on koko päivä täysi ohjelmaa, muilla ei tunnu olevan kiire mihinkään. Pyykit, tiskit, ruuat ja vessojenpesut. Ukkokulta on tanssittanut tänään imuria. Tänään minun ei tarvitse kärräillä ostoskärryjen kanssa, voin boikotoida ruokakauppoja. Tai eihän sitä tiedä vaikka syövät pöydän kertalaakista tyhjäksi, on nimittäin ihan hyvällä ruokahalulla varustettuja naisenalkuja nuo meidän tytöt...

YÖKYÖPELEITÄ

Eilen kävimme suunnitellusti poliklinikalla. Tällä kertaa verikokeet otettiin kyynärtaipeesta ja oikeassa laboratoriossa. Reetta tsemppasi itsensä piikkiin todella reippaasti. Lääkärintarkastuksessa kuitenkin huomattiin, ettei kaikkia tarvittavia lähetteitä ollutkaan laitettu. Joten uudelleen labraan. Silloin ei enää tsempistä ollut tietoakaan. Sen kuuli, tunsi ja aisti, että nyt neidillä paukkuu. Kohteena ihana äiskä...
Koetulokset, sen mitä eilen ehdimme kuulla, kaikki oli noususuhtanteessa. Hb 125, trompparit 220, leukkarit 3,8 ja neutrofiilit 1,2. Muutkin viitearvoissa, osahan tuloksista paukkuu sitten viiveellä. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa noiden osalta.
Juttelin muutamien vanhempien kanssa. Olikin puhetta, että viimeisiä solumyrkkyjä annetaan useille lapsille, siis hoidot ovat saaneet vastetta. Hoitokaaviot ovat toteutuneet. Sama tunne monilla, että näin se aika on kuitenkin kulunut, positiivisin tuloksin. Vaikka silloin kun asia tulee eteen, luulee, että maailmanloppu tulee. Eli toivoa kannattaa aina ja uskoa hoitoihin.
Reetalle iski kiljuva nälkä menomatkalla. Hain seisovastapöydästä kunnon annoksen makkarakastiketta muussilla ja patongilla. Moottoritiellä neiti annoksen suuhunsa pisteli. Paluumatkalla nälkä toi esiin jälleen pikkupirttihirmun. Aloitin jo puhelakon, kun keskusteluyhteys pätki niin pahasti. "Langat" oli pikkuisen niinkuin jumissa. Lopulta korpisuoralta löytyi grilli ja ranskalaiset kebabilla. Taas hyvä mieli löytyi täyden vatsan myötä. Loput 60 kilometriä ajelimmekin laulaen.
Jatkoin itse pihasta suoraan kippokutsuille. Kotiuduin vasta yhdeksän pintaan. Jälleen oli syyttävää katsetta, Reino mulkoili nojatuolista syrjäsilmällä. Mamma oli ilmeisesti laiminlyönyt. Olen siis ilmeisesti tärkeä, ainakin poissaoloni huomataan ja siitä huomautellaan.
Illalla annoin Reetalle lääkkeet. Nousin vielä tarkistamaan, että kippo on tyhjä. Olihan se, ajattelin omaa pilikun viilaamistani. Pitikin nousta, enkö voinut luottaa. Aamulla se sitten kolahti, tärkeä hyljintälääke olikin eri pöydällä yhä, ottamatta. Kauhea paniikki, vapina ja tabua puolinukkuvan lapsen kurkkuun. Juuri eilen, kun muutenkin annosta lähettiin pienentämään, heti 35 mg vaje edellispäivän tasoon... Syyllisyys putkahti, miksen voinut huolehtia paremmin, perusteellisemmin ja tarkemmin. Miksi en työntänyt sitä tablettia kurkkuun ja miksi en katsonut, että neiti sen nielee. Että olinkin huolimaton, hommahan on minun vastuulla, enkä sitäkään saa kunnialla hoidettua...
Aamuni aloitin 03,58. Ensin nousi ukkokulta vessaan ja sai minut herätettyä herkullisesta unesta. Heräsin siis itsekin ja päätin mennä vessaan. Kun minä liikun, liikkuvat koiratkin. Eli jalkojen ääniä oli sitten kuunnella asti. Näinpä uni kaikkosi ja nousimme koirien kanssa lukemaan. Aamukahvia ja kirja, hijaisuutta. Nautin. Yö oli kuulas ja selkeä. Näin myös öisen työmiehen. Lumilinko kulki pitkää peltotietä pitkin, lumi pöllysi upealla valkoisella kaarella. Aika hienoa katsella valoa, jota ympäröi lumipilvi. Vartin yli neljä nousi Fanny ylös, tarkisti kellon ja paineli uudelleen nukkumaan. Viideltä Reetta tuli kainalooni, veti pultit kun tajusikin, että ei ole vielä aamu. Seitsemältä koko lauma oli hiukset sekaisin aamupuuroa odottelemassa. Eli kaverini varmaan jälleen huokaavat, etteivät ymmärrä näitä meidän öitä. Minäpä taas ymmärrän, sain leppoisaa aikaa omille äänettömille teoilleni. Teki kyllä mieli laittaa tiskit ja imuroida, mutta ehkä takkutukat olisivat sanoneet muutaman vastalauseen, mikäli olisin vehkeet viideltä startannut. Niinpä minä vain hissuttelin ja tein ajatustyötä...

KEVYT MIELI

Positiivareiden sivulta nappasin tänä aamuna ajatuksen; "kevyt mieli tuottaa lennokkaita ajatuksia". Oon joskus havainnut juuri tämän seikan... Siis huomasitko, joskus! Välillä tuntuu että ajatukseni eivät muuta olekaan kuin kevytmielisiä. Kuinka minun oikeastaan kuuluisi käyttäytyä moisena ihmisenä. Ihmisenä, joka on rypenyt kriisissä. Ihmisenä, joka rypee vieläkin yhdessä jos toisessa kriisissä. Ihmisenä, jonka pitäisi oppia. Ihmisenä jonka pitäisi kasvattaa, opastaa. Onko luvallista kasvattaa samanlaisia omista lapsista, siis sellaisia kevytmielisiä, joilla vilkkuu silmäkulmissa. Onko tähän olemassa jokin lainsäädäntö. Aamulla heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. Mieli oli kevyt. Sitten alitajunnasta paukahti, tässä minä vain olen nukkunut, vaikka meillä on Oulu-päivä. Syyllistin itseäni, kun olin ollut koko yön kevytmielinen. Siis nukkunut niinkuin käsittääkseni normaalin ihmisen kuuluukin nukkua.
Olen myös miettinyt miksei mielen keveys näy omassa painoindeksissä. Onko minut siis pakko maadoittaa massalla, jotten lähde leijumaan. Sillä niin kovin helposti lähden mielin kevein, haahuilemaan, inpiroitumaan ja suhamaan. Pitäisikö minut jollakin liekalla ankkuroida, porstuan nurkkaan. Pistää liekaan niinkuin ajokoira. Antaa vähän löysiä ja vaijeria. Mutta aikansa kun juoksee, niin tolppa tulee vastaan ja juoksu pysähtyy.
Uskon, että minulla tuollainen juoksuvaijeri ja vastuuntunto jossakin onkin, mutta onko se arjessa koko ajan mukana. Kuuluuko vastuun olla jokaisessa sanassa ja tehdyssä asiassa. Toisaalta kyllähän ne sieltä kaikesta kuultaa läpikin, sillä lapsemme ovat käsittääkseni yhteiskuntakelpoisia. Tai siis onkohan näin, vai yritänkö perustella omaa käyttäytymistäni jotenkin. Olipas taas paksua ja jotenkin syvältä puski tuo syyllisyys. Joten vaihdan aihetta...
Aina sanotaan, että miehen euro on eri kuin naisen euro. Eilen sen jälleen konkreettisesti havaitsin. Olen vuosikausia jo haaveillut tietystä tietokoneohjelmasta, sellaisesta kirjoitusohjelmasta. Wordista. Aina se on ollut liika kallis hankittavaksi, ei mitään järkeä... Olenkin siis paukuttanut Paintilla tai muilla kommervenkeillä kaikkia kirjallisia tuotoksiani. Tälle on aina naurettu ja päätä puisteltu... Muutama vuosi sitten suoritimme kaksivuotisen yrittäjän ammattitutkinnon. Lopputentit ja lopputyöt kirjoitin sitten velipoikani läppärillä, jossa moinen ohjelma oli. Koska eihän moista ohjelmaa ole järkeä hankkia, kun se on niin kalliskin. Eilen sanoin, että haluan sen just ja nyt. 110 €. Siis älyttömän hintainen, onko järkeä? Sillon kihahti! Kun mies tarvitsee erikoistaskulampun, se maksaa 99 €, uudenvuoden rakeitteina on helppo ampua taivaalle 80 €, jokin erikoisviski maksaa 50-60 €, vahvistin toimivan tilalle muutamia satasia...  Onko niissä sitten järkeä, niin onko. Kilahdukseni jälkeen kaivoin sukkanauhoistani tarvittavat rahat ja nyt minulla on koneella moinen ohjelma. Haa! Nyt onkin toinen ongelma, enpä enää osaa käyttää sitä. Ja minä kun en käyttöohjeita lue. Eli kannattiko? Vitsi kuinka kannattikaan, minähän kyllä sen opettelen ja opin. Sehän on saletti. Tässä asiassa en vielä ole kovin kevytmnielinen, mutta eiköhän se mieli kevene kun vähän asiaa työstän. Ähäkutti ukkokulta, minä vielä näytän sinulle tuon tarpeellisuuden...
Nyt työstän paplarit pois päästäni, saan sellaiset kevytmieliset paplarikiharat. Oulu kutsuu!

OUTOA

Tämä päivä on jotenkin outo, olen niin hämilläni kaikesta, otettu, pihalla ja siitä huolimatta arki rullaa ympärilläni. Sätkin omassa outoudessani, ajatuksissani, mietteissäni, aivoituksissani. Mitä tämä on, mihin tämä johtaa? Olen jotenkin todella hämmentynyt, kun olen saanut paljon palautetta tästä kirjoittamisestani. Ehkei ne sitten ihan outoja asioita ole, joita koen, näen ja kirjoitan. Jos kerran niin moni siitä on minulle palautetta antanut. Pääsääntöisesti positiivista sellaista. Luulin olevani todella outo, kun asian maailmoille hihkaisin, sitten kaikki ovatkin että jee! Outoa!
Aamumme on alkanut kaikenlaisella nahistelulla, mikä ei todellakaan ole outoa. Milloin toinen tuijottaa toista liika pitkään. Aamiaispöydässä tehtiin tuijotusmuuri maitopurkeista ja tuiojotettiin ruttuturpana takaisin. Vesoissa on ollut ruuhkaa, lukkiutumista. Uhastakin jumiudutaan katselemaan hammasvälejä pitkän kaavan mukaan, kun toinen rynkyttää housut nilkoissa ovea. Hiusharjoja piilotellaan, kenkiä haetaan, kapinoidaan ja kiukutaan.
Sitten minulla kilahtaa, kun aina joku huutaa jonkin oven takaa, enkä kuule kaikkea. Omassa outoudessani heilun paplarit keikkuen imurin kanssa. Enhän voi joka paikkaan revetä, kaikkia kuulla, kaikkeen puuttua. Kaverini oudoksuvat, kun kuvittelevat minut paplareissa. Ei kuulemma ole ensimmäinen mielikuva meikäläisestä. Siihen vaaleanpunainen harsohuivi, ruusukuosi ja Aino-tossut... Outo tapaus, myönnettäköön.
Huomenna saamme jälleen vähentää hyljintälääkkeen annostusta, aamun 25 mg vaihtuu 10:een. Huomisessa on jälleen jännitysmomenttia, sillä on poliklinikkapäivä. Ainahan sekin jännittää. Toisaalta, outoa, miksi? Osatolla kohtaan meille outoja ihmisiä, joiden lapsille on annettu tämä outo kohtalo. Se on joka kerta yhtä raskasta. Ihan kurkusta kuristaa sekin todellisuus. Mutta näitä asioita tulee vielä pitkään kohdata, niistä emme pääse eroon vielä vuosikausiin.
Yöllä näin outoja unia, muistan jopa osan niistä näin aamullakin. Siinä unessa outo äiti, arvaatko kuka, vei ersityksissä olevan lapsensa väenpaljoukseen koirien kanssa. Olimme liikkeellä pyörällä, tiellä oli liukkautta ja koirat vetivät vauhdilla. Yhtäkkiä löysimme itsemme työpaikkani laajennuksen vihkijäisistä. Siellä oli virallista pukumiestä ja tiukkaa protokollaa, kunnes meikä pamahti sinne koiravaljakossa lapsi tarakalla. Ihmismassa kohahti, puheet keskeytyivät ja kaikki kyselivät mikä outo ihminen tänne tuli tuolla lailla kesken kaiken? Outoa kyllä, säpsähdin hereilleen ja löysin itseni sohvalta lukemasta. Kello oli peräti 01.24. Ei huolta, nukuin sen jälkeen kyllä aamuun saakka.
Olen niin huolissani myös meidän Reinosta. Korvatulehdus senkuin jyllää, vaikka hoidettu on jo vaikka kuinka kauan. Voiko se olla näin vaikea? Viimeksi kun kävimme Oulussa eläinlääkärissä saimme kuulla, ettei koiralla ole enää tärykalvoja olleskaan. Kauheaa, ajattelin. Olen nimittäin itse joskus koheltanut aamutoimissani vanupuikolla ja hiusharjalla tärykalvoni halki. Se oli kauheaa, kipeää ja kuuroutta useita viikkoja. Kuinka koira moisen kokee. Sain luennon ihmisen ja koiran korvanrakenteen erilaisuudesta. Ei se ihan yksi yhteen mene. Nyt ongelmana on millä hoitaa, kun tärykalvoa ei ole. Annamme antibioottia tabletteina kahdesti päivässä meetvurstiin käärittynä. Lisäksi pahoinvoinninestolääkettä. Korvien huuhtelu ja puhdistus aamuin illoin. Sitten poimuihin toisenlaisen tipan sively. Eilen tosin Reetta meni koiralle varatut meetvurstit syömään, joten jouduin turvautumaan antibioottipiikkiin. Sain niitäkin viimeksi varalta mukaan, jos maha ei enää kestä. Sanoin eläinlääkärille osaavani pistää... Luottavaisena Reino antoi piikittää, tiesin osaavani. Mutta sitten meikäläisellä pimeni. Päätä pöytään, jalat notkui, huimasi ja tajunnantaso heilahteli. Ohjelmoin Reetta soittamaan iskälle, jos putoan. Reetta nauroi outouttani, sillä olenhan pistänyt omaa lastakin pyörtymättä. Outoa, miksi moisella tavalla käyttäydyin. Reino kuulee tällä hetkellä loistavasti, mutta menettää kuulonsa mahdollisesti mikäli homma jatkuu. Reino on kuitenkin oma positiivinen ja aktiivinen itsensä. Antaa hoitaa ja huumori on myös mukana. Kysyinkin viimeksi meneekö tällainen eläinrääkkäyksen piikkin vai voimmeko jatkaa. Kuulemma päällepäin koirasta ei ole havaittavissa kärsimystä ja kipua joten jatkamme. Reinolla on nyt tarkka ruokavalio; peuraa ja perunaa. Yritämme selvittää, josko taustalta löytyisi jokin ruoka-aineallergia. Mutta onhan tämä melkoista hakuammuntaa. Lohduttaudun sillä, että meillä on jo opaskoira, Kaino, valmiina. Sikäli mikäli Reiska kuulonsa menettää. Koirat kulkevat joka paikassa kylki kyljessä. Kaino ilmoittaa myös aamu- ja iltalääkkeiden ajankohdasta. Kaino on keksinyt sen, että saa samalla itsekin maistijaiset, jotta Reinon epäilykset eivät heräisi. Sitten olemme antaneet myös palkkion reippaudesta. Niin olisikohan minulla mahdollisuus myös koiran omaishoidontukeen? Tajusin juuri, että kyse onkin kuuloaistista, eikä näköaistista. Siis tarviiko Reino opaskoiraa, sehän tarvitsee kuulolaitteen. Onkohan sellaisia, varmaan aika outo kapistus...
Opettaja lähti juuri Reetan luota. Reetta lähti koululle viettämään välituntia. Hyppäsi open auton kyytiin naama naurussa ja menoksi. Tänään on kantasolusiirron jälkeen päivä+153. Jospa päivämme jatkuisi vähemmän outona....

MIKÄ IHANA PÄIVÄ

Tälläisia päivä toivoisi olevan useamminkin, meillä kaikilla. Siis fiilikset ovat vain niin hyvät, ihanat, valoisat ja keveät... Olen saanut valtavasti palautetta monilta eri tahoilta tuohon kirjoittamiseen liittyen. Kiitos kannustuksesta, liikutun moisesta.
Sitten sain tekstarin, joka sekin sai liikuttumaan:"lyp, ei jäännöstautia, luovuttajan soluja 100%. t...." Eli jälleen puhtaita tuloksia Helsingin suunnalta. Mikä ihana päivä!
Olemme olleet aamusiivouksien jälkeen mummulassa lorvimassa. Sinne tuli systerikin kahden muksunsa kanssa. Milloin viimeksi Reetta on saanut serkkujensa kanssa leikkiä, niin milloin viimeksi. Leikit jatkuivat myöhemmin meillä. Siis meillä on käynyt ihmisiä sisällä, niin milloin viimeksi.
Sain palkinnoksi siitä kirjoituskilpailujutusta Roosanauha tuotteita. Systeri sanoikin, että vain ruusunkukkakuviot puuttuu. Josko skräppäisin niihin sellaiset. Sekin lämmitti.
Sitten soittelimme kaverin kanssa jälleen hervottoman puhelun. Vieläkin vatsaan sattuu nauraminen. Ajattelimme aloittaa yhdessä sen sumopainin. Vaaleanpunaisissa painivaatteissa, tenat pöksyissä. Meidän ei tarvitsisi edes toisiimme koskea, kunhan tuijottaisimme toisiamme hytkyen  ja kaatuisimme hervottomasti nauraen. Ja jälleen kotijoukot päätään puistelivat...
Sain puhelun myös yhdeltä "kanssasisarelta", hän lähtee mukaan siihen kirjoitusjuttuun. Juuri niinkuin minä ajattelinkin, suunnitelinkin ja toivoinkin. Ihana juttu sekin.
Tänään on ollut paljon positiivisia asioita, kohtaamisia ja oivalluksia. Olen niin suunnattoman kiitollinen kaikesta.

Kysy-osiooni ei kauheammin ole tiedonjanoa paukahdellut. Mutta vastaan samantien saamaani kysymykseen. Kiitos T. Kysyit millaisia tuntoja, kokemuksia ja ajatuksia hoitajien ja lääkäreiden tekemästä työstä minulla on. Niinkuin arvelitkin kiitollisuus on se päällimmäisin. Liikumme kuitenkin erittäin herkällä alueella, joten vanhempina myös saatamme ylireagoida asioihin. Eli mielestäni empaattisuus ja ymmärrys on yksi tärkeimmistä asioista, joita henkilökunnalla tulisi olla. Saamme vasten näköä välillä aika kylmää kyytiä. Onnekseni itse alkupaniikkien jälkeen olen uskaltautunut ja vaatinut saamaan lisätietoa ja asioiden avaamista. Sitä olen kyllä saanut hyvin, ei ole tarvinnut pienessä mielessä liikaa pähkäillä ja arvailla. Pala kerrallaan minulle on annettu haluamaani tietoa. Hoitajilla on valtava määrä hiljaista tietoa, kokemusta ja näkemystä. Kannattaa kuunnella myös rivien välissä kerrotut oivallukset ja kokemukset. Opin tietämään ketä kannattaa silloin hihasta nykiä kun käytännön vahvaa kokemusta tarvitaan. Toki hoitajissa on myös sellaisia, että välillä tuntuu, että itse on saanut lohdutella ja sanoa mikä johtuu mistäkin. Esimerkiksi juhannuksena keuhko-operaation jälkeen crp nousi. Hoitaja kauhisteli, mikäs nyt ja minä selitin, että se johtuu toimenpiteestä... Luulisi, että asia olisi ollut toisinpäin.
Toki henkilökemiat kaikkien kanssa eivät voi millään toimia. Varsinkin, kun on samanlainen vastassa kuin meikäläinen. Mutta pääasia, että työnsä hoitavat kunnialla ja oikein. Valitettavan paljon tämän savotan aikana on ollut ongelmia lääkkeiden suhteen. Kyllä vanhemmat saavat olla valppaana, jotta on oikean lapsen oikeat lääkkeet.
Positiivinen muisto jäi meidät vastaanottaneesta päivystyslääkäristä. Hän tuli myöhemmin viikolla katsomaan asiasta tehden meitä ja keskustelemaan. Myöhemminkin hän moikkaili kohdatessa. Silloin tunsimme olevamme tärkeitä, ainutlaatuisa yksilöitä, jotka huomioitiin. Emme pelkästään diagnooseja ja operaatioita.
Reetalla on ollut loistavat omahoitajat, heidän kanssaan tulemme todella hyvin toimeen. Voi sitä halijen ja rutistusten määrää. Monia kertoja olen rankkoina viikkoina miettinyt, kuinka he jaksavat työssään. Mikä heidät sai valitsemaan noinkin lohduttoman osaston, kuin lasten syöpäosaston. Tärkeää on, että asenne on positiivinen ja osaa käsitellä asioita reilusti. Asiat eivät kiertelemällä ja kaartelemalla kummene. On tärkeää huomata, että hoitohenkilökunta osaa itkeä ja nauraa silloin kun sen aika on.

P.S. Lisäys vielä tuohon päivystyslääkäri-aiheeseen. Eilen osastolla kyseinen lääkäri tuli heti moikkaamaan "Mitäs Reetalle kuuluu?" Edellisestä kohtaamisesta oli kulunut aikaa noin vuosi. Hän muisti meidät, aiheen, ajankohdan ja ennenkaikkea lapseni nimen!!! Kuulkaas tuntui todella lämpimältä. Voin vain kuvitella kuinka monta lasta ja diagnoosia on tässä välissä "virrannut". Yksitoista pistettä ja papukaijamerkki. ;)
Sitten tuli kyllä mieleen myös, josko hän lukee näitä sepustuksiani ja ajatteli ottaa pisteet kotiin... Väliäkö tuolla, tehosi. Kiitos inhimillisyydestä!

SANAT KUTSUVAT

Illalla sain valtavia positiivisia kiksejä. Itse asiassa löysin itseni sellaisesta paikasta, josta olen salaa haaveillutkin... Sanat kutsuvat, kirjallisuuden ja kirjoittamisen -opintoryhmästä.
Kuivaako, ei olleskaan. Mieletön kokemus, tunsin loksahtavani joukkoon. Olin niinkuin omieni parissa. Nyt ymmärsin harmaiden hiusteni ilmestymisen, ne ennakoivat tulevaa. Opintopiiri on kokoontunut vuodesta 1997, osa oli alkuperäisiä jäseniä. Mukana oli useita kirjoja julkaisseita ja ihan harrastajia. Keski-ikä tuolla seitsemässäkymmenessä viidessä vuodessa... Ja sitten sinne pulpahdan minä. Minä jolla on vasta muutama harmaa hapsi hiuksissa. Liikaa väriä päällä verrattuna muihin kurssilaisiin. Levottomat kädet, laaja liikekieli. Kaiken kukkuraksi räiskyvän violetit ja pitkät kynnet.
Ensin mietin, mihinköhän olen taas itseni johdattanut, mutta sitten se aukesi.
Uppouduimme runoihin, proosaan, analysoimme, kuuntelimme, maistelimme ja keskustelimme. Ensin mietin, josko ymmärrän mistään mitään. Mutta niin vain luulin ymmärtäväni. Keskustelevani rytmeistä, tunnelmista, aiheista ja sanomasta.
Lopuksi annoin vinon pinon, taisi olla peräti nelisenkymmentä sivua, omia juttujani analysoitavaksi. Luettavaksi ja tutkittavaksi. Kaikki tai ei mitään. Haluan tuosta kaiken irti.
Eilen innostuin kaivamaan noita pöytälaatikko-eeppoksianikin esiin, liikuttavia purkauksia. Ehken olekaan niin hukassa kuin olen luullut olevani. Tai olisiko näin, että olenkin ollut hukassa pidempään kuin olen tajunnut. Pling, niinhän se!
Vihkot pursuavat mietelmiä, runontynkiä, postauksia, oivalluksia ja päiväkirjamaisia päivityksiä. Koko yön olen hytkynyt innosta, nähnyt unia sanoista. Sanat ovat minua kutsuneet. Itse asiassa kauanko sanat ovatkaan minua kutsuneet, tiedostamattani lapsuudesta saakka.
Piirissä kyseltiin kirjasuosituksia, kirjoja joita voisi muille piiriläisille suositella. Silloin minä olin hipi hiljaa. En kehdannut sanoa, mitä kaikkea onkaan viime aikoina tullut luetuksi. Taitaisi suut loksahtaa mummuilla auki, jos vinkkaisin kaikesta mitä olen paukuttanut menemään. En edes kehtaa tänne kaikkea kirjoittaa, pidän ne siis ihan omina tietoinani... Mutta ehkä jo ensi kerralla olen lukemisieni suhteen valistuneempi, valveutuneempi ja voin vinkata jotain älyllistä. Onhan tässä kuukausi aikaa ajaa itsensä sisään myös tuon asian puitteissa. Saimme kotitehtäviä ja voimme lähettää kirjoituksia luettavaksi vaikka kuinka paljon. Ihanaa.
Eilen lapset kyselivä, minne olen menossa. Sanoin meneväni kirjailijakouluun. Sitten sanoin aloittavani myös uima- ja painikoulun. Taas oli kysyvää ja häpeävää katsetta. Äiti, onko sun pakko. Eihän mitään ole pakko, mutta voihan kaikkea suunnitella. Uimakoulun jälkeen voisin uida rennommin, eikä niin että puoliselkää on pinnalla. Niskat jäykkänä ja hengittämättä. Painikoulussa voisi keskittyä sellaiseen sumopainiin. Olisi nääs tuota massaa lähes tarvittavat määrät. Siinä voisi kaveria tuijottaa ihrat hytkyen ja välillä nakellen. Eikä tarvitsisi seurata mitä suuhunsa pistää, kun massasta olisi hyötyä painimatolla. Tosin, en tiedä onko tuota painin lajia mahdollista harrastaa meidän lakeuksilla.
Tämänkin aamuni olen aloittanut lukemalla, sanat ovat kutsuneet jo puoli kuudelta. Lapsille keitin aamupuurot. Kolme söi natisematta, mutta Reetta hampaat irvellä. Kysyi, mitä siihen olen laittanut. Maistui kuulemma erilaiselle ja oudolle. Silmät kiiluen sanoin lisänneeni siihen naurua ja positiivisuutta. Samalla minua nauratti suunnattomasti, kun Reetta minua raivona katsoi. Minä arvasin, Reetta huusi, oliko pakko mennä puurokin sotkemaan!? Niinpä neiti jätti puuronsa syömättä, tyhmistä lisäyksistä johtuen. Aamupalaksi maistui sitten liha ja perunamuusi.
Ukkokultaa ilmeisesti hirvittää, mistä kaikesta tulenkaan kirjoittamaan. Yritti lapsille vihjailla, että äiti kirjoittaa meidän arjesta, tappeluista ja sanomisista... Siinäpä se, niistähän nämäkin tarinat on tehty. Mutta entäs, jos kirjoittaisinkin astetta syvemmistä tunnoista. Kuka niitä kestäisi lukea. Niillekin kirjoituksille on ollut nimi jo pidemmän aikaa, vuodesta 2007, muistaakseni. Sekin on jälleen painokelvotonta tähän yhteyteen. Mitä ilmeisemmin kuvittelette minulla olevan vieläkin pimeämmän puolen. Kyllä, olette aivan oikeassa, löytyy...
Nyt minun on aika kuunnella imurin ja musiikin kutsua. Sanat kutsukoot jälleen myöhemmin.

HAKUSANOJA

Välillä kun katselen blogini tilastoja ja hakusanoja, niin tyrskähtelen. Sitä ei ihminen tiedä mihin aina eksyykään, kun lähtee netistä "tietoa" hakemaan. Tässäpä muutamia; sokkokokki lämmin sienisalaatti, mantelitumake, Ti-Ti-nalle, vähämikrobinen ruokavalio, osasto 51 Oys, on valkoinen maa ja puut hopeaa, ystävyys, yksinäisyys, Kuorosota, klovnit, anestesia, buddha, mietiskely, autoilu, Lapintappi, hajuhemmo, fritsu, huumori, villiviini, kipsi, eristys.... Maalaisjärjellä luulisi, että hakusanat ovat lähinnä sairauteen liittyviä tai nimellä. Nimestäkin on tullut sen sata eri versiota.
Lapsiperheissä on hyvä muistaa, kuinka lapset tietoa hakevat. Ainakin meillä ovat välillä melko nörttejä... Kummipoikamme oli muutama vuosi sitten hakenut jotain tietoa ja päätynyt naisten alastonkuviin. Kyllä siinä on nappisilmät olleet ymmyrkäisinä, kun on pitänyt tillottaa. Systerin perheessä iskä haki lapsilleen värityskuvia ja sama tulos. Sitten kaiken maailman keskustelupalstat tai seuralaishaut. Kauhea viidakko. Yhden suurperheen esikoinen muutama vuosi sitten oli tavannut "ikäisensä 14 vuotiaan tytön"? netissä. Sinisilmäisenä hän oli lähdössä muutaman sadan kilometrin päähän tuntemattomaan osoiteeseen viikonlopuiksi pirskeisiin, onneksi vanhemmat tajusivat suunnitelmat. Mistä moinen luottamus, suunnistusvaisto ja itsenäisyys yhtäkkiä pulpahtavat esiin, jos linja-autollakaan ei uskalla ja osaa yksin liikkua. Tästähän seurasi kauhea perhekriisi, sillä eihän noin suppeita vanhempia ole kenelläkään... Meilläpä on ja vieläkin pahemmat!
Aamulla luotsasin esikoista koulumatkalle. Ehdotin hänelle jotakin repäisevää tälle päivää. Hanki vaikka jälki-istuntoa, niin tulee uusia kokemus- ja aihepiirejä meidänkin perheesen. Ei elämä ole sitten aina niin tylsää... Lapsi katsoi jälleen minua pitkin nenänvarttaan, voiko jollakin olla noin outo äiti. Kaverini kanssa olemme kuulemma todella outoja vanhempia, lapsemme välillä päätään puistelevat. Samoin systerin kanssa tempausajatuskuviot lähtevät todella helposti liikenteeseen ja toisen idea ruokkii toista. Viime viikolla meinasimme kujeilla valvontakameroille. Ideana oli, että systerin mies myymäläpäällikön roolissaan saisi aamulla nauhoilta katsella kahta oudosti käyttäytyvää naista. Miltä miehestä tuntuisi tunnustaa henkilökunnalle, että hän tuntee nämä oudot? Tämä blondi on hänen vaimonsa ja toinen pahempi tapaus on vaimon sisko... Olisiko siinä vaiheessa enää meilläkään huumori kukkinut. Mutta tämä oli sillä hetkellä meidän mielestä todella huippuidea. Kun asiasta meidän tytöille kerroin, niin he olivat sitä mieltä, ettei tuollaista saa edes kuvitellakkaan tekevänsä. Mutta meillä ei todella ollut tarkoitus vahingoittaa mitään tai ketään, olisimme saaneet vain positiivisuutta aikaiseksi. Tai siis olisimmekohan?
Tänään pyryttää vaihteeksi lunta, Reetta touhuaa pihalla. Olen juossut juostavia asioita, pyykkään, tiskaan ja vaihdan petivaatteita. Tänään en ole imuroinut, vielä. Keksin haluavani kansalaisopiston kurssille juuri tänä iltana, mille kurssille siitä minulla ei ole vielä oikein hajuakaan. Kunhan vain saan jonkin uuden jutun, itselleni. Tänään olisi omaishoitajien vesijumppa, mutta se ei oikein nappaa. Pelkään altaaseen hyppäämällä aiheuttavani vedenpaisumuksen. Pian joku tummu hukkuu siihen. Uikkarinikin totesin viime talvena lahoneen. Ne olivat sellaiset antiikkiset perintöuikkarit jostain neljänkymmenen vuoden takaa. Olin Oulussa uimassa, kun alkoi tuntumaan, että selkä kuultaa. Toisin sanoin lycrat ilmeisesti paukahtivat kertalaakista lahoiksi. Niinpä minä sitten keimailin hallissa vesijuoksuvyö tiukasti ympärillä joka paikassa, siksi ettei viimeisetkin säikeet napsahda vauhdissa.
Kauhea, jos joku hakee nyt vaikka lycraa ja päätyykin tänne minun postaukseeni... Eipä arvannut mitä tietoa pääsee jankkaamaan.

TYHJÄ OTSIKKO

Mikä minulla oikein on, pää on tyhjä otsakkeista? Juttua ja tarinaa olisi vaikka kuinka, mutta otsikko puuttuu. Onko syytä olla hädissään, hölömönä vai laittaa nukkumaan. Monina öinä ajatukset työstävät asioita itsekseen ja aamulla minulla on valmiina otsake, aihe ja tarina. Olenko kolunnut otsakelohkoni tyhjäksi? Palautuuko tai tuleeko sinne enää uusia. Mitä jos jokaisella on vain tietty kiintiö moisia, minä kalusin tyhjäksi reilussa vuodessa.
Meillä on upea talvi, luonto antaa parastaan. Puut ovat kuurassa, pakkasta sopivasti kymmenen paikkeilla ja reippaasti lunta. Tytöt ovat olleet tänäänkin tuntikausia hiihtämässä, rakentamassa lumihotellia tai muuten vaan ulkona. Reetta vetää hymy korvissa suksilla. Neiti on ollut aina huimapää mäenlaskussa. Ei ole tullut yhtään äitiinsä, jota huimaa pienelläkin nyppylällä. Mietinkin kuuluuko minun rajoitella, varoitella vai kannustanko. Olen päätynyt kannustukseen ja abloodeihin. Lenkillä ollessa Reetta on päivitellyt jalkojen voimattomuutta. Mistä moinen johtuu, olen sitä pähkännyt. Nyt kun asiaa kyselin, niin hymyn takaa paljastuikin, että käveleminen on vain tylsää ja siksi päätti sanoa noin. Eli tästä päätellen, mikäli neiti hiihtää monta tuntia päivässä, niin ei ne kintut kovin voimattomat ole. Huh, taas!
Sauna maistui jälleen ulkoilujen jälkeen ja ruokaa menee meidän huushollissa valtavasti. Miltäs kuulostaa lohilaatikko, jonka eilen tein... Pussillinen perunoita, kolmisen kiloa lohta, kuusi isoa sipulia, purkillinen tilliä ja reilu litra kermaa. Kaikki on syöty, siihen jauhelihakeittoa, pannaria ja karjalanpiirakoita kyytipojaksi. Tessakin veti sellaisilla tukkimiehen annoksilla, että kyllä moni aikamies jäisi toiseksi. Tälle laatikkoruualle onkin resepti saatu yhdeltä Tessan kummeista, joten sehän jo kertoo että sen täytyy olla hyvää. Paras lohilaatikkoresepti ikinä, kiitos Leena.
Reetan hiukset kasvaa kohisten. Väri näyttää tummemmalta kuin aikaisempi. Äsken mietimmekin miten me huudellaan, kun blondivalikkoon neiti ei enää kuulu. Pesun jälkeen hiukset ovat kikkarat, kuin permanentin jäljiltä. Yksi Helsingin hoitajista sanoikin, että hän tietää vain yhden lapsen, jolle kasvoi samanväriset vaaleat hiukset takaisin. Hiukset alkavat olla jo ihan sekaisin, aamuisin suorastaan pörrössä. Pinnit pysyy, pantaa tarvitaan ja otteenkin saa... Onko ne sitten brunetit, ei minun mielestäni. Kävisikö pikkupörrö? Lainepää, aaltotukka... Emme löydä vielä oikeaa sanaa, ehkä se muotoutuu kampauksen ja hiusten myötä.
Tunnen olevani jälleen vedossa. Olen käsittääkseni saanut univelkoja nukutuksi, sillä alkaa löytyä virtaa. Aamuisin nousen ylös viiden kuuden paikkeilla. Tänään nautiskelin aamupalani kuuden jälkeen, tein palapeliä ja lueskelin. Otin koirat ja sauvat ja lähdimme lähes tunnin lenkille seitsemän aikaan. Yksi ainoa ihminen tuli jalan vastaan. Muuten ei ristinsielua. Mietinkin kävellessäni, oliko vastaantulija sitten se ristin sielu? Mitä moinen sanonta tarkoittaakaan? Vedin koirien kanssa pimeällä tiellä, koirat irrallaan. Tajusin kuinka paljon rennompaa on kävellä ilman katuvaloja ja pimeässä. Silloin ei näe kaikkia jäätiköitä, jolloin niitä ei tarvitse pelätä ja hidastella. Mitä nyt sauvat välillä veti tyhjää, mutta muuten tahti säilyi hyvänä.
Kahdeksalta nokka huurussa saunaan Tessan ja Reinon kanssa. Pitkästä aikaa sovimme Tessan kanssa jopa samaan huoneeseen, ihana homma. Teimme jalkakylvyt ja saunoimme antaumuksella. Saunan jälkeen kokosimme palapelejä yhdessä. Joku onkin kysynyt kokoanko sellaisia tuhannen palan palapelejä. No en ihan sellaisia, mutta tavallaan. Minulla on tapana koota muutaman sadan palan palapelejä, sama kuva jopa monta kertaa peräkkäin. Laskin tämän aamuisista paloista kertyvän noin 900 palaa. Aiheena sammakot, kissat, koirat. Ihan lastenhyllystä ostettuja. Väliäkö tuolla millaisia, mutta ne ovat kivaa nollausta.
Hupinsa kullakin.
Maalatuttaisi myös, uusia aiheita pukkaa uniinkin. Reetallakin on kuulemma "imbsiraatio". Mutta maalaamisellekin pitää löytyä sellainen oikea sauma, sillä se on jälleen menoa se, kun ottaa pensselin käteen. Mutta unettomien viikkojen jälkeen tämä olotila tuntuu niin ihanalta. Mutta vieläkään en sitä otsikkoa keksinyt...

KOUKUSSA

Istun toppahaalareissa retkijakkaralla. Lumi pyörii ympärillä, asetan selkäni vasten tuulta. Olen autiolla järvenselällä pilkkimässä. Jaloissa jääsohjoa ja jäässä reikä. Viimein pilkkivapa värähtää ja sieltä nousee kala. Sintti tai kunnon vonkale, ei sillä väliä. Mutta se kuinka se kiemurtelee. Onko se arvokala ja syömiskelpoinen vai pelkkä roskakala, ala-arvoinen. Se kiemusrtelee kuitenkin arvoasteikostaan huolimatta.
Välillä löydän itseni kiemurtelemasta siiman nokasta. Kiinni on ja pysyy vaikka kuinka sätkisin.
Elämä tuntuu välillä tuulimyllyjä vastaan taistelulta, koukussa sätkimiseltä. Mikä on se koukku? Kaikki ympärillä on vakaata, suunnitelmallista ja balanssissa, mutta meikäläinen vain sätkii. Koukussa. Toki tähän sätkimiseen on syynä se, että minulla on aivan liikaa aikaa miettiä ja analysoida. Pitäisi kuulemma vain antaa mennä ajattelematta... Liikaa pureskelematta. Mutta onko se nyt ihan noinkaan. Voiko kaiken ohittaa tuosta vain, oli ja meni. Takana kauhea painajaisvuosi, mutta se oli ja meni, nyt mennään eteenpäin. Mennään, mennään, mutta pakko ainakin minun on pureskella. Välillä olo on suorastaan hengästynyt tässä koukussa kiemurtelusta.
Myös musiikki on minut koukuttanut, tosin aivan toisella tavalla. Niin ja lukeminen, luen yllättävän paljon ja vähän kaikkea. Se on positiivista koukussa kiemurtelua. Kuuntelen tällä hetkellä paljon erilaista musiikkia, sanoituksia. Ajatuskuvioita. Kuinka jollakin on taito riimitellä, heittää visio tai ajatuksentynkä. Kuinka jokin biisi koukuttaa, kuunteluttaa yhä uudelleen. Jokaisella kuuntelukerralla se avautuu yhä selkeämmin.
Illalla kuuntelimme musiikkia yhdessä. Kuinka nopeasti tytöillekin löytyy se uppoava sanoitus, johon ilmestyy pian koreografia ja enkelikuoro. Mitä ilmeisemmin lapset ovat myös koukussa musiikkiin, sen tuomaan ajatusvirtaan ja liikekieleen. Eli äitinsä lapsia ovat, minäkin pidän niin tanssimisesta ja sen tuomasta ihanasta koukuttumisesta. Kun musiikki vie mennessään voin kokea syvää rentoutumista, suoranaista hurmosta. Ah, olipas väkevä ilmaus... Eilen muksuista oli havaittavissa kyseistä hurmosta, kun he yhä uudelleen tanssivat ja lauloivat samat kappaleet. Eläytyen ja vapautuen. Ei sen puoleen, kyllä samalla matolla hytkytteli myös iskä ja elikot. Niiden hurmoksellisuudesta en mene sanomaan, mutta näyttivät olevan niinkuin koukussa...
Olen saanut kuulla, että moni on koukussa näihin juttuihini. Lapsille puurot eteen, itselle kahvikuppi ja päivittämään kuulumisia. Hassua, mutta kyllä minullakin on omat koukkuni. Aamut alkavat jotenkin nurinkurisesti, ellei sama koukutuskaavio toistu. Luoko se tuttuutta ja turvallisuutta. Itse olen koukussa myös imurointiin. Se kuuluu jokaiseen päivään, lähes. Kaverini kauhistelevat siivoamisen määrää, mutta onhan meillä myös kaksi karvojaan tiputtelevaa elikkoa sisällä... Niin ja suurperhe. Yleensä suoritan imuroinnin kuuntelemalla tuota koukuttavaa tanssimusiikkia, liikekieli imurin kanssa sen mukainen. Olen siis koukussa imurin kanssa tanssimiseen. Se on sellainen meditatiivinen tapa latautua. Sama on saunomisella, välillä saunakoukussa sätkiessäni saunon pari kolme kertaa päivässä. Kun löylyssä avaa ikkunan voi nähdä ja tuntea lämpötilojen väreilyn. Koukuttavaa katseltavaa ja aistittavaa. Kyllähän minulta muutama muukin koukku löytyy, mutta pidän ne ihan omana tietonani. Pian saisi aikaan hämmästystä ja kummastusta...
Tuohon pilkkimiseen palatakseni. Pilkkiminen voi olla myös toisenlainen kokemus. Kun aurinko paistaa täydeltä terältä, hanki hohtaa lumikristalleja.  On tyyntä ja ajatus lepää. Ihan sama nouseeko kalaa, kunhan löytyy se tunnetila. Mutta kas kummaa sekin sintti, joka käy syöttiin kiemurtelee ihan yhtä lailla oli aurinkoa tai pyryä. Sillä sehän on koukussa.

LÖYLYÄ LISSÄÄ!!!

Viikko sitten Reetta pääsi cvk:sta eroon. Tällä viikolla on viimeinkin irronnut saunomiseen lupa, sillä haava on hyvin parantunut. Tiistaina olimme Reino, Reetta ja minä yhdessä saunassa. Neiti hörisi ääneen, makasi lauteilla ja nautiskeli. Löylyä lissää! Ensin lähti saunasta Reino, sitten seurasin minä. Reetta senkun jatkoi makaamistaan, nauramistaan ja nauttimistaan. Nyt on sitten saunottu joka ilta pitkään ja hartaasti.
Saunan jälkeen ihon perusteellinen rasvaus ja tarkistus. Ainakin toistaiseksi hyljintälääkkeen purku ei ole aiheuttanut oireita, ainakaan iholle. Tunkkaisuutta ei ole nyt ollut havaittavissa myöskään. Tässä vaiheessa näyttää hyvältä.
Keskiviikkona sain autonratissa ollessani jälleen puhelun Helsingin suunnalta. En muista paniikiltani mitä kaikkia vastauksia oli tullut, mutta kaikki vastaukset ovat kuulemma negatiivisia. Eli Reetan kannalta pelkästään positiivisia uutisia. Tuntui, että kevenin ainakin 28 kiloa moisen puhelun jälkeen. Jälleen leijuin kiitollisuudessani, huojennuksessani ja nöyryydessäni.
Reetalle kerroimme heti asiasta puhelimitse, neitikin kuulosti huojentuneelta. Reetta oli sen päivän mummulla hoidossa Kainon kanssa. Saivat seurustella unelmakollimme kanssa koko päivän. Väinö on hyvin opetettu kissa. Kolli itse päättää kummasta ovesta tahtoo ulos. Saattaa vaihtaa kesken toimenpiteen ovea ja juosta toiseen päähän taloa, jos vaikka tuuli on vastainen. Kolli vaatii  myös ulkovalojen sytyttämistä pimeällä. Ilmeisesti oppinut meillä kotona, kun aamuisin päästän koirat takapihalle laitan aina myös valot. Kolli nukkuu mummun ja papan jalkopäässä, välillä kiusaten varpaita. Väinön persoona ja juttelu hauskuuttaa vanhempiani, kuulemma kova poika puhumaan. Yhtenä aamuna oli viideltä halunnut mummun kaveriksi. Mummu oli luullut, että pitää päästä ulos. Mutta ei, Väinö halusi juttukaverin kun meni syömään naksuja. Syötiin pikkasen ja takaisin sänkyyn.
Välillä kolli vetää ravia ympäri huushollia, pomppii ikkunalaudoilla ja rullaa mattoja. Välillä leikkii piilosta tuntikausia, sitten nukkuukin umpiunessa aivan näköetäisyydellä puhumatta mitään. Pappa on opettanut myös juustonsyönnin, yhteinen harrastus mennä jääkaapille ja ottaa paksu siivu juustoa. Sitten nojatuoliin tai sohvalle sitä jyrsimään.
Tänä aamuna Reetalla on käynyt jo opettaja. Parhaillaan huoneessa on erityisopettaja, harjoittamassa R:ää ja S:ää.
Eilenkin illalla Reetta jaksoi puuhata pihalla todella pitkään. Olemme jonkin verran lenkkeilleet, mutta kävellä neiti ei oikein jaksa tai sitten halua. Kuulemma jaloista puuttuu voimia. Eikai tuo ole yhtään ihme. Muutaman kerran olen vienyt Reetan koulun pihalle välitunnilla leikkimään luokkakavereiden kanssa. Niin neiti sulautuu joukkooon pois tiehensä. Itsellä vetää herkäksi, kun seuraa kuinka loistavasti kaverit ottavat mukaan ja kuinka innoissaan Reetta moisesta on. Näinpä minä sitten kierrän kehää koirien kanssa ja märisen liikutustani.

VIELÄ VIRTAA

Miten ihanalta tuntuukaan tänä aamuna, perjantaina 13. tammikuuta. Aamulla heräsin tunteeseen, että sittenkin virtaa vielä. Viimeinkin tuntui, että kuluneiden kuukausien univajeet on nyt nukuttu. Löysin itsestäni pirteän aamuihmisen. Nousin ylös viideltä nautiskelemaan omasta ajasta ja hiljaisuudesta. Kahvia, karvakuonot jaloissa ja lukemista. Kuudelta painuin pihalle lumitöihin. Yöllä olimme saaneet lisää lunta, upeat kinokset. Koiruuksien kanssa teimme hiki virraten lumityöt. Mietin koirien tapaa kieriskellä umpihangessa, pompahdella ja ihmetellä. Ajattelin itsekin heittäytyä selälleni hankeen ja katsella maailmaa siitä perspektiivistä, mutta sitten tuli postiauto ja keskeytti suunnitelmani. Pian olisi setä hypännyt elvyttämään, kun olisin kiemurrellut selälläni nietoksissa. Ehkä ihan hyvä, etten toteuttanut suunnitelmaani.
Seitsemältä sisälle ja Reinon kanssa saunaan. Jälleen virtasi hiki ja olo tuntui positiiviselta ja pirteältä. Saunareissun kruunasi rosmariinisaippua ja loppusilauksen antoi ruusuvesisuihkaus kasvoille. Avot! Muusta perheestä ja virtauksista en kykene tässä vaiheessa sanomaan vielä mitään, sillä vaikuttaa hiukan nihkeältä ja ruttuturpaiselta. Ainakin olen saanut vähemmän positiivista huutavaa kritiikkiä heti aamutuimaan, enkä viitsi sanoa keneltä... Mutta en ime moista itseeni, viimeinkin kun oma päiväni on alkanut vauhdilla, toivon että ulkoisista paukuista huolimatta kykenen ne väistelemään ja jatkamaan aamuisella asenteellani.
Eilisestä ei todellakaan voi sanoa, että olisin ollut mukana. Vedin koko päivän tunikassa tukka sekaisin. Haukottelin ja huokailin voimattomuuttani. Onneksi sitä näytti olevan muillakin havaittavissa, syyksi päättelimme pöpperöistä ja pimeää lumipyrypäivää. Keskiviikko meni Reinon kanssa Oulussa. Raukalla korvatulehdus senkuin pahenee, mutta koira jaksaa olla leikkisä ja positiivinen itsensä. Eli koira ei näytä kärsivän vaikka kuinka jyllää. Eli yritäämme hoitaa yhä ja etsiä syytä moiseen...
Eilen kahdella vanhimmalla muksulla oli arviointikeskustelut. Lapsillamme näyttää olevan kaikki ihan hyvin. Koulumenestykseen tai käyttäytymiseen mitä ilmeisemmin ei kulunut vuosi ole vaikuttanut. Mietinkin lunta puskiessani, josko minä olenkin ainoa, jolla on kriisi kuluneesta vuodesta. Muut vain porskuttaa sen enempää analysoimatta, pureskelematta, ajattelematta. Minä yritän suhteuttaa kaikkea koettua ja oppia koetusta. Keskusteluissa ilmeni, kuinka tärkeää on että keskustelemme kotona. Kyllähän me asioita jauhamme vaikka miltä kantilta, hyvä niin. Toisaalta kotihan on se paikka jossa pitää tuulettaa tunnelmia, toisin sanoen kotona kuuluukin paukkua moisen vuoden jälkeen. Tästä kun vetää johtoipäätöksen, niin onkin ihan hyvä että paukkuu, ettei kaikki olekaan mennyt huomaamatta. Mutta kuinka paljon kotona kuuluu paukkua, onkin sitten ihan oma lukunsa.
Eilisen pyrryytti lunta taukoamatta. Lähdin tyttöjen kanssa koululle arviointikeskusteluun autolla. Pihassa oli lunta todella paksusti ja sen alla jää. Hurautin auton niin vauhdikkaasti, että se jäi sutimaan. Lapset olivat taas kauhuissaan, kuinka äiti voit kotipihallakin jäädä jumiin. Niinpä voimanaiset työnsivät meidät liikeelle. Reino-parka joutui myös hantänsä kanssa uhriksi. Pyryssä paiskasin takaluukun kiinni ja sitten alkoi valtava volina. Reinon häntäkarvojen huiput jäivät luukun väliin. Jälleen paniikilla yritin saada luukkua auki, jolloin jalat lipesivät liukkaalla alta. Lopulta sain koiran vapautettua luukunvälistä. Olo oli jälleen ihmetyksestä hengästynyt. Kuinka paljon kaikkea mahtuukaan yhteen päivään. Iltaruuaksi keitin hernekeittoa, sellaisista hernerouheista. Sekös keitos olikin paksua jankkia, joka pulppusi kuin tulivuori. Lapset väistelivät keittiössä, kun kattila syöksi vihreää hernelaavaa ympäri keittiötä. Kauhean oli kuumaa ja ampui todella pitkälle. Kyllä olikin melkoinen siivoaminen moisen keitoksen jälkeen. Sitä löytyi todella laajalta alkueelta.
Tälle aamulle olen saanut siivottua, tiskattua ja pyykit jyllää koneessa. Hiuksissa on myös paplarikiharat. Oikeastaan tämä on kaikesta muiden takkuilusta huolimatta ihan hyvä päivä.

YKSINÄISYYS (kirjoituskilpailu Syöpä-lehdessä)

YKSINÄISYYS
8-vuotias lapseni Reetta sairastaa leukemiaa, takana pian kahdeksan kuukautta tätä todellisuutta. Odotamme kantasolusiirtoa, se häämöttää jo näköpiirissä. Kenties ensi kuussa, kenties...

Kun saimme tietää lapsemme sairaudesta olimme koko ajan kaikkien mielessä, huulilla, ajatuksissa. Kuukausien saatossa olemme pudonneet yksinäisyyteen. Pahiten sattuu se, että lapsemmekin on unohdettu. Olemme kuulleet muualta vuodatuksia siitä kuinka rankkaa on kun Reetta sairastaa, mutta Reettaan ei pidetä yhteyttä. Voin vain kuvitella miltä yksinäisyys lapsestamme tuntuu. Pitkiä yksinäisä sairaalajaksoja, rajuja yksinäisä infektioita, pitkiä yksinäisä yön tunteja. Viikkoja eristyksissä, yksin, peloissaan. Onneksi välillä on ollut hoitojaksoja, jolloin on mahdollistunut kämppäkaveri. Kuinka paljon helpompaa on ottaa rankatkin hoidot vastaan, kun samassa huoneessa on toinen jolla on sama tilanne. Sanaton ymmärrys. Ystävyys, luja ja uusi. Ei tarvi olla yksin, on ystävä joka kulkee rinnalla, ymmärtäen. Syöpäystävälle ei tarvitse selittää turhia, hän ymmärtää. Vanhempina tärkeimmät uudet ystävyyssuhteet on luotu muiden vanhempien kanssa osastolla. Olenkin tajunnut vertaistuen äärettömän tarpeellisuuden. Mutta minkälaiset jäljet sairausajan yksinäisyys meihin ja lapseemme jättää, kuinka niiden yli päästään.

Itselleni on keino purkaa yksinäisyyttä kirjoittamalla blogia. Samalla tyhjennän mieleni, puran pahaa oloani, päivitän kuulumisia myös arjen huumorin avulla. Lukijoita minulla on noin 200 päivässä, siitä huolimatta blogissakaan ei kukaan kommentoi viikkoihin. Olen siis yksin sielläkin.
Tänään olen yksin kotona, hämmentyneenä ja niin orpona. Meillä on kuusihenkinen perhe; kaksi vanhinta ovat harrastuksissaan, Reetta tuplasiskonsa ja iskän kanssa sairaalassa. Ajatuksellisesti olen yksin todella paljon. Mutta nyt ihan konkreettisesti. Yksinäisyys yhdistettynä huoleen tuntuu valtavana puristuksena, fyysisinä oireina, jopa hämmennyksenä. Viikkojen sairaalajaksoilla olen iltaisin raahautunut todella tyhjänä ja yksinäisenä asunnolle. Olo on todella orpo. Kaipaan ihmisiä tunteakseni olevani tunteva ihminen.

Minulla ei enää ole työyhteisöä, työkavereita, asiakkaita, harrastuskavereita. Reetalta puuttuu tärkeä kouluyhteisö ja kaverit eri lapsuusvaiheiden kautta. Lapsen elämä rajoittuu kotiin ja sairaalaan. Onneksemme meillä on luottoystäviä kotona, kaksi koiraa ja kissa. Ne jaksavat olla vilpittömästi kiinnostuneita meistä ja läsnä. Niille on hyvä kertoa kaikki päivän aiheet huolista iloihin. Ainakin meille ne ovat olleet yksi tärkeimmistä keinoista poistaa pahinta yksinäisyyttä.

Viime viikolla sain hämmentyneen puhelun siitä kuinka kauan hoidot jatkuvat. Yleisesti leukemian hoitokaavio on noin 2,5 vuotta. Takana siis alle vuosi. Oman laskentakaavioni mukaan meillä on vielä edessä kaksi todella yksinäistä vuotta. Raivostuttaa hämmästely, eikö sitä vieläkään ole hoidettu. Olenkin sanonut, että meidän kalenterissamme on myös 12 kuukautta, 365 päivää, niinkuin muillakin. Toki infektioiden pelossa joudumme olemaan paljon eristyksissä muusta maailmasta. Mutta mehän elämme nykytekniikan aikakaudella, mahdollisuuksia on monia. Kuinka vaikeaa on kohdata sairauden vuoksi yksinäinen ihminen. Moni varmaan miettii oikeita sanoja, mutta meille riittäisi yhteydenpito. Kriisiavun saamme muualta. Onneksi lähisuvulla on kanttia elää tätä elämänvaihetta kanssamme. Olenkin miettinyt usein, kuinka itse olen suhtautunut ihmisiin, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Olenko itse heidän yksinäisyyttään helpottanut, ollut ystävä.
Olemme sosiaalinen perhe, laajalla kaveripiirillä. Nämä tulevat vuodet näyttävät sen, ketkä säilyvät mukana. Toivon, että yksinäisyys kohdallamme on ohimenevää. Mutta tulemmeko ajatelleeksi kuinka paljon ympärillämme on eri seikoista johtuvaa yksinäisyyttä, jopa elinikäistä.

Tämä kirjoitukseni on saanut alkunsa joskus kesäkuussa. Tällä osallistuin kirjoituskilpailuun ja joulukuussa sain tietää, että se julkaistaan ja palkitaan. Laitoin sen hetkiset tunnelmat teidänkin luettavaksenne....

Tältä tuntui silloin, moni asia on onneksi toisin, paremmin, mutta jokin asia näköjään on ja pysyy....

P.S. LÖYSIN UUDEN VIVUN, NYT VOITTE KÄSITTÄÄKSENI KOMMENTOIDA KIRJAUTUMATTA, ANONYYMINÄ.
KIITOS YHDELLE LUKIJALLENI, JOKA ASIAA PISTI AJATTELEMAAN...
KOKEILKAAPA!



KYSY!

Ajattelin vetää tämän viikon tyhjäkäynnillä päivitysten suhteen. Alakaa nuo omat jaaritukset niin jo tympimään.
Sitten sain idean. Ensin ajattelin suorittaa yksinpuhelun; haastatella itseäni, tuntojani ja kokemuskiani. Mutta se olisi pysynyt ihan yhtä suppeana oman navan ympärillä pyörimisenä.  Niinpä ajattelin, että laita sinä minulle kysymyksiä aiheeseen liittyen tai sitä sivuten, katson osaanko vastata ja mitä. Tarkkaan lääketieteelliseen nippelitietouteen en kykene, sen vastaan mitä hatusta irtoaa... Monta kertaa sitä tulee asioita katsottua putken läpi, välillä on hyvä laajentaa perspektiiviä. Laita kysymyksesi kommenttikenttään tai minulle sähköpostiin. Katsotaan vastaanko, mitäkö vaiko enkö? Siinäpä vasta pulma.
Menipä jännäksi. Tsao!

LOPPIAINEN

Illalla kahdeksan jälkeen saimme viimein puhelun lypin tuloksista, puhdasta. Valtava huojennus leimahti ylitse, polvet veti löysäksi. Toki pitää muistaa, että osa valmistuu jälleen viiveellä... Mutta olemme huojentuneen onnellisia moisesta. Lääkärin mukaan Reetan tilanne näyttää todella hyvältä,  ulkoisestikkin sen voi havaita. Tulosten perusteella alkaa nyt lopullinen suunnitelmallinen hyljintälääkkeiden purku, viimeinen lääke on tarkoitus ottaa 14.2. Toki oireiden mukaan suunnitelmia muutetaan, mutta näin alustavasti. Magnesium otettiin alhaisten arvojen vuoksi takaisin, mutta mitäpä tuosta. Nyt on siis oltava todella tarkkana ihon suhteen, samoin suoliston. Eli tässä vaiheessa saattaa olla enemmänkin niitä "närästyksiä" tai iho muuttu sellaiseksi "selluliitiksi". Rasvaukset ja kontrollit päivittäin. Kuulemma paras asiantuntija olen minä, seurannan ja jatkuvan kontrollin suhteen. Jopa jälleen vastuun nappasi, osaankohan sen kantaa? Entäs jos en yksinkertaisesti tajua jotakin omaa amatöörimäisyyttäni, onhan sekin mahdollista.
Yöllä on lumipeite kasvanut, meillä on kauniin talvista. Tosin aika lähellä suvikeliä olemme. Mutta tämäkin on yhden muksun toive, sillä kummi on jo junassa ja tavoitteena on tehdä lumihirviö kummin kanssa pihalle. Tämä on parina talvena toistunut traditio, tärkeä sellainen. Verna nousi ylös ja tarkisti ensimmäisenä, koska juna on perillä.
Pasikin pääsee sinne hornan kuuseen! Mitä ilmeisemmin yksi iskä on postaukseni lukenut, päätti viedä mennessään... Hitsi kuinka nopeasti olin valmiudessa ja kannustin, mene vain ja olokaa yötäkin, ei kiirettä kotiin. Kyse on tosin tukkirekkareissusta ja muutamasta tunnista, mutta se on hyvä alku. Ilmaa, tilaa ja etäisyyttä kotioloihin, tekee hyvää. Molemmille, kaikille.
Reino sai eilen oksennuslääkkeet, eli viime yönä en ole oksennuksia siivonnut. Arvatkaa mitä olen tehnyt? Olen nukkunut tukkina. Milloin viimeksi? Jospa minusta kuoriutuisi vielä ihminen, lähempänä normaaliasetuksia oleva. Ei sellainen överi huolien ja stressien ja unettomuuden suhteen. Jospa...

MAALLISIA ASIOITA

Jälleen olen säikäyttänyt lukijoitani omalla purkauksellani, pahin meni jo.... Sain ihanan sähköpostin kohtalontoveriäidiltä. Lyhyesti sen viesti kuului näin: " teillä menee hyvin, ei ole keneltäkään pois." Voi kun tuonkin asian osaisi suhteuttaa kippuroidessaan ja nauttia omista onnistumisista. Toki ainahan on tilastoissa myös ne parantuneet, muutenhan ei olisi järkeä edes yrittää hoitaa. Toivottavasti meidän lapsemme on se tilastollinen prosentti parantuneissa. Toki saamme joka kerta kuulla onnistumisista, paranemisista ja tulevaisuudestakin, mutta jotenkin menetykset vetävät niin nöyräksi.
Mitäpä maallisia. Nyt odottelen sitten soittoja Reetan ja Reinon lääkäreiltä. Eli kyttään puhelimen kanssa. Vakuutusyhtiön puhelu on jo tullut.
Meillä oli muovinen joulukuusi, kokosin sen juuri pois. Sehän tuo vasta varisikin. Kauheasti muovineulasia ympäri huushollia. Muutenkin olen jouluroinat pistänyt jemmaan, oli ja meni.
Tänään sataa lunta. Ihanasti puhdistuu maailma. Mutta Tessa nyyhkii, sataako sitä niin paljon, ettei se sula edes toukokuun synttäreihin mennessä. Murhe tuokin, ja aika epärealistinen. Tuplilla on luokkakaveri pihalla, tekevät lumihotellia. Fanny pakertaa vielä koulussa.
Verna on tekstaillut kummitätinsä meille viikonlopun viettoon. Ihanaa saada lisää akkaenergiaa kehiin. Yritin Pasille ehdottaa poikamiesviikonloppua vaikka hornan kuusessa, mutta ei halua jättää meitä! Olisi nyt mennyt, kun ei kuitenkaan jaksa meidän touhottamista. Samalla olisi saanut pidennetyn aikalisän meistä. Mutta onko tämä riippuvuutta? No itseppä on valintansa tehnyt, porkkana on nakattu...
Olen ostanut syksyllä sellaisen retron tiskipulverin. Eli käsinpesuaine jauhemaisessa muodossa. Olen sitä nyt parisen viikkoa käyttänyt säännöllisesti. Eilen Pasi sitten täytti tiskikoneen ja päätti käyttää kyseistä ainetta. Miksi täällä on vaahtoa näin kauhiasti? Kolmeen kertaan piti huuhdella samat astiat, kunnes vaahto poistui. En kuulemma ollut kertonut, mutta olihan paketissa kuvat ja tekstit. Moinen pesuaine on ainakin minulle jo lapsuudestani tuttu, mutta minähän olenkin maalaistalon tyttö. Mielestäni samaa merkkiä käytettiin myös karjakeittiössä.
Olen yrittänyt järkkäillä lasten arviointikeskusteluaikoja, yllättävän työläs hommeli tuokin. Melkein pitää jo kalenteria täyttää, jotta muistaa mitä, missä ja milloin. Verna-riepu oli eilen sanonut opelle, että Reetan sairaalareissu kestääkin kaksi viikkoa Helsingissä. En tiedä, miten asian oli noin pieleen ymmärtänyt. Onneksi koululta eivät ehtineet uusia kirjoja perään lähettää. Kiireellä iltayöstä asiaa korjaamaan, olemme kyllä kotona. Ihan väärä hälytys. Jälleen suunnitelmia uusiksi. Samaan syssyyn piti kaikista lapsista kirjoittaa vanhemman näkemys. Siinäpä se ilta menikin, kun lanttu tyhjänä yritin kaiken päivittää. Tessa puolestaan suuttui, kun olin kommentoinut hänen olevan kärsimätön läksyjen tekijä. Pulttaa heti, kun ei tiedä vastausta, eikä halua itse sitä hakea. Hän ei kuulemma ole kärsimätön, vaan ei ymmärrä. Korjasin lappuun, ettei ymmärrä aina läksyjä. Siitäkös uusi pulttaus, ettei hänen ymmärryksessä ole mitään vikaa, ei tuolla lailla saa laittaa. Opettaja luulee pian, että hän on tyhmä. Ollappa siinä sitten äitinä, hubaa!
Helsingissä pääsimme ystävien kanssa kaupunkikierrokselle. Katselimme kauniita rakennuksia ja jouluvaloja. Kiersimme Helsingin Suurkirkon ja tunsimme olevamme niin pieniä. Reetta jaksoi portaat juosten. Pääsimme myös ystäville kylään, sitäkös Reetta oli odottanutkin.
Haimme ravintolasta ruoka-annokset asunnolle. Minä napostelin järkevänä salaattia, mutta Reetta söi tukkimiehen annoksen Spagettibolognesea. Mielettömän hyvällä mallilla tuo neidin ruokahalu.
Oulun kentällä söimme seisovastapöydästä. Reetta söi kaksi valtavaa uuniperunaa, voilla. Kermaperunoita, leipää ja lautasellisen riistakeittoa. Painoa on tullut puolisen kiloa lisää.
Tästäkin asiasta saamme olla todella tyytyväisiä. Harvoin tässä vaiheessa kukaan oikeastaan ottaa mitään kasvupyrähdyksiä, mutta kaikki tuo on positiivista. Elimistö on ilmeisesti hyvässä toipumisvauhdissa. Reetta löysi taksin vierestä naisten rannekellon, sellaisen kullatun. Viimeksi löysimme muutaman kympin setelitukkona.
Minä raukka pomppasin tarkastuksissa; käsimatkatavaroissa liika isoja pulloja. Kyllähän minä tuon jo lähtiessä tiesin, mutta paniikissa nakkasin kaikenmaailman hiustenfixausaineita mukaan. Sinne jäivät nöyrästi paluulentoa odottelemaan. Helsingin päässä piti sitten kiireellä löytää korvaavia minikokoisia mömmöjä tilalle. Tukka hyvin, kaikki hyvin.
Vip-osastolla saimme olla rajavartioston, ministerin ja diblomaattiseurueen kanssa. Kyllä ne varmaan taas miettivät, mitäköhän kassialmoja sinne tunkee. Mutta mielestämme sulauduimme loistavasti joukkoon. Pyysimme palvelua siinä missä suuremmatkin herrat. Kaikkeen tottuu! Mutta nyt tuo imuri odottaa tanssittajaansa...

VOIMATTOMUUTTA

Olen tänään ihan maitohapoilla, voimaton, uupunut ja kauhuissani. Helsingin reissu Reetan kohdalta on toteutunut suunnitellusti, älkää siitä huolestuko. Lievä röhäisyys ei ollut esteenä anestesialle. Lyppi on tehty ja cvk poistettu. Kaikki hyvin niiltä osin. Iltasella minulle soitettiin vielä verikokeiden tuloksia, ihan kohtuullisia kaikki. Luultavasti tänään saan tietää osan lypistä, osa tulee taas viiveellä... Unilääkkeille ei ole tarvetta, parasta on se tapa jolla me keskustelemme asioista. Avaamme ja jäsentelemme kokemuksia. Olemme kuulemma keksineet hyvät keinot purkamiseen ja avaamiseen.
Mutta se todellisuus, tietoisuus ja tuska mikä tarttuu mukaan. Sitä ei voi sanoin kertoa. K10 on rankka pudotuspelin osasto, niin moni lapsi on joutunut antamaan periksi. Liian moni, aivan liian moni. Laskeskelin, että siitä elokuun seitsemän lapsen jengistä on jäljellä enää kolme. Jälleen kuulin niin monista uusiutuneista sairauksista. Olemme tekemisissä helvetin kanssa, siihen ei omat neuvot ja valinnat vaikuta. Minulla on kaiken lisäksi "mahdollisuus" imeä tuskat kahdelta lasten syöpäosastolta, Helsingistä ja Oulusta. Tunnen olevani todellinen tuskaimuri, tänään suorastaan vapisen ja olen tolaltani kotonakin.
Reetan kohdalla teroitetaan koko ajan eristystä, ruokavaliota ja kokonaisuutta. Yhtään emme saa lipsua. Vaikka kotona meillä onkin niin sanotusti tavallinen lapsi, jäät ovat vielä erittäin hauraat. Kaikki liittyy kaikkeen. Tunnen kiitollisuuden ja nöyryyden valtavana fyysisenä tuskana, jälleen se iski hyökyaaltona ylleni.

Mutta kotona ollaan, huusholli vaatii siivoamista. Jääkaapissa on valo ja meetvurstipaketti, koira oksensi jälleen yöllä, minä valvoin. Tessa on yhä pois koulusta, huomenna on Loppiainen ja kaikki kotona. Nyt minun pitäisi saada valtavia kiksejä kotona olosta, mutta ei minähän vain vapisen voimattomana. Tämänhän pitäisi olla se pelikenttä, johon voin omilla teoillani vaikuttaa. Ja minä vain vapisen voimattomana.
Mutta ennenkin on pätenyt sama sääntö, kun asiat aukaisee kirjoittamalla ja luukuttamalla tänne, niin johan helpottaa. Ihan oikeasti, nyt tuntuu että pystyn kenties hengittämään tasaisesti...

ÄÄÄH, JÄNNITTÄÄÄÄ

Onpas jälleen inhottavan jännittynyt-hermoheikko-olotila. Ahistaa, pelottaa, kauhistuttaa, on toiveikkaan innostunut ja muutama muukin aiheeseen liittyvä tuntemus. Niin minulla, Reetta on ihan tyynenä ja reippaana. Yöni olen kieriskellyt kuin vipperä, yllätin itseni jopa vatsaltani nukkumasta. Minä kun olen perus kylkinukkuja, joskus selällään. Olihan siinä raajoissa taas hakeminen, kun heräsin niin oudossa asennossa. Eli hämmästyttää ja kummastuttaa. Näin ollen Helsinginreissukin on saanut sairaalaleiman, yleensä sinne olemme menneet intona ja positiivisella asenteella...
Eilinen sai taas monia käänteitä. Aloitin aamuni soitolla Ouluun, kuinka toimitaan. Käymmekö sitä kautta tarkistuttamassa anestesiakelpoisuuden vai mennemmekö suoraan Helsinkiin. Onneksi oma ajatukseni meni läpi, mennään Helsinkiin ja siellä saavat tehdä päätöksen. Reetta yrittää minua lohduttaa, ettei tarvitse hermoilla, sillä tämähän on suunniteltu juttu... Niin onkin, mutta taas reissuun, sairaalaan, tutkimuksiin ja kokeisiin. Koskaan kun ei tiedä mitä putkahtaa puskasta.
Lentoliputkin piti olla selvä, mutta kas kummaa jälleen muutama lenkki ketjussa olikin pois pelistä. Saimme ne lopulta. Eilen alkoi myös mylläkkä, vaihteeksi tuulee ja tuiskuttaa. Olemme siis päätymässä taksikyydillä kentälle ja huomenna takaisin. Olen myös hoitanut vip-järjestelyt ja asumiskuviot Helsingissä. Välillä putkahtaa mieleen, olenkohan nyt oikeasti muistanut kaiken muistettavan. Ettei kapasiteetti ylittyisi jossakin tärkeässä...
Eilen Tessalle nousi kuume. Jo aamulla kouluun lähtiessä oli veto pois. Nyt neiti siis jää kotiin nukkumaan. Vernalla on puolestaan hammaslääkäri, sekin piti junailla sillä aikaisemmin lapsi ei ole koskaan ollut siellä missä pitänyt. Syynä olikin se, että ilmoitus ja taksi olivat kaikki nämä kerrat menneet väärälle koululle... Eli minähän olen yleensä lapsen jostakin hakenut, käyttänyt ja kuljettanut. Reino oksentelee yhä antibiootteja, jälleen pesemme mattoja. Oikeastaan mietityttää kuka ne käski välillä takaisin laittaa. Minähän olen ne uudenvuoden yönä rullannut... Fannyllä oli puolestaan tärkeä huppari hukassa ja äitikin oli tyhmä kun käski syömään kesken kaiken. Yritän pakata järkevästi, kaikki mahdollinen käsimatkatavaroihin. Onhan tarvittavat lääkkeet, rasvat, laput ja teipit mukana? Sen kun tietäisi. Kunhan nyt itsensä saisi jollekin tolalle ja järkeväksi. Ukkokulta lähti töihin ja kävi pussailemassa. Oli kuulemma minulla vaihteeksi hapan ilme, no sehän kumpuaa mitä ilmeisemmin sisältä päin. Hapan mikä hapan... Nyt isken paplarit päähän ja teen ryhtiliikkeen, sillä tunnin kuluttua pitää olla jo matkalla. ÄÄÄÄÄHHHHH!

Järkevänä äitinä organisoin meille taksikyydin hyvissä ajoin. Soitin Kelan taksilinjalle. Pokkana tilasin kyydin Ylivieskasta Oulunsuun lentokentälle. Virkailija oli hiljaa, kunnes toisti paikan uudelleen. Siis Oulunsuuko, ettei Oulunsalo? Silloin meikä ratkesi, samoin se virkailija... Olinkin tilannut meille kyydin Oulunsuuhun, joka on mielisairaala! Hah! Onneksi virkailija päätti laittaa meidät kuitenkin sinne kentälle, vaikka koppihoito olisi mitä ilmeisemmin minun kohdallani erittäin paikallaan. Mutta nyt kun nuo nauruhermot on avattu, niin olokin relasi. Happamuudesta ei tietoakaan...

1.1.2012

Mielettömän hyvää UUTTA VUOTTA kaikille! Jännä kuinka aikakirjan kääntäessä sivua, uusi aika on niin puhdas. Kuinka paljon uusi sivu mahdollistaa ja antaa mahdollisuuksia. Tällä hetkellä odotan nuppi tutisten uusia askelia tälle vuodelle. Mistä moinen ajatusvirta saa alkunsa, en osaa kiteyttää. Mutta olen tajunnut, kuinka moniin asioihin voin itse vaikuttaa. Onhan nyt mennä vuosina nähty, ettei kaikki piuhat todellakaan ole omissa käsissä. Mutta nyt minulle aukesi selkeä visio, strateginen suunnitelma asioista joihin minulla on päätösvaltaa. Kenties ja toivottavasti.
Loppuvuosi meni napostellessa ja kyläillessä. Tuli siinä muutamat raketitkin ammuttua. Olo oli välillä kuin taistelutantereella, kun pata kaatui ammuskeluvaiheessa ja alkoi tulla raketteja kohti. Akat ja kakarat juoksivat ja huusivat. Osuiko, siitä ei ole tarkkaa havaintoa. Mutta säikäytti aikalailla. Kaikki on ikuistettu videonpätkään, kuin sotaelokuva. Paukun jälkeen piti laskea lapset, rauhoittaa ne, kartoittaa tilanne, tarkistaa pipot ja housut savuaako ne. Onneksi ei tullut vahinkoa, mutta vetää nöyräksi kun paukut viuhuu kohti, salamapallot saavuttaa ja savuttaa. Mihin suuntaan siinä osaat sinkoilla, kun raketin ajatusmaailma on täysin tuntematon. Itse olimme laumoinemme kaukana itse ampumapaikalta, mutta näinkin voi käydä. Ei paljon hampaita naurattanut sinkoillessa. Eli opimmeko tästä jotain, ainakin äitien viha moisiin leikkeihin voimistui. Poksautellaan vain niitä mielikuvituspaukkuja.
Kaino-parka pelkää raketteja kovasti. Niinpä koiruus on maannut sängyn alla ja kuunnellut musiikkia. Reino on taas hullunrohkea, olisi jopa sytyttämässä raketit ja juoksemassa niitä kiinni. Koirapolo piti laittaa kodinhoitohuoneeseen, josta se sitten ovi-ikkunasta seurasi tapahtumia.
Reetan röhinä osoittaa laantumisen merkkejä. Yökin on mennyt ilman nokan niiskutusta. Toivottavasti se meni ohi ilman kuumeen nousua ja suurempaa räkäisyyttä. Kuumeisesti mietin tulevaa lyppiä ja sen tuloksia. Kunpa osaisin löysätä, sillä enhän siihenkään itse pysty vaikuttamaan. Olenko niin sokeutunut tähän huolivyyhteeni, etten tajua ja uskalla nauttia, vaikka syytä olisikin. Laskeskelin aamulla lääkevarantoja, paljonko mitäkin ja pitkäksikö aikaa kestää. Mitä ilmeisemmin tulevalla viikolla siirrymme hyljintälääkkeen purkamisessa pienempiin annoksiin. Ainakin tällä hetkellä hyljintä vaikuttaa olevan hallinnassa. Tunkkaisuuskin on ilmeisesti selätetty. Vai onko se lapsellakin näin, että kun saa asian aukaistua ja sanoiksi kerrottua, niin sekin jo helpottaa. Ei enää mieti pienessä mielessä, kun jokin selitys on löytynyt.
Meillä on cvk:n huuhteluja varten vielä pullo pari hepariinia ja suolaliuoksia. Samoin ruutat ja taitokset vähenevät uhkaavasti. En ole niitä tilaillut, koska suunnitelmien mukaan cvk poistetaan tulevalla viikolla. Huimaa pelkkä ajatuskin, vapauttaa ja samalla myös ahdistaa. Reetta hehkuttaa saunomisella, mutta miettii tulevia piikkejä. Lapsi on päässään punninnut etuja ja haittoja. Omaa kipukynnystään ja tulevia asioita. Aikoo kuulemma kestää näytteidenotot ja mahdolliset tippahoidot, kunhan pääsee saunaan ja on ilman letkuja. Laskeskelin, että tänään tammikuun ensimmäisenä olemme päivässä +136. Huippua! Ne ovat jo todella pitkät puolapuut, olemme korkealla.
Olen myös oivaltanut oman nöyryyteni ja kiitollisuuteni. Olen niitä yhä, mutta en voi muiden ajatuksiin ja nöyryysvisioihin vaikuttaa. Meillä on niin eri tapa tuntea, nähdä ja kokea näitä asioita. Itse haluaisin ehkä selkeän nöyryysalttarin, jolla kukin vuorollaan kumartuisi. Osoittaisi sen näkyvästi. Mutta mikä minua estää omaa nöyryys- ja kiitollisuusalttaria tekemästä, vaikka olkkarin nurkkaan. Siellä sitten tuohustaisin ja mumisin nöyryyttäni ja kiitollisuuttani. Pihalle en varmaan sitä arvaa pystyttää, sillä saattaisi aiheuttaa jälleen kummastusta kun oikein syvä kiitollisuus puskisi pintaan. Siellä minä lumialttarillani volisisin ja savu nousisi tuohuksista. Ohikulkijat hiipisivät ohi, sillä tuolla mammalla on taas nöyryyshetki menossa ja se tarvii omaa tilaa...
Takana on jälleen uneton yö, tai siis kolmisen tuntia unta nupissa. Yöllä Reino alkoi oksentamaan, liekö antibioottien syy. Näinpä olen sitten siivonnut lattioita, puhdistanut mattoja ja rullannut loput. Samalla Tessa haahuili ilmeisesti unissaan, petasi petin keskellä yötä ja tuli näyttämään minulle pikkusormea ja hymyilemään. Olipas kivaa nähdä moinen hymyilmiö edes unissaan neidin naamalla, sillä pääsääntöisesti minuun kohdistuvat ilmeet ovat olleet viime aikoina ruttuturpaisen kapinallisia.
Olen myös tajunnut tai minulle on se ihan ääneen sanottukin, että olemme Tessan kanssa napit vastakkain koska olemme niin samanlaisia luonteeltamme. Mihinkäs se omena putoaakaan muualle kuin puun viereen. Voi lapsiraukka, olisihan tuota muunkinlaisen luonteen voinut periä. Vai pitääkö minun mennä nöyrästi itseeni ja muistella millainen olin itse. Enpä halua juuri muistella, sillä en usko olleeni kaikista onnellisin nuori. Olin koulukiusattu, harmaa, tunnistamaton ja arka. Halusin vain nostaa kytkintä ja lähteä kauas opiskelemaan, etsimään itseäni ja näkemään maailmaa.
On siis aamu, olen aamukaffeeni hörpännyt. Muut vetävät sikeitä, korina vain käy. Tarvin niin tämän oman tilani, aikani. Minun on vain pakko ottaa sitä kylmän raakasti itselleni. Viimeöiset keskustelut avasivat myös ymmärrystäni itseäni kohtaan. On huojentavaa, kun toinen äiti pystyy sanomaan ja tunnistamaan juuri samoja asioita joissa itse kipuilee. Eli kaikki ei suinkaan mene tämän syövän aiheuttamiin, vaan osa kuuluu tähän ikään, äitiyteen. Eli minulla jatkuu mitä ilmeisemmin se kolmen-neljänkympinkriisi, mikäpäs siinä. Täytyy tehdä senkin hallintaan selkeä strateginen suunnitelma.
Pystyttekö lukemaan rivien välistä, että aion ottaa itseni hallintaan. Eikös kuulostakin todella selkeältä visiolta, paas kattoo kuinka suu pannaan kun muu porukka nousee omine strategioineen... Mutta sainpahan kuitenkin tämän valoisan välähdyksenomaisen hetkeni!