TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 30. elokuuta 2012

PETTYMYS

"Jos uoman pohjalla ei olisi kiviä, ei virta voisi laulaa." Aamulla luin moisen Positiivareiden sivulta, tottahan se. Olen niin koko päivän yrittänyt löytää positiivisuutta ajatuksiini, mutta ei onnistu. Tulimme juuri pitkältä, tuuliselta, fyysiseltä ja aurinkoiseltakin pyörälenkiltä. Mietin niin kauheasti näitä omia tuntojani. Olen suunnattoman vihainen, vähän kaikille ja kaikesta. Luulin sen tunteen jo säilötyn kuukausi sitten, kun se ensimmäisen kerran näin voimakkaana iski. Mutta ei, vihaan niin tätä helevetin taistelua. Vihasin tuulta. Vihasin Reetan vinkumista, kun ei ylämäkeen kassinsa kanssa tahtonut jaksaa. En jaksanut minäkään, sitäkös vihasin. Saatan vihata kaikkea ja mitä vaan. Kauheaa, jos vihoissani paukautan vaikka jonkun taulapään liikenteessä, potkin auton kyljen vaikka lommoille... Tai viha alkaa viedä minua.
   Olen kateellinen, vähän kaikille ja vähän kaikesta. Aamulla luin huippuunsa treenatun fitnesurheilijan tuskaa ja rääkkiä käsitteleviä tunnelmia. Olin kateellinen, että jotku voivat omaa kroppaansa hallita noin totaalisesti. Olin kateellinen ja vihainen siitäkin, että huippuunsa näännytetty ihminen valvoo öitä ja palelee toppavaatteissa. Niitähän meilläkin, mutta ihan toisesta syystä. Lapsella saattaa olla kuumepiikki tai äiti saattaa kieriskellä unettomana liskojen yrittäessä hirttää yön hiljaisina tunteina. Toiset näännyttävät tahallaan, tietoisesti ja systemaattisesti itseään. Kun taas näillä koluamillamme osastoilla yritetään tietoisesti nesteyttää, ruokkia vaikka nenämahaletkulla ja pitää hengissä. Eiväthän nämä yksi yhteen ole verrattavissa, mutta kuitenkin. Olen itsekin lukuisia kertoja ollut rankalla nestepaastolla, jopa paria viikkoa. Kieriskellyt horkassa, nälässä ja vierotusoireissa ruuasta. Samaan aikaan olen tuntenut suunnatonta tyydytystä, kun pärjäänkin pelkillä litkuilla. Peilikuvallani ovat alkaneet lahkeet pidentymään, eli takapuolen surkastumisen myötä jalatkin saavat lisää pituutta. Paaston jälkeen on tuntunut typerältä aloittaa syöminen, kun se hyvänolon tunne on niin koukuttava ja olo kevyt.
   Tunnen tuskaa lapseni puolesta, mitä kaikkea tämä eilen aloitettu piikitys tuokaan tullessaan. Eikö kaksi vuotta jo elettyä syöpäelämää, olisi kohtuullinen yhdeksän vuotiaalle. Nyt aloitetuilla pistoksilla on tarkoitus käynnistää elimistössä käänteishyljintää, joka sitten puhdistaa omalla kapinallaan luuytimen siitä murusesta. Tällaisesta hoidosta ei ole Oulun henkilöstöllä juurikaan kokemusta, eli koekaniineina olemme. Katsotaan mitä tuo tullessaan... Onneksi olen tätä kautta löytänyt ihmisen, jolta olen saanut hurjasti nippelitietoa aiheesta. Ja sitä valtavaa toivoa ja vertaistukea. Näinpä olen kyennyt iskemään faktoja kehin myös täällä, tietämällä aiheesta. Se näyttää huojentavan hoitajiakin, niin ja tunnen sen huojentavan minunkin mieltäni. (Kiitos J!) Tänään päätettiin lopettaa myös viimeinen sytostaatti, sitäkin olin ajatellut itse ehdottaa. Sillä tämä immunologiaa vahvistava ja rassaava piikki kumoaa sytostaatin vaikutuksen ja toisin päin. Samalla molemmat kuormittavat maksaa. Eli maalaisjärjellä, maksimitehot piikistä, jolloin maksa-arvot kertovat siis suoraan käänteishyljinnästä. Ei tarvitse suhteuttaa sytostaattien vaikutuksiin maksassa. Nämä piikit ovat sitten suhteellisien hinnakkaita. Apteekkari tykkää! Sikäli mikäli hoitoja pystytään jatkamaan ja piikitystä antamaan, niin senhän teemme kotona. Kuusi ampullia, eli kahden viikon tarvis maksaa meille reilut 450€. Jabbadabbadui! Maksakoot vaikka suurempia maltaita, niitähän isketään ja niillä parannutaan. Tässä vaiheessa sitten huokaus hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, onneksi on yhteiskunta.
   Viikonloppuna yksi äiti sanoi tunteneensa suunnatonta pettymystä sairauden uusittua. Olen löytänyt itsestäni myös saman tunteen. Tänään vastaan tuli jälleen uuden lapsen uusinta, silloin se pettymys läikähti heidänkin puolestaan vihan kanssa. Toki elämäänhän kuuluu pettymykset, nehän kasvattavat. Mutta pettymykset syöpäsaralla ovat lamaannuttavia, tietävät valtavia taisteluja. Ne ovat keuhkot tyhjiksi ja kippuraan lyötyjä- pettymyksiä. Pettymys lapseni puolesta on kova, pettymys siitä, ettemme ihan voittajina vielä selvinneetkään. Olisin niin halunnut jo jonkin "rastin" löytyvän, niinkuin suunnistuksessa. Inhottaa peruuttaa ja rynniä samaa reittiä takaisin ja aloittaa taas uudelleen.   
   Tänään olen myös suunnattoman pettynyt hääpäivästämme. Sen ei käsikirjoituksen mukaan pitänyt mennä näin. Viidestoista hääpäivä, jibbiai, eukko ja lapsi lusivat syöpäosastolla ja loput kotona. Pettymyshän se, perheen kuuluisi tehdä ruokaa yhdessä ja kattaa kauniisti. Toisaalta hämmentävää on sekin tajuta, että tämä on kuitenkin paras hääpäivä vuosiin. Olen pettynyt itseeni, että lapseni yllätti minut moista asiaa nyyhkyttämästä. Eikö tässä nyt kummemepia itkunaiheita ole. Olen pettynyt itseeni, etten taho jaksaa koko aikaa olla sata lasissa Reetan mukana. Tarvisin nyt sen latautumisen, surr rurr, taas mennään... Onneksi en ole kotona, sillä raukka yrittäisin tietenkin perinteitä noudattaen survoa itseni hääpukuun. Sehän vasta totaalipettymys olisikin myöntää, että läskit ovat ajaneet ulkomuodon ja koon sellaisiin mittasuhteisiin, ettei enää mahdu edes hääpukuun. Mutta vielä joku päivä minä siinä hillun ympäri pihoja, jääkööt vaikka selästä auki, mutta hillun...
  
   Nyt meillä lämpenee sauna, saamme olla tämän yön asunnolla. Huomenna paukautetaan uusi piikki, jolloin pitää jäädä yöksi osastolle. Ostimme myös tuoksukynttilän. Ihan oli pakko kuvitella ja saada sellainen rentouttava tuoksu ja nautittava olo. Ajattelimme nautiskella illasta pitkän kaavan mukaan, piirustellen, kokaten, rupatellen ja nauttien. Eilen lähtiessä otin mukaan erilaisia puukyniä ja värejä. Tänään kävimme varastojamme täydentämässä ihanilla isommilla vihkoilla ja muutamalla mielettömän upealla kynällä. Eilen päivällä ehdimme parvekkeelle perustaa ateljeen. Kokeilimme ja testasimme tekniikoita parvekkeella, seitsemännessä kerroksessa, puiden latvojen tasalla ja kauniissa syysauringossa. Illalla inspiraatio jatkui koekaniinina ollessa, piikki pyllyyn samalla kun syntyi taidetta. Lääkäri aamulla kyseli näkyikö lehahduksia ihossa, ehkä näkyi, mutta kun emme erottaneet oliko se pastelliväriä vaiko käänteistä hyljintää. Oli naama sen verran kirjava. Eilen minäkin lehahtelin. Yksi hoitaja oli ihan huolissaan kirkuvan punaisesta kaulastani. Pelkäsi minun saaneen allergisen reaktion jostakin. Niin sainkin, sain allergian sairaalasta ja tästä tilanteesta. Päänsärkyni on siirtynyt nyt tällaiseksi kropan viestinnäksi. Aikoinaan kärsin hampaasta johtuvasta rajusta hermosärystä. Mitenkä hermosärky näkyy päälle päin, eipä juuri mitenkään. Minulle nousi pahimpien kipuaaltojen aikana valtava nokkosrokko, kaula ja rintakehä muuttui tuskaisen punaiseksi ja siihen tuli paksu laattamainen alue. Minulta katosi eilen myös ääni, kun saavuin osastolle. Pelkäsin olevani taudinkantaja, mutta muualla ääni toimii oikuttelematta. Asunnolla ja ulkoillessa moitteettomasti. Tästä olen vetänyt amatöörijohtopäätöksen, että moinen prässi syöpyy yhä syvemmälle psyykkeeni, niinkuin ei tähän mennessä olisi vielä tarpeeksi syvälle ehtinyt syöpyä. On ollut kauheaa todeta, ettei jaksaisi taas uudelleen moista rumbaa, mutta onneksi toinen jaksaa vuorostaan tukea ja porskuttaa. Niin eihän minun tarvitse muuta kuin vain olla ja leijua täällä yhteiskunnan huollettavana.

   Tuohon aamuiseen ajatukseen palatakseni. Minä niin tarvitsen ääntelevää vettä, sopivasti kiviä uoman pohjalle, jotta vesi saa pomppia äännähdellen niiden yli. Mutta eikös meteorologitkin ole sanoneet, että Pohojanmaalla on ollut paljon sateita, jolloin vedenpinnat ovat nousseet tulvien myötä. Silloinhan ei ääntele mikään uoma, hyrrää vain massalla. Sehän on vähän niinkuin tämä meidän tilanne, liikaa vettä, tuhoa ja vesivaurioita. Mutta eiköhän moinen luonnonoikku syksyn mittaan korjaannu, vesi laske normaaliin uomaansa. Jolloin uoman pohjalta paljastuu kivet, joiden yli pomppiessaan vesi voi laulaa. Nyt saunaan....

tiistai 28. elokuuta 2012

TUNNEKARUSELLI

Pyöritys jatkuu monissa asioissa, lähinnä tunnepuolella. Siis olen kokenut tunnekarusellin, joka välillä hidastaa vauhtiaan, välillä pyörii vinhasti. Kyydissä olen, mihinkäpä tästä hyppäisi. Saati sitten, että pääsisin hyppäämään vaikka haluaisikin.

   Viimeisen viikon aikana olen saanut kokea valtavasti erilaisia tunnetiloja. Valtava huojennuksen helpotus Reetan tilanteesta. Siis sellainen akuutti siirtopaniikki löysäsi. Mutta nyt se paniikki on viritetty niinkuin kuminauha pidemmäksi jälleen, välillä se löysää, välillä se kiristyy. Se on toisaalta erittäin elastinen ja muuttuu nopeasti suuntaan jos toiseenkin.
   Kun lorvailin Helsingissä ja lähiseuduilla muutaman päivän, tunsin jopa kevyttä leijuntaa. Nostalgiaa, kierrellessäni tutuissa kaupungeissa ja tavatessa ihmisiä menneisyydestä. Moni asia on ja pysyy tismalleen samana, vaikka vuodet vierii ja kokemukset muuttuu. Elämäntilanteista puhumattakaan. Mutta jokin oli aina niin kuin ennenkin. Oliko se henkilökemia, tunnelma, saunanlaude, nauru, halaus vai marjapensas. Omenahyvä on myös sellainen yhdistävä muisto ja tekijä, sellaisen teimme aamupalaksi. Tunnelma oli ajaton, kiireetön, aikatauluton, kiva, leppoisa ja avoin. Juuri sitä mitä tarvitsinkin. Samalla myös spontaani ja kupliva. Tavoitin jopa sen vapauden tunteen, johon ei suurperheen arjessa kykene. Ei ollut jokaisesta asiastaan tilivelvollinen, vaan voi hypätä junaan ja katsoa mihin se vie.
   Perjantai-iltana pääsimme äitikurssille. Olin sitäkin odottanut ja latautumista kaivannut. Ajattelin, että sieltä saisin uusia paukkuja ja eväitä arkeen, silleen uusia ajatuksia ja kuplia. Minulla olikin yllättävän paljon ennestään tuttuja ihmisiä joukossa, siis myös Helsingin keikalta mukana kulkevia. Myös täysin tuntemattomia. Mutta siinä joukossa oli kuitenkin erittäin helppoa olla ja puhua samaa kieltä. Oikeastaan kenen vaan kanssa voi keskustella mistä vaan. Sitä on ehkä vaikea ulkopuolisen käsittää, mutta lapsen syöpä on vahva yhdistävä tekijä. Vertaistuen voima on käsittämätön. Se myös kannattelee.
   Lauantain elämäntaidetta odotin mielenkiinnolla, sillä sehän on sitä taideterapiaa, jonka puolesta jaksan luukuttaa. Havaitsin myös, ettei se todellakaan kaikille ole luontaista tai helppoa. Sellaisenkin pitäisi lähteä omasta itsestään, ei aikatauluttamalla tai pakottamalla. Ja ennen kaikkea se tarvitsisi paljon aikaa; aistimiseen, kokemiseen, purkamiseen, tuntemiseen ja analysointiin... Meillä oli käytössä pienehkö huone, yli kaksikymmentä ihmistä ja valtavasti tunteita. Aloitimme valitsemalla kuvan, joka kuvastaa sitä tunnetilaa joka oli lapsen sairauden varmistuttua. Toinen kuva kertoi tämän hetken tunnetilasta. Sitten piirsimme, maalasimme, askartelimme "kehystetyn" kuvan omasta tunteesta, miltä tuntuu elää tilanteessa tai jotain sinne päin. Lopuksi piirsimme voimakuvan itselle, siis tavoitteen ja voimaannuttavan asian. Kaikki nämä kuvat avasimme kertomalla tunnelmista, sairaudesta ja tilanteestamme. Siis yli kaksikymmentä raastavaa, koskettavaa ja kipeää tarinaa. Siihen kun lisätään hysteeriset itkukohtaukset, jotka tarttuvat. Niin ei se helppoa ollut. Minä olen yleensä sellainen ihminen, että kun käyn montussa, niin pian pitää saada nokka pinnalle, muutenhan sitä hukkuu ja tukehtuu. Nyt tunsin, että minua pidettiin siellä montussa oikeastaan kokonainen päivä. Tunsin olevani paljon heikommilla jäillä kuin todellisuudessa koen olevani. Saavutetusta tasapainosta ei tietoakaan. Kahden vuoden aikana on ollut pakko jo tiettyjä asioita paketoida muistoihin, nyt ne revittiin jälleen auki. Toisaalta kyllähän niihin itsekin palaa, mutta minä en halua jäädä siihen lokakuun tunnetilaan kahden vuoden taakse. Sen jälkeen minulla on ollut muutama muukin tunnetila ja monttu. Vastaan on tullut muutama muukin mutka. Ne on ollut vain koettava ja elettävä ja porskutettava siitä huolimatta eteenpäin nokka kohti vastatuulta... Päivä loppui toisaalta kesken, sillä siinä vaiheessa tunsin tarvitsevani oikeastaan jo kriisiapua, kun taideterapia loppui. Olin todella huonolla hapella, päänsärkykin palasi. Särky josta olen vapautunut heinäkuussa, se iski valtavalla voimalla. Sitä en todellakaan ole kaivannut. Olo oli tyhjiin pumpattu, hämmentynyt, vihainen, voimaton ja outo. Reppu oli jälleen täynnä tuskaa, omaa ja muiden. Se reppu vain laitettiin selkään, kysymättä jaksaako kantaa. Tätähän tämä. Toisaalta havaitsin taideterapian mahdollisuudet, valtavat voimat ja tajusin kuinka herkille sillä pystytään viemään. Sen kanssa pitää olla myös varuillaan ja osata lukea kohdetta, valmiuksia ja halukkuutta.
   Onneksi sunnuntaina sain taas tuntea positiivista aivotoimintaa, kuplintaa ja nähdä paljon mahdollisuuksia. Mutta kaiken kokemani jälkeen olin kuitenkin voimaton ja hakattu. Olisin niin kaivannut sellaista lataamista. Pelkää puhetta ja hörinää vahvoilla kokemuskilla jaettuna. Vaikka jotain hemmottelua, sellaista silmät kiinni hierottavana oloa, kurkut silmillä. Sur rur sur rur surinaa, aivotonta lataustoimintaa, sur rur... Uskon että moni muukin koki samoja tunteita, mutta tämähän on vain minun tarkka kokemukseni aiheesta. Toki kaikkia näitä kokemuksia tarvitaan, sillä ne rikastuttavat. Mutta arkemme lastemme omaishoitajina ja äiteinä on vastuuta, ajatustyötä, pelkoa, aikatuluja ja muiden määräysvallassa olemista. Mielestäni sillekin todellista vastapainoa olisi hyvä saada. Pelkkä valmis ruoka ei ehkä riitä, vaikka antaakin positiivisen sysäyksen, saa istua valmiille ja nautiskella rauhassa. Isäkursseilla kuulemma saunotaan ja saunotaan ja jauhetaan sitä kautta. Miksei siis äideilläkin voisi olla niin alkukantaista, kuten saunomista ja turvetta.

    Nyt kotona olen ollut todella poikki, siis minuun ihan sattuu. Olen fyysisestikin hakatun oloinen, hartiat lysyssä. En ole montussa, vaan poikki. Saattaahan tuohon kropan kipuiluun olla syynä myös lentokentällä hölökätty maratoni matkalaukkujen kanssa. Toki olinhan liki viikon pois saatavilta, joten tunteet ovat vahvat senkin puolesta. Etenkin, yksi nimeltä mainitsematon, on valtavassa äitikaipauksessa yhä. Syyllistäen, itkeskellen, vaatien, roikkuen, takertuen, salaten ja raivoten. Sitä vyyhteä on raskas purkaa ja kantaa. Illalla tunsin jopa kuristuvani, sillä olin sellaisessa liekassa. Toisaalta ymmärrän, mutta jokin kohtuus hei. Illalla nukahdin todella uupuneena yhdeksän jälkeen. Reetta olisi halunnut herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Pasi ei ollut antanut tehdä sitä, koska oli itse läsnä. Sehän ei neidille ollut riittänyt, vaan hän oli muuttunut hysteeriseksi ja raivonnut. Nukahtaminen oli mennyt todella myöhään, paniikin puolelle ja ikäviä asioita kirjoittaen. Hysteria lietsoo väsyn kanssa kauheampaa hysteriaa. Toisaalta onhan Reetta pärjännyt liki viikon ilman minua ihan hyvin, mutta nyt se kärjistyi potenssiin kymmenen. Kyllä me tästä taas selviämme, kunhan saisin jonkin johtolangan, mistä lähteä purkamaan. Silloin kun Reetan hysteria ottaa vallan, häneen ei saa koskea, ei puhua, ei lähestyä. Neiti on kuin alkuihminen, joka hyppii seinille huutaen. Mutta tänä aamuna nousi jälleen hymytyttö. Aamupalaksi neiti on paistanut pihvejä hyvällä kastikkeella ja perunamuusiilla. Loistavia makuelämyksiä kehuen. Päästin Reetan eilen luokkansa kanssa urheilukentälle liikuntatunnilla. Sehän toki oli myös sellainen mieletön kokemus, joka varmasti uuvutti sekä henkisesti, että fyysisesti. Käydä normaaliuden rajalla, mutta palata tähän todellisuuteen. Onneksi ulkona on syksyisen kaunista. Lähdemme pyöräilemään, josko neidin lukot siinä samalla pyöräillessä aukeaisivat. Saisimme olla kahdestaan, mutta kumpikin oman pyörän selässä, niin ettemme ole ihan nipussa. Saisimme liikuntaa, aurinkoa ja hyvää mieltä päiväämme. Eiköhän tämä tunnekaruselli löydä jonkin sopivan pyörimisnopeuden, jotta siitä voi nauttia.

P.S.  Nautinnon tavoittelu päättyikin hysteriaan jälleen. Ensinnäki Reetta luuli tulleensa hulluksi, kun niin kiukutti, itketti, pelotti ja ajattelutti kaikki. Se saatiin asettumaan, balanssi löytymään. Hymy nousemaan huulille ja hengitys tasaantumaan.
Nyt minä puolestani luulen saavuttavani hulluuden, sillä sain muutaman puhelun.
Ensiksi Helsingistä, yhä värähtää. Parjantaiksi Ouluun immunologian tukemispistokset aloitetaan silloin siellä. Samaan aikaan soittikin jo Oulu ja sanoo, että huomenna aloitetaan, lääkettä kaapissa. Eli huomenna aamulla labraan seitsemäksi, jotta maksa- ym arvot saadaan ennen aloitusta. Ope tulee 8.30 ja sen jälkeen "lentäen" Ouluun ja osastolle. Kuulemma takaraja on kello 14.00. Onneksi labrassa pääsemme käymään täällä, sillä silloin ope voi käydä aamulla kotona. Minulla on yhä se näyttely meneillään, kun se sai jatkoajan elokuun loppuun. Olen sopinut purkamisesta perjantaina aamusta, mutta nyt se pitääkin pistää pakettiin jo tänään. Siis jos saan heidät kiinni ja pääsen sinne. Samaan aikaan iskee murkku, väsyt, itkut, potkut ja raivarit. Samaan aikaan itse yritän junailla asiat, pitää Ukkokullan ajan tasalla. Tajuta, että taas pitää pakata, johan nuo olivatkin narulla hetken nuo ryysyt. Toinen matkalaukku ei ole ehtinyt edes varastoon. Kaikki itkee jotakin, ilimanaikoista ja toiset vakavaa. Olen voimaton, sillä nyt pyörii taas tämä karuselli niin helevetisti...

maanantai 27. elokuuta 2012

KELIVARA

Kun asumme näillä lakeuksilla ja etäisyyksillä pyrimme asioita ennakoimaan. Ottamaan niin sanotusti kelivaran. Suomeksi sanottuna lähtemään ajoissa, jottei tule turhaa kiirettä tai myöhästymisiä. Kelivaraa käytän arjessakin ja koko perhe olemme aina ajoissa joka paikassa. Tessa on myöhästynyt kerran koulusta vitkuteltuaan ja tilasin opettajalta välittömästi jälki-istuntoa, koska moinen piirre pitää karsia alkuunsa. Jälki-istuntoa ei tullut, mutta lapsi oppi kerralla. Työnanatajana olen ollut myös tässä asiassa tiukka, silloin kun työt alkaa niin pitää olla valmiudessa, niin ettei tarvitse odotella.

   Kun perjantaina kokoonnuimme äitikurssin kanssa mietimme milloin kukakin on tullut. Moni oli lähtenyt suoraan töistä ja tuli hengästyneenä. Minä olin hengaillut pääkaupunkiseudulla tiistaista saakka. Kerskuin ottaneeni kelivaran, etten ainakaan myöhästy. Sitten kun lähden niin lähden perusteellisesti... Joopa joo.
   Keskiviikkona sain tutustua livenä yhteen ahkeraan lukijaani ja sähköpostiystävääni. Yhteisiä jaettavia asioita ja kokemuksia on vaikka kuinka. Pasi lenteli Reetan kanssa takaisin ja minä jäin pyörimään ja turhuuden markkinoita hämmästelemään. Sovimme sokkotreffit rautatieasemalle, sillä suuntasimme samaan suuntaan ja samaan junaan. Siinä odotellessa keskustelin Fannyn kanssa, sanoin odottavani ihmistä jota en ole koskaan nähnyt. Miten siis tunnistaa? En tiennyt ikää, väriä, kokoa tai tyyliä... Fanny kysäisi: "Tiedätkö sitten edes onko sokkotreffit miehen vai naisen kanssa?" No, sen verran kyllä tiesin. Sieltä se vain väkitungoksesta hengenheimolainen tupsahti ja juttu lähti heti luistamaan. Oli muuten kiva junamatka, olisimme voineet varmaan junailla pidempäänkin. Kivaa, kiitos!
   Samaa hengenheimolaisuutta sai kokea äitikurssilla. Lauantaina, minulle kahden tuntemattoman äidin kanssa, kävelimme Suomenlinnan lautalle. Puhuimme niin syviä ja hyviä, että kävelimme ohi. Siis vedimme siinä keskustellessa liian pitkäksi ja se lautta meni. Siis minä myöhästyin lautasta. Onneksi seuraava lähti heti perään. Emme siis myöhästyneet muusta ohjelmasta. Kuinka hyvää tekee olla seurassa, jossa muut puhuvat samaa kieltä.
   Sain olla ja lorvia kaverin luona. Ostella saippuoita, haistella, syödä, nautiskella ja kyläillä. Tuliaisia tarvitsivat tietenkin kaikki ja Tollo vietti myös 1-vuotissynttäreitään. Tytöt muistuttelivat siis synttärilahjasta. Kummi osti tytöillemme polkupyöriin peruutuspeilit. Vernasta tämä oli niin hauska juttu jo puhelimessakin, että piti hirnua. Itselle kulkeutui pari tunikaa, sillä kummasti matkalaukullinen kamaa alkaa nyppimään kun niitä muutaman päivän pitää ja pyörittää.
   Osasin siis lorvia ja nautin lomastani. Siis minulla ei ollut pätkääkään ikävä. Päiväni olivat täynnä ohjelmaa ja touhua. Ilman aikatauluja, ihan spontaania sellaista. Vapauttavaa. Ilmatkin sattuivat olemaan loistavat, joten kävelin todella paljon. Latauduin myymälöissä, näyttelyissä, Seurasaaressa, ystävien kera, salaateilla, auringolla ja turhuudella. Toki Reetan tilanne antoi minulle luvankin nauttia ja hengailla löysemmällä mielellä. Näin, koin ja sain paljon vajaan viikon aikana.

   Torstaina jouduin tosin "elvyttämään" Vieno-kissan ja Tessan puhelimitse. Tessa oli elikoiden kanssa yksin kotona koulun jälkeen. Reetta hengaili mummun luona kokaten ja ommellen kaksi päivää. Vieno menee siis ja härppii Reinoa turhankin rohkeasti. Reino murisee ja varoittaa, mutta kuuro ei kuule, vaan jatkaa härppimistään. Nyt sitten Reino oli napannut kiinni Vienon etutassuun. Ei verta, kolmijalkaisuutta lähinnä. Tässä vaiheessa Tessa soittaa hysteerisen puhelun. Oli soittanut isällekin, mutta isä ei päässyt hätiin. Huutoa, itkua ja kauhua. Yritä siinä sitten saada kiinni ja selvää mitä todellisuudessa oli tapahtunut ja kuinka vakavaa. Lopulta kehotin ottamaan kylmän kääreen ja laittamaan sen Vienon tassuun ja toisen samanlaisen Tessan otsalle. Sitten lohturuokaa molemmille, äitin ja isän sänkyyn ja vierihoitoa. Tessa oli sitten syönyt kauhuunsa kaksi lihapiirakka ja kolme suklaapatukkaa, luulisi lohduttavan. Vienolle oli annettu makkaraa ja herkkuja. Sanoin kaverilleni, että hyvä ettei minun isä ole siellä, sillä tiedän kyllä isän ehdotuksen. Sehän on tyypillinen aina ja joka paikkaan.... saunan taakse ja henki pois, ettei jää kitumaan. No Pasipa olikin nokkelana soittanut papan tänne hätiin Reetan kanssa. Pappa oli tuumannut: "Amputaatio tai tapetaan pois!" Että sellainen lohduttaja! Siinä vaiheessa pelkäsin, että eläinrakkaat lapsemme käyvät jo pappa paran kimppuun ja seuraavana tarvii elvytystä ja paikkausta pappa. Lopulta oli Pasikin ehtinyt paikalle. Ottanut Vienon syliin tarkastanut, hellinyt, puhunut pehmoisia ja pussaillut. Eli kissa jäi henkiin. Juoksee entiseen malliin, mutta jospa se osaisi nyt lukea koirien elekieltäkin, ihan niinkuin omaksi parhaakseen. Jättää sellaisen sopivan kelivaran koiriin ja muiden omaan reviiriin.

   Eilen sitten oli aika kotiutua. Kaverin kanssa suuntasimme kentälle hyvissä ajoin. Siis rauhassa, nautiskellen, rupatellen ja sopivaa aikataulua kehuen. Meidän koneemme lähtivät vartin välein. Tai siis näinhän me luulimme ja oletimme. Kun saavuin omalle portille siinä ei näkynyt ristin sielua. Valotaulussa luki kyllä Oulu ja kello 16.00. Siis se mun kone meni jo ja minä kökötin portilla. Siis minä jäin koneesta, ihminen jolla on joka paikassa hyvä kelivara. Hikosin, vapisin, melkein itkin, olin hiukan suutuksissakin ja kaikkea siltä väliltä. Siinä vaiheessa pulpahti myös suunnaton koti-ikävä. Minä halusin justiin ja nyt kotiin. Jotaki Tiinaa kyllä kuulutettiin, muttei Piippoa. Pasi tuossa piilovittuilikin: "Milläköhän nimellä se rouva on reissannut jos ei itsekään muista." Olenhan välillä unohtanut kokonaan nimeni ja miehenikin nimen... "Miten tuo nyt on mahdollista...?" Huokauksia, voivotteluja ja kuulin pään puistamiset ja toivottomuuden puhelimessa. Mitäpä sitten. Oulun kentällä minulla oli sovittu kyyti yhden toisen miehen kanssa, sitäkin sitten perumaan. Sitten tunika hölskyen paniikissa selvittämään tilannetta. Jäänkö iki ajoiksi sinne? Virkailija luki vain iltapäivälehteä kiirettömänä, kun minulla oli paniikki, Nähtävä, kuultava ja haistettava. Raahasin terminaalissa päästä päähän koko omaisuuttani puolijuoksulla. Kaipasin suunnattomasti vipin adjutantteja viemään ja hoitelemaan minut johonkin mihin kuulun. Siinä tilanteessa se olisi varmaan ollut joku ikkunaton ja pehmustettu... "Ihan itsekö myöhästyitte?", kysyi virkailija. Mitä tuohon kuuluu vastata? Olen kyllä ollut paikalla aika päiviä, mutta en siinä koneessa. "Ite ja ite, kun en ehtinyt koneeseen, kun se tunneli oli jo tyhjä, kun olin jo siellä, kun olin muka ajoissa, kun mua ei ainakaan kuulutettu ja olin kyllä missä minun kuuluikin olla, ja nyt avaa se kone (saakeli), sulje se lehti (saakeli) ja hoida minut pois täältä, palvele mua ja heti!!!" Sitten juoksin taas pöllönhölökkää luukulta toiselle, lentoyhtiöltä toiselle... Pankkikortti ei käynyt maksuvälineenä ja taas tunika ja matkatavarat sai kyytiä kun hinasin itseni pankkiautomaatille ja takaisin. Tuli muuten kalliiksi, maksoin siis kalliit oppirahat. Mutta niistäpä ei huudella. Luulisi minunkin siis oppivan kelivaran merkityksen, paraskin kasvattaja. Sitten jälleen uuden turvatarkastuksen kautta ja hakemaan oikeaa porttia. Naama oli punainen, meinasi kyllä jo naurattaakin, niin ja itkettääkin uudelleen ja suututti vietävästi.
   Onneksi siinä vaiheessa oli kaksi miestä kenelle soittaa, toinen torui ja marmatti ja toinen organisoi rauhallisesti. Mietit varmaan kumpi niistä oli aviomieheni. Menin vessaan rauhoittuman, pesin naaman, otin kaulahuivin pois kaulasta (siksiköhän niin hikosinkin), hain sen oikean portin, tarkistin aikani ja paikkani ainakin kolmekymmentäkahdeksan kertaa. Portille tuli kone hyvissä ajoin, ajattelin kiilata heti sisään, etten myöhästy. Onneksi tsekkasin taulun, sillä se menikin Malagaan... Sitten olisinkin saattanut olla vielä enemmän hukassa, koska minun tuurillani olisin varmaan siihen koneeseen jotenkin päässyt...Tunsin olevani hiivatin tyhjäpää ja olin todella raivoissani itselleni. Itsetuntoni sai valtavan kolauksen, ei minulle nyt tällaista kuulu sattua. Minulle, joka en myöhästy mistään ja koskaan, paitsi lauantaina lautasta. Mikä ihme minulle on tullut? Lähetin tekstareita kavereille, jotka kotiutuivat samalta kurssilta. Sain osakseni sympatiaa, naurua, voivottelua, kelivara-huomautteluja ja taas naurua. Niin minkäpä sille muun voi kuin nauraa, toivoton. Lähtiessäkin lapset jo sanoivat: "Ootko nyt varma että ossaat takasi?" Siis minähän teen näitä keikkoja ihan alaikäisten kanssa, olen muka luotettava ja tunnollinen ja osaan pitää kelivaran. Siis olenko ihan huuhaaksi muuttunut täysin älyvapaa ja yhteiskuntakelvoton jo? Kaverit olivat keskenään kuulemma nauraneet, että tämä voi sattua vain minulle... Millaisena minua pidetään, minähän olen vastuullinen kasvattaja, äiti lapsilleni ja syntymävuoden perusteella aikuinen. Jotenkin toivoton olo, mutta kaikesta huolimatta naurattaa.

   Illalla kun sitten toisen miehen kyytillä kotiuduin oli ikävää havaittavissa lapsista. Verna lähes puhumatta pyysi päästä viereen. Katsoi silleen tiukasti, näin ikävän, jota ei voinut myöntää, yritin oikolukea lastani ja sain selvän. Reetta taas rutisti suunnattomasti ja silmät kertoivat ikävästä. Sellaiset spanielin sellaiset ja alta kulmien. Isommat pussailivat lukemattomia kertoja. Kissoilla oli tarinaa ja sylipulaa. Koirat hyppivät, nuolivat varvasvälitkin. Ukkokulta esitti lapsille äidin huuhailua ja oletettua toimintaa turhuuden markkinoilla. Olisin kuulemma unohtunut jonnekin kippoja hiplaamaan, rättejä puristelemaan tai ihan vain taivastelemaan kaikkea. Ehei, olin aistikas rauhallinen nainen raikkaassa tunikassa, joka määrätietoisesti osti ainostaan suklaata tuliaisiksi ja luki ohjeita mihin mennä ja mihin aikaan. Se aistikkuus vain jotenkin floppasi ja katosi jossakin. Minä itse olen kyllä ihan syytön, mielestäni yhä ja kyllä. Se vaan sattui minulle. Kaveri lähetti aamulla tarkistukset oman kännykän tapahtumista, ihmetys on siis hänelläkin suuri, miksen muka ehtinyt...
   Nyt juoksen siis näitä juostavia asioita, toimitan lippua ja lappua eri paikkoihin. Kynsin välillä korvallistani, mietin kaikkea tapahtunutta. Pyykkään haisevaa pyykkiäni. Niin ja yritän latautua kurssin jäljiltä äidiksi ja havainnoida kaiken kotona tekeillä olevan. Punoa arjen juonia kelivaroineen, jotta kaikki luistaisi niin kuin pitääkin. Niin ja lapset tappelevat todella kotoisasti.

MITÄKÄPÄ?

Jälleen tuntuu, etten tiedä mikäköhän maa tai mikäköhän valuutta. Olo on kuin karusellissa tai lingossa pyöritetyllä. Siis nuppi sekaisin vähän kaikesta. Mutta olenhan joskus sanonut, että jäsentelen kirjoittamalla, joten jäsentelen siis kirjoittamalla. Jospa se linko pysähtyisi jossakin vaiheessa...

   Silloin heinäkuussa, kun kävimme Helsingissä saimme kolme vaihtoehtoa Reetan hoitoihin. Samalla hematologi itsekseen ääneen ajatteli: "Josko kantasolua ja immunologiaa voisi tukea yhdessä sytostaattien kanssa, mutta siitäpä ei ole kokemusta..." Tämä ajatus minulle ja Reetallekin jäi kuplan lailla mieleen pyörimään ja ajatuksena itämään. Olen siitä Oulussakin lääkäreille ja hoitajille puhunut ja ääneen kotona ajatellut, josko...
   Nyt sitten menimme kolmestaan sinne Helsinkiin. Reetan lääkärikokous venyi ja venyi, mutta meidän kannalta positiivisesta syystä. Yhdessä komitea olikin miettinyt ja päätynyt tässä vaiheessa seuraavanlaiseen ajatukseen ja hoitokaavioon. Eli annetut hoidot ovat purreet hyvin, lapsi on hyväkuntoinen, kasvanut ja testien perusteella kaikki hyvin. Näin ollen toista kantasolusiirtoa ei olla tässä vaiheessa toteuttamassa. Toivottavasti ei sitten koskaan tarvita! Nyt menemme matalalla sytostaattien ylläpidolla kuukausi kerrallaan. Joka kuukausi lyppi Oulussa, verenkuva kahden viikon välein. Mikäli luvut pysyvät nollilla, niin tällä jatketaan. Mikäli nousua on havaittavissa tueksi otetaan immunologiaa tukevat pistokset ja kolmas vaitoehto on vasta uusi siirto. Eli loistava suunnitelma, paljon parempi kuin se mitä minä olin suunnitellut. Siis ainakin itsestä tuntui todella huojentavalta. Nyt siis odotetaan että hyvin toimiva uusi kantasolu puhdistaa ajan kanssa luuytimen murusen häivähdyksestä. Sytostaatit menevät säännölliseti tablettina kotona suun kautta, vain yksi lääke. Suonensisäisiä ei tarvita. Ei siis myöskään kortisooneja ja muita lisälääkkeitä. Ainoastaan Merkaptopurin ja Ditrim, helppoa, kaikki kotona ja suun kautta. Teki mieli hyppiä ja pompahdella, kyynelehtiä helpotuksesta ja nauraa höristä. Taisin itse asiassa taputtaa käsiä ja hihkua! Hihkua, jes, jes, tätä halusin ja sain paremman suunnitelman, kuin tajusinkaan ajatella etes... Onneksi suunnitelma tuli lääkäreidenkin taholta, koska olisihan se ollut vaikea itse saada ajetuksi sisään protokollaan. Mielettömän hyvä näin. Rokotusohjelmaa ei käynnistetä, koska sehän immuunijärjestelmää jälleen sekoittaisi. Näinpä Reetan kotikoulu sekä eristys pysyvät ennallaan ja ruokavalio jatkuu entiseen malliin vähämikrobisena. Sosiaalinenkin puoli pysyy hallinassa suurperheen, kaksoissiskon ja kavereiden ansiosta. Toista on esimerkiksi ainoilla lapsilla, helposti vuosien eristys eristää myös sosiaalisesti.
   Maanantaina Oulun verikokeiden "liian" hyvät arvot mietityttivät. Ammattilaiset tulkitsivat infektion olevan päällä niiden perusteella, muttei muuten nähtävissä tai mitattavissa. Eli samaa röhäpöpöä kuin meillä muillakin. Anestesiakelpoisuuden tarkastamisessa löytyi punoittava kurkku. Sitähän se, muttei estänyt nukutusta. Salainen flunssa. Pysyköönkin salaisena ja oireettomana. Muuten arvot kertovat loistavasta tilanteesta. Siis loistavasta kunnon suhteen, toipumisen suhteen. Yksi mutka loistavuudessa on positiivinen löydös syövänmurusena. Siis ristiriitaista ja hämmentävää. Tehty kuntotesti osoitti, että kunto on loistava. Reetta sai jopa parempia tuloksia kuin vertailukohteena olevat ikäisensä terveet koululaiset. Notkeampi, voimakkaampi ja nopeampi...

   Nyt sitten loppuviikosta tai ensi viikon alusta odottelemme ja totta kai myös jännittelemme Helsingissä tehdyn lypin mittaustuloksia. Lääkäri kuulosti ainakin erittäin luottavaiselta, huolettomalta ja vahvalta suunnitelman suhteen. Nyt sitten olen perunut aikasempia suunnitelmia ja aikatauluja. Ohjelmoinut kalenteria ja Oys:ia sekä koulua. Yrittänyt ajaa suunitelmat sisään, jotta tajuaisin mitäkäpä...

maanantai 20. elokuuta 2012

VAPINAA

Mehän pyrimme olemaan kurinalaisia näissä ruokavalioissa, eristyksissä, pilikun viilaamisissa ja niuhoituksissa. Tänään päätin kuitenkin olla löysällä moraalilla varustettu mamma, vein laumani hampurilaiselle. Itse asiassa häissä lapsilleni lupasin, jos he rohkaisevat itsensä ja lähtevät tanssimaan, niin saavat hamppikset. Sitten kun se tanssikynnys tuli ylitettyä, niin johan pistivät jalalla koreasti. Nauraen ja innoissaan. Eivät vain ilman moista hampurilais-porkkanaa tahtoneet kehdata. Mutta mitä mamma edellä niin sitä lapset perässä... Onhan tuo nähty ennenkin. Tänään sitten koulun jälkeen ajelin laumani kanssa syömään. Reetta pääsi ensimmäistä kertaa kyseiseen ravintolaan, jo se aiheutti kikatusta ja vapinaa. Sitten annoin tilata haluamansa annoksen, ilman sensurointia, siis kaikilla majoneeseilla ja salaateilla. Voi kuinka hymy nousi silmiin saakka jo pelkästä mahdollisuudesta. Kun ateriat kannettiin pöytään alkoi Reetta vapisemaan kauttaaltaan. Siis kädet vipattivat ja vapisivat, silkasta onnesta ja silkasta normaalius-mahdollisuudesta. Muut tytöt luulivat, että sen aiheutti "kielletyt aineet", mutta vapina alkoi jo pelkästä ajatuksesta, että voi maistaa kaikkea haluamaansa. Tunnetusti kaikkiruokaista lastamme moiset rajoitukset ovat siis lievästi rajoittaneet. Neiti söi, makusteli, nauroi ja vapisi. Välillä itsekin katsoi käsiään ja kauhisteli vipatusta. Tuumasi olevansa vain niin kauhean innoissaaan syömisestä, että ihan vapisee kokonaan. Voi meidän pientä, kuvittele mikä valtava kokemus ja elämys. Osaammeko me itse moisista nauttia, arvostaa, tuntea suunnatonta vapinaa onnesta. Niinpä, harvapa meistä varmaan vapisemaan alkaa ruokaa saadessaan. Saati sitten istumisestaan ravintolan sisällä. Morkkishan siitä minulle hiukan jäin, kun meninkin lipsumaan, mutta se vapina saaa vieläkin hymyilemään. Onneksi rikoin sääntöjä ja lipsuin, jos se teki noin hyvää.
   Olen tässä pakannut, aamulla lähdemme vaihteeksi maailmalle. Nyt on sitten kauhean paljon joutoaikaa, kun ei tarvitse enää kokata eikä pakata. Huusholli on siivottu floristeilun jäljiltä lähes siedettävään kuntoon. Aamuni alkoi kolinan kuuntelulla. Luulin Reetan keittävän minulle aamukahvia, kunnes alkoi pauke ja hyörinä. Nousin katsomaan kelloa, viisihän se, ei siis ollut Reetta kyseessä. Umpikuuro kissamme on aamuvirkkua sorttia ja somisti huushollia haluamallaan tavalla. Sillä Vieno ei todellakaan tajua, kuinka paljon saa ääntä aikaiseksi. Varmaan itsekin pelkäisi, jos kuulisi. Kyytiä sai piirongin päällä mullat kukkaruukusta. Sitten oli vuorossa somistuskivet, sellaiset pienet ja värikkäät kynttilän juurelta. Viskeli ja hämmensi mullan kanssa. Samassa asetelmassa oli myös pyöreitä jäämeren kiviä, niistähän se kunnon pauke alkoi kun niitä lattialle pujotteli ja sitten kieritti niitä lattialla. Sitten sata lasissa perään ja pian siihen osallistui koko elikkolauma. Näinpä aamuni alkoi Vienon herättämänä ja heti täydellä vauhdilla. Ihanat elikkomme! Niille ei voi olla pahalla tuulella, vaan tekee mieli rutistaa ja pussata. Juuri meille passeleita, kaikki höyryjä ja omintakeisia olentoja. Minä keittelin kahvit ja avasin tietokoneen. Siinä vaiheessa alkoi kuulumaan Ukkokullan taholta jo epäuskoista ähinää..."Et kai sinä nyt sitten kirjoittamaan ala?" Niin, no olisinhan minä alkanut, mutta sekin saattaa hiljaisessa huushollissa aiheuttaa meluhaittoja. Niinpä sitten yritin äänettömänä nypyttää ja nipottaa, oli kyllä tuskallista. Seitsemältä nousimmekin jo taksiin, yhdeksältä oli silmälääkäriaika Oulussa. "Kaunissilmäinen lapsi", oli kommentti. Kauniit kuulemma päältä ja sisältä nämä lapseni silmät. Onhan ne, kauniithan ne. Ihanathan ne. Verikokeiden kautta yhdeksi kotiin. Meikä nukkui väsyjään pois mennen ja tullen, nyt kulkee taas. Soittelin ja kyselin labratuloksia. Ne ovat hämmentäviä. Herättivät paljon kysymyksiä, mutta virka-aika oli napsahtanut muutaman minuutin ennen sitä loppuun, joten lääkäreiden kommentteja en saanut. Hb 125, tromb 375, leukkarit 6,8 ja neutrofiilit 2,9. Onko se sitten hyvä, kun ne ovat niin hyvät? Kuinka moisten sytostaattien aikana voi arvot vain parantua ja kohentua, olla kuin terveellä. Mitä se kertoo, pitääkö huolestua, saako nauttia? Tulevasta lypistäkin Reetta oli ihan mielissään: "Ihan kiva, sittenpä tiedetään missä mennään..." Hämmentävä lapsi.
   Vapinaa ovat aiheuttaneet myös uudet koulukirjat ja läksyt. Reetta tekee niitä itsekseen aivan intona. Huutelee oivalluksiaan ja nauraa tajutessaan uusia asioita. Annan nauttia ja vapista moisesta. Tässä pakatessa löysin laukustani myös sellaisen valkoisen karvapallon. Vieno oli kääriytynyt sinne pienelle kerälle. Pitää aamulla ihan oikeasti tarkistaa, ettei vapisevia elikoita ole nousemassa koneeseen. Minusta on jotenkin vapauttavaa ja kivaa jäädä lorvimaan Helsingin seudulle. Odotan myös innolla tulevaa Äiti-kurssia. Elämäntaiteilua (keho- ja taideterapeutti, luovuusterapian asiantuntija, elämäntaideohjaaja kouluttaa), konsertteja, risteily ja lorvimista. Ihan minun juttu, ihan vapisuttaa. Minulla on visio, että tuleva Helsingin keikka avaa monia muitakin kysymyksiä... Saattaa siis olla, etten muutamaan päivään vapinaltani kykene kirjoittamaan, tsppadappaduu!

sunnuntai 19. elokuuta 2012

TAHDON

"Tahdon." Ja he saivat toisensa. Ihanat häät, kotona pihapiirissä, vihkiminen jokirannassa. Sulhasella sudenkorento olkapäällä, perhonen Raamatun vieressä, taustalla joki. Joenrannassa kyynelehtivät kaasot. Kaunista, ihanaa ja onnellista ja kaikki omasta tahdosta. Vieraina tahtomansa ihmiset, ystävät ja läheiset. Kaikki hääunelmat toteutettu oman tahdon mukaan. Täydellinen päivä ja täydelliset juhlat. Oli mielettömän hienoa saada elää mukana. Kiitos teille tuore tahtonsa ilmaissut aviopari!

   Lukuisia kertoja tämän hääprojektin aikana ja yleensä muiden elämää seuratessa, olen miettinyt tahtomista. Itse olen aika, varmaan muiden mielestä liikakin, nopea käännöksissäni ja päätöksissäni. Tahdonilmaisuissani. Mutta miksi asiaa vatvomaan ja monimutkaistamaan vitkuttelemalla, jos siihen voi omalla tahtomisellaan vaikuttaa. Vaikka minä kuinka tahtoisin Reetan ja meidän tilanteemme olevan toisella lailla, niin en siihen suoraan pysty vaikuttamaan. Vaikka kuinka on tahdonvoima, niin en voi tätä taistelua jättää taistelematta. Saati sitten pysty tuosta vain parantamaan lastani. Vaikka kuinka tahtoisin kiertää sairaalat kaukaa, minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Tahtoisin elää niin kuin normaaalit ihmiset elää, vatvoa vaikka matonhapsuja, mutta en voi. Se on minun tahdonvoimalleni raskasta. Näinpä sitten itse meinaan hermostua muiden puolesta, jos ratkaisuja ei tehdä vaikka se on juuri siitä omasta tahdosta kiinni. Onko sillä loppupeleissä mitään merkitystä maistuuko vaikkapa hääkarkki suklaalle vai piparmintulle tai mansikalle. Sehän on oma tahto, minkä valitsee, yksi päätös. Mitä sitä vatvomaan. Tai onko sukkahousuissa satiinipinta, muuten vain kiiltävä vai matta. Ota se paketti ja anna nailonien paukkua. Kuka siihen loppupeleissä kiinnittää mitään huomiota. Entäpä mitä mausteita vaikka hampurilaisen väliin laittaa, mitä sitä vatvomaan. Kaikki, jos ei ole ruokarajoitteita. Miksi niuhottaa ja vatvoa vaikkapa ketsupin koostumusta tai määrää, samanlaista mössöä siitä loppupeleissä tulee. Varsinkin seuraavana päivänä... Sama oli muutama viikko sitten tehty Lapuan keikka, sitä Ukkokulta vatvoi ja jappasi kokonaisen viikon. Mitä sitä jappasemaan, sen kun menee, jos tahtoo. Sitten kun tajusin, että kiertoilmaisujen takana onkin mahdollisuus ottaa eukko mukaan, niin olimme kolmen tunnin kuluttua jo perillä. Eilen tahdoin itselleni pitkät ripset, tahdoin sellaiset kauniit ja kaartuvat. Tahdoin upeat kehykset sielunpeileilleni. Ostin siis sellaiset liimattavat. Niinpä ne sitten ripsipikaliimalla liimasin silmiini. Siinä vaiheessa kun hypin puolisokeana, silmästä vesi virraten ja kirvelyä kiroillen, mietin omaa järjettömyyttäni. Kaikkea tyhjänpäiväistä sitä ihminen tahtookin, moinen kipu ja sokeuspaniikki omasta tahdostaan. Loppupeleissä tajusiko sitä oikeastaan kukaan, että sielupeilini ovat kehystetyt. Tai siis Ukkokulta tajusi, että pupillini ovat pikimustat ja pienet, varsinkin kun vedin ilman laseja. Ääneen kuului ihmettelevän: "Tuollaisetko nuo vaimon silmät oikeasti ovatkin, enpä ole aikaisemmin noin syvälle niihin katsonutkaan..." Tärkeä havainto kahdenkymmenen yhdessä oletun ja eletyn vuoden jälkeen. Sekä viidentoista "tahdotun" vuoden jälkeen. Niin ja loppupeleissä ne pikaliimat eivät pitäneet niitä ripsiä paikoillaan, vaikka kuinka lisäilin. Eli toinen kaaso muistetaan ainakin roikkuvista ja irronneista tekoripsistä. Siinä ne heiluivat otsatukan mukana, vaikka kuinka tahdoin ne heilumaan ripsien mukana.
   Lapset ja Pasi tahtoivat eilen aikaisemmin kotiin ja nukkumaan. Meitsi sai jäädä bilettämään ja tanssimaan. Teki niin hyvää ja oli kivaa. Pääsimme kotiin muutaman tunnin päästä muusta perheestä. Toisaalta tytöt olisivat tahtoneet jäädäkin, mutta väsy voitti. Kuulemma selvää kauraa kotiin päästyään, ei tarvinnut nukkumaan komentaa. Menivät omasta tahdostaan. Häissä Reetta tahtoi ruokaa jatkuvasti. Näinpä sitten valtasimme hääparin jääkaapin sisällön. Reetta tahtoi sämpylää, voita ja leikkelettä. Tahtoi aina uuden sämpylän toisensa jälkeen. Sai tahtomansa.

   Mitä minä tänään tahdon. Tahdon rauhoittua, latautua ja jopa nautiskella. Mutta eipä ainakaan tällä hetkellä tahtoni ole toteutumassa. Pasi on lähdössä kahden kanssa kotitalolleen ja sieneen, joten sehän aiheuttaa naukumista. Reetta kulkee perässäni alahuuli pitkällä, spanielin katseen siivittämänä, hartiat lysyssä..."Mitä minä voin tehdä?" Näinpä se sitten kostautuu meille kotiin jääville eriarvoisuutena ja naukumisena. Varmasti Reetalla kortisonit ja eilinen juhlaväsy vaikuttavat myös, sillä kaikki on niin paljon herkemmällä. Mutta lapsi ei voi lähteä sienimetsään eikä tyhjillään olevaan mökkiin vaikka kuinka tahtoisi, piste. Se ei mielestäni ole äidin vika, mutta äitihän moisesta syyllistetään ja äidillehän se kostetaan. Yritin paeta moista saunan lauteille, samperi kun unohdin oven lukita, sillä pian kiukaan vieressä kökötti lapseni kysymyksineen: "Mitä minä voin tehdä?" Tänään en tahtoisi kiristellä, en siivota, en kokata, en ajatella aamua, en ajatella ensi viikkoa. Mutta on pakko, vaikka kuinka tahdonvastaisesti. Toisaalta Helsingissä tahdon vastauksia, tahdon kommentteja, tahdon tietoa. Tahdon jäädä sinne latauatumaan kahdeksi päiväksi, sillä Pasi lentää Reetan kanssa takaisin. Minulla olisi ollut paluu taas perjantaina äitiviikonlopun vuoksi. Tahdoin jäädä jo samalla keikalla sinne niinkuin valmiiksi. Nyt kun tämän tahtoni tajusin, niin minun pitääkin tehdä tänään jotakin ihan muuta kuin löysäillä. Minun pitää pakata, pyykätä, organisoida ja päättää mitä tahdon mukaan.
  
   Se kuinka valtavasti tahdomme Reetan paranemista on todella uuvuttavaa. Pelkään, että jos hetkeksikään lipsun tästä tahtotilastani, niin hoidot eivät pure halutulla tavalla. Olen tavallaan tahtokrampissa, tahdon sitä koko ajan ja taukoamatta. Kaikin keinoin ja jatkuvasti. Tahtoisin kaiken olevan positiivista ja samaan tavoitteeseen suunnattua, mutta siihen kun tulee tällaiset arjen pyörityksen tahtomiset naukumisineen mukaan, niin onhan tässä savotta. Olen toisaalta miettinyt, että lipsuiko minulla tahdonvoima tuossa keväällä, pidinkö Reetan toipumista liian itsestään selvänä, jolloin murunen palasi. Oliko tahdonvoimani liian kevyt ja luottavainen, siksikö. En minä itseäni tällä asialla syyllistele sen enempää, mutta se on juolahtanut alitajunnasta ajoittain. Onneksi minulla on tahdonvoimaa siirtää moiset soutamiset ja huopaamiset taka-alalle. Mitään en olisi äitinä voinut toisin tehdä.

   Nyt Reetta tahtoo, että opetan floristiikkaa. Mistähän lienee moinen villitys? Kodissa on vielä ateljeen rippeet pöydillä ja värkit levällään. Eilen pakkasin käsilaukun mukaan, todella naisellisen sellaisen. Samaan laukkuun liimapistooli, rautalankaa, veitsiä, kaason muistiinpanot, sytostaatit, kortisoonit, särkylääkkeet, hiuskiinteet, aurinkolasit, rahapussi ja irtokynnet ripsien kera. Mitä ei ole, niin sitä ei tarvita-periaatteella. Kaikki tarvittava oli mukana, siinä kaaoksessa. Tahdoin onnistua ja tehdä parhaani kaasona ja floristina. Mielestäni onnistuinkin, olen itsestäni ylpeä. Osasin aikatauluttaa tekemiseni ja löysin sisäisen sykkeen luovuudelle. Oli ihana näpertää ja "pistää haisemaan", siis niinkuin heittäytyä täysillä ja saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Olen sen asian puitteissa tänään todella tyytyväinen, minussa on vielä muutakin jäljellä kuin panikoiva, väsynyt, kyyläävä ja tiukkapipoinen niuhottava äiti. Tahdon välillä olla entinenkin Tiina. Eilen lapset nauroivat, kun niille aamulla piippailin korkkiruuveja. "Ajatella kolmenlaisia palovammoja samana päivänä. Kuumaliimapistoolilla, kananrasvalla ja piippausraudalla, aika monia siis..."
   Nyt minun on jäsenneltävä tahtomisteni tärkeysjärjestys. Ensinnäkin tahdon paistaa itselleni kaksi munaa, sillä siitä se päivä käynnistyy. Reetta on minulle aamukahvit seitsemän jälkeen jo keitellyt. Tahdon, että tästäkin päivästä jää iltaan mennessä positiivinen muistijälki. Mitähän muuta sitä tahtoisi?

lauantai 18. elokuuta 2012

NAAMAPANIIKKI

Tänään on tärkeä päivä, niin monellakin tapaa. Kävin juuri yksin aamusaunassa. Ikkunasta siivilöityi ihana auringonnousu ja katselin vesihöyryn leikkiä valossa. Oven takaa kuului vikinää ja raapimista, ilmeisesti olisi ollut kavereitakin tulossa. Mutta minä vaan makoilin ja hikoilin ja annoin valon leikkiä. Samalla annoin ajatusten kulkea polkujaan, mutta millaiset polut tälle aamulle olivat tarjolla. Jotenkin itseäkin huippaa, paljonko ajatuksia lyhyeen hetkeen mahtuu. Silloin kun niille antaa tilaisuuden virrata. Ajatusten monet säikeet, rajattomat ulottuvuudet ja lukuisat tunnelmat.

   Viikko on ollut hektinen, sinkoilua tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Olisin tarvinnut jo aikaisemmin hetken kirjoittamiselle, mutta en muka sitä löytänyt. Nyt ajattelin, että se on pakko löytää, jotta saan ajatusmaailmani jäsenneltyä. Edes jollekin tolalle. Tälle viikolle olisi ollut neljät eri kutsutkin tarjolla, mutta olen kaikkiin vastannut kieltävästi. Olen saanut ensi viikoksi organiositua lentolippu-, asunto-, matka-, yms hommelit. Aikatauluttanut arkemme. Olemme olleet päivän Oulussa kaikkine lieveilmiöineen. Se on aina rankka kokemus kaikkiaan. Reetta voi hyvin, siitä ei ole kysymys. Mutta kun on määrätön määrä avoimia asioita ja kysymyksiä. Nyt on syyskuun kalenterikin naputettu aikatauluja kontrolleineen, sitä pitääkö ne, ei tiedä ennen keskiviikon Helsingin keikkaa.

   Tietenkin voisin lyhyesti infota noista Reetan tuloksista, siis mitä vastauksia nyt saimme. Ensinnäkin hämmensi, ettei sairaaloiden välillä ole siirtynyt tieto kesäkuun alun jälkeen, siitä mitkä ovat Helsingin kontrollit, suunnitelmat ja aikataulut. Eli Oulu ei elokuun 15. tiennyt mitä kesäkuun 7. päivä Helsingissä on sovittu. Argh! Onneksi on äiti ja muisti, niin ja muistiinpanot... Mutta kauhia paikka sentään, jos ei pelitäkkään vaikkapa tämä muisti. No, kyllä se pelittää... Niihin tiedonmurusiin... 15.8. pieni verenkuva vaikuttaa hyvältä. Hb 119. trompparit 312, leukkarit juuri halutulla tasolla 2,5 sekä neutrofiilit 1,3. Tein johtopäätöksen nousseista neutrofiileistä, joten Reetta lähtee myös tänään häihin. Pimu tarvii bileet, siinä missä me muutkin. Sitten niihin lyppivastauksiin, joka otettiin 7. elokuuta. Eli Oulun testien mukaan heinäkuussa arvo oli se 0,018, nyt 0,001 tuntumassa. Turun virtaustestien mukaan heinäkuussa 0,06 nyt 0,003 tuntumassa. Eli häivähdys positiivisella aivan raja-arvoissa, mutta suunta loistava. Sitten faktoihin, tieto lisää tuskaa, myös huippuosaajilla. Kymmenisen vuotta sitten nämä syövänmuruset eivät olisi mittausteknisesti vielä jääneet kiinni, joten nykyään ne saadaan kauhean aikaisin haaviin. Sehän on hyvä, mutta se taas kertoo, että liian aikaisin siirtoon nähden näitä nousee. Kymmenen vuotta sitten olisi puhtaaksi julistettu ja annettu ajan kulua kuukausia eteenpäin, seuraaviin kontrolleihin saakka. Lääkärin sanoin ennen pistettiin kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja vain odotettiin ja odotettiin.  Mikäli syöpää olisi löytynyt, siihen olisi puututtu vasta noin 3-5% kohdalla. Eli silloin olisi syöpäsoluja ollut määrältään jo huomattavasti paljon enemmän tämän hetkiseen muruseen suhteutettuna. Eli meidän lapsemme kannalta itse koen, että onneksi ne jäivät kiinni nyt eivätkä puolen vuoden päästä.
   Reetta on kuulemma "sissi", veti jälleen sytostaatit suoraan ilman puudutteita. Samaan aikaan tehtiin myös kromimittaukset, nekin piikitykset ilman puudutteita muiden touhujen lomassa. Labrantätikin ihmetteli, kuinka helppoa, käsi vain suoraksi ja menoksi. Nyt siis menee jälleen kortisonit, sehän aiheuttaa tunnepuolelle vuoristorataa. Muutenkin lääkemäärät ovat hulppeat aina suonensisäisen jälkeen. Ne aiheuttavat itkupaniikkia ja lapsemme noituu kuin lappalainen, ei ole ässä- eikä ärrävikaa niissä sanoissa. Kiukkua, taistelua, käämien palamista vähän kaikilta ja lopulta tabletit niellään kuitenkin, koska ei ole vaihtoehtoa. Mutta se on rankkaa, äänekästä ja uuvuttavaa. Onneksi huomisen jälkeen taas vähenee lääkemäärät.

   Tämän viikon olen sitten ollut kaiken liikenevän ajan floristi ja kaaso. Kivaa, mutta vie voimia ja valtavasti aikaa. Onneksi saamme tänään viettää näitä kauan odotettuja häitä. Mieletöntä saada pari naimisiin, siis ihan oikeasti. Siis siinä mielessä, että pääsevät viimeinkin ihan oikeasti naimisiin ja saavat toisensa virallisesti. Heille on tulossa ihanat juhlat, kaikki on upeaa, mutta floristeilevana kaasona olen todella poikki. On jotenkin todella uuvuttavaa ollut jakautua moneksi useiden kuukausien ajan. Varsinkin nyt viimeisen kuukauden. Sillä vaikka kuinka olen floristi ja kaaso, niin meidän todellisuus kulkee aina mukana. Mitä enemmän tälläkin viikolla olen ollut pois, sitä rankempaa kaikin puolin on sitten olla kotona. On pitänyt muistaa kaikki lääkkeet, hoitaa Reetan olemiset ja ruokailut. Minulla on kauhea morkkis, sillä en eilen aamulla ehtinyt jääkaappiakaan desinfioida, ennenkuin sen lastasin täyteen sapuskaa ja menin taas. Eilinen ilta oli aika helevetillinen lasten vaatepaniikeiden ja tekemättömien hommien suhteen.
   Illalla meinasi iskeä myös käsipaniikki eli käsityöläisen työvälinepaniikki, sillä melkein jouduin tarvimaan uudet sellaiset. Paistoin uunissa läjän broilerinkoipia, sillä nehän valmistuu ihan huomaamatta muuta puuhatessa. Sitten tuli aika ottaa moiset uunista. Menin vauhdilla uunille suoraan jääkaapilta, näinpä mikä lie fysiikan laki sitten sumensi lasini. Eli lasit vetivät vauhdista huuruun, enkä siis nähnyt mitään. Siinäpä sitten pökkäsin täyden lastillisen kanaa hellan raunaan, siitä seurasi tulikuumien rasvojen ja liemien roiskahdus. Niitähän roiskahti uuniin, hellalle, jaloille, seinille, lattialle ja käsille. Pikkasen meinasi niinkuin kirvellä ja polttaa samalla kun uunissa kiehui ja kupli. Eli mikä oli jälleen tärkeysjärjestys... Sattui ja poltti, mutta koko ajan roiskui vain rasvaa lisää. Näinpä lapseni tapaan noiduin kuin lappalainen ja luutusin, siivosin ja nypytin. Siinä ei ehtinyt raajoja jähyttelemään tai vammoja laskemaan. Sitä valuvaa kiehuvaa rasvaa oli kaikkialla. Lopulta sain uunin siedettävään kuntoon, hellan myös. Sormet jäähtyivät siinä samalla. Onneksi on noita nelijalkaisia, sillä kissat nuolivat jalkani ja koirat seinät. Jostakin vielä hiukan noita raajoja aristaa, mutta ei haittaa, sorminäppäryys säilyi, ehkä jopa herkistyikin...
   Kaiken kukkuraksi Ukkokullalla onkin tänään töitä, joten lapset saavat nypyttää täällä itsensä valmiiksi päineen, iskä nappaa ne lennosta. Sillä minähän olen jo mennyt kaasoilemaan tunteja aikaisemmin. Tänä aamuna olen noussut viideltä sitomaan morsiuskimppua, nyt se on enää avustavia käsipareja vaille valmis. Oli mulla kyllä muutamat avustavat tassuparit aamun hiljaisina tunteina, mutta se onkin enemmän haitta kuin hyöty. Oli kuulkaas hellyttävää, kun kissat nousivat päät kallellaan seuraamaan ja tassuilla hiplaamaan tekemisiäni. Siinä kun kädet ovat kiinni hommissa ja keskityin, niin en ehtinyt niitä jatkuvasti pöydältä pois nostamaan. Joten selvästi nauttivat saamastaan tilaisuudesta. Välillä vetivät koirien kanssa rallia ympäri huushollia. Pääsen onneksi kampaajalle, peilikuva mukaan tarvin ammattilaisen käsittelyä. Kulmatkin minulla näytti olevan. Mutta aamulla iski kauhea naamapaniikki. Mistä minä sen taijon. Saunan jälkeen naamastani näkyi väsymys, ajatellut ajatukset, ikä ja huoli. Silmätkin olivat jossakin montuissa, mustien alusten yläpuolella. Sielunpeilit eivät aamulla kauheasti kiiluneet muusta kuin aamusaunakyynelistä. Sillä tänäänhän on myös Reetan kantasolun vuosipäivä. Tasan vuosi sitten olimme, tiedän tasan tarkkaan kyllä missä. Muistan sen päivän ohjelman minuutilleen, tunnilleen ja prikulleen. Se on ikiajoiksi syöpynyt mieleeni. Aamulla itkin sitäkin, että moniako kyseisiä vuosipäiviä meille annetaankaan. Eikö lapsellemme riittäisi ihan perinteiset nimi- ja syntymäpäivät. Nyt on sairauden kautta yhä uusia merkkipäiviä koettavaksi. Kohdattavaksi, elettäväksi ja muisteltavaksi...

   Nyt käsipareja alakaa olla pystyssä, äitinä nypytän neideille nyt muutamat letit ja pompulat. Viimeistelen kimpun ja huokaisen niiden hommien suhteen. Sitten pakkaan kimpsut, kampsut, valokynän, toisen ja kolmannenkin valokynän, korkkarit, liimaan itselleni kynnet ja ripset, sutaisen huulikiillon ja bileet voivat alkaa. Ei puhettakaan enää muutaman tunnin päästä naamapaniikista, sillä nythän naaman takana olevat ajatukset on jäsennelty kirjoittamalla. Joten naamakin muuttuu sen mukana, ainakin toivon niin, en ole vielä peiliin katsonut. Mutta nyt alkaa jo kuplimaan se odotettu ja kaivattu hääkemuilufiilis!

tiistai 14. elokuuta 2012

INNOKKAANA

Meidän  typyt ovat koulunsa aloittaneet, intopiukkana. Vernakin tököttää värifarkuissaan jo ennen venyttelyä, jotta ehtii kouluun. Eilen samainen neiti tuli takakenossa, sillä reppu painoi. Repussa oli nimittäin Reetankin kirjat. Rimpulalla oli 11 kirjaa laukussa, ei siis ihme, jos jalat notkuukin kävellessä. Reetta sen kuin venyttelee ja kääntää kylkeä, kun muut ovat jo pulpeteissaan. Tuleekohan tästä meidän Reetasta koskaan enää yhteiskuntakelpoista koululaista? Oppinut näitä omia aikatauluja, omia kuvioita, venytyksiä, kiemuroita ja temppuiluja ennen kuin päivä käynnistyy. Muutamana aamuna se on sellainen teatteri, jotta saamme yhteispelin luistamaan. Innokkaana hänkin odottaa, josko kotikoulu alkaisi. Niin miksei se alkanutkaan heti eilen? Olisi kuulemma pitänyt. Tosin samaan hengenvetoon tajutaan, että kamarikin pitäisi siivota opiskelukuntoon, sillä jälleen on muutama askarteluprojekti kesken. Kamari on nääs luovassa tilassa, sillä innokkailla näitä uusia koulu- ja askarteluideoita pukkaa koko ajan. Siinä ei kuulemma ehdi kamaria siivoamaan, selitys kuuluu. Innokkuutta on myös isommissa typyissä, ajatella vanhin jo kuutosella... Kuinkahan vanhat vanhemmat kyseisillä lapsilla onkaan, jos lapset ovat jo noin isoja. Herää kysymys, voiko kaksvitosilla olla neljä tämän ikäistä koululaista? Ehee...

   Eilinen meni jo häähumussa. Aloitin aamulla neljän pintaan hääkimpun koe- ja valokuvausversion. Innokkaana sain sen tehtyä, morsiankin piti tuotoksesta. Tuo on jännää kans, kuinka jokin floristinen vipu löytyy sisältä, vaikken ole pitkään aikaan hommia ammatikseni tehnytkään. Illalla menin laumani kanssa kuvauksiin ja hääkarkkitalkoisiin. Muutama tunti siinäkin vierähti huomaamatta. Tänään on viikon ainut päivä ilman napakoita aikatauluja, mitenköhän tämän aikatauluttaisi. On nimittäin muutama hoidettava asia kuitenkin. Olen kuullut, että nypityt, ryhdikkäät ja värjätyt kulmakarvat olisivat paikallaan. Siis kuullut, että ne piristävät olemusta, kehystävät katsetta, avaavat ilmettä... Ehkä sellaisen homman hoidatan ennen juhlia. Mikä olisi sitten juhliessa innokkaana, kun katsekin on avoin ryhdikkäiden kulmien ansiosta. Fantasiako tuokin.
   Eilen meillä syötiin jälleen täytekakkua, iskästä tuli "liki" viisikymppinen. Joutui raukka yksin, elikoiden kanssa juhlimaan synttäreitään kaameassa kämpässsä, kun me suhasimme häähumussa. Harvinainen tilaisuus, taisi oikeastaan nauttia moisesta rauhasta ja hiljaisuudesta. Reetta teki kukanjämistä kimpun ja koristeli kakun. Illalla sitten iltapalaksi otimme palaset ja painuimme nukkumaan. Meillä on kesä synttäreiden sumaa. Kummankin perheistä suurin osa juhlii kesän aikana, samoin nimipäiviä sattuu liuta. Eli meidän tasaisen rauhallisessa perheessä elelee kissojen lisäksi kolme muutakin kissaeläintä. Minä, Pasi ja Fanny olemme leijonia horoskoopiltamme.

   Eilen soittelin vaihteeksi HUS:iin, kyselin aikatauluista ensi viikolla. Kesäkuussa minulle sanottiin ja lappuihin kirjattiin, että samalla kontrolli ja lyppi-keikalla Reetta polkaisee kuntotestin, ajankohta ilmoitetaan meille myöhemmin... Arvaatko lopun? Jotenkin minulle tuli jälleen tunne, että soittelenpa ja kyselenpä. "Kenen tämä pitäisi varata?", kysyttiin minulta. Niin, äitikö täältä soittelee talon sisäiselle jumpparille, kertoo mistä on kyse, aikatauluttaa ja varaa ajan. Ehei, se ei kuulu äidille, vaikka äiti olenkin. Kas kummaa, moista ei ollut hoitanut kukaan. Eli tästä jälleen minun kyyläämisestäni johtuen käynnistyi puhelinrumba ja aggressio. Rumban seurauksena saimme siirrellä koko aikataulumme, lentolippuja myöten. Kas kummaa, kun ei kukaan ollut tajunnut, että pitäisi tajuta. Sori nyt tämä pahansuopaisuus, mutta minä alan olla järkyttävä, tuskainen ja liiankin innokas kyylä kohta. Eilen ääneen mietinkin: "Jäänkö pysyvästi tällaiseksi, kaikkien pelkäämäksi kauheaksi kyyläksi?" Ei näissäkään nahoissa helppoa ole. Ne nahat kiristää, paukkuu ja venyy. Nehän jäävät pian löysiksi roikkumaan, kun eivät ehdi palautua, siis ne nahat. Onneksi tajusin ja kyyläsin, muuten olisi hommat jälleen mutkistuneet jossakin vaiheessa näinkin mitättömällä asialla, kuin kuntopyöräilyllä. Jep, jep!

   Reettakin nousi ylös, nautiskelee aamupalaksi täytekakkua ja katselee säätiedotuksia. Kuulemma hyvä sää oleilulle, koululaisille ja tuleville häille. Viimeinkin tarkenee kesävaatteissa. Innokkaana minäkin polkaisen käyntiin huushollin siivoamisen, ripustelen pyykit ja hoidan muutaman hoitamattoman asian. Niin ja nyt paukahti Reetalle itkuhysteria, kun tajusi eilisen pelipäivän menneen ohi, kun emme olleet kotona. Niin ja tänään on Tessan pelipäivä, joten sitäkinhän voi varulta jo kiukuta. Siis tapella valmiiksi, jos Tessa vaikka tappelee. Enpä ole tajunnutkaan, että tappeluakin voi jo valmiiksi harjoitella. Kaikkeen sitä intoa löytyykin! Ihanan aurinkoista ja kauniin syksyistä loppukesän päivää meille kaikille, tästä tulkoon innostunut ja monelle asialle mahdollinen huippupäivä!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

RÄTKÄTYSTÄ

Aamulla pihalta kuului rätkätystä, ihan siis rätkien rätkätystä. Niitä oli lauma, eiku siis parvi, rätkäparvi. Mistä ne tuohon meidän pihalle tulivat, mitä hakemaan. Meillä ei ole marjapensaita, pihlajanmarjat ja marja-aroniat ovat raakoja. Syökö ne sitten siemeniä, onko meillä jotenkin muita enemmän siemeniä. No varmaan on, mutta nekin siementävät kasvit ovat lähinnä takapihalla, nämähän parveilivat etupihalla. Onko se syksyn merkki, no on, mutta nytkö jo. Päättömästi ja uhkarohkeasti lentelivät tämänkesäiset. Kauheita matalalentosyökyjä, kisailua ja rätkätystä. Ja niitä oli paljon. Toisaalta kaunisryhtisiä lintuja, miltähän se tuntuu olla vihattu. Vaikka kuinka laulaa, niin sitä pidetään rätkätyksenä. Minkäpä se rätkäkään lauluäänelleen voi.
   Kävimme liikenteessä ja kyllähän noita rätkiä oli paljon muuallakin, sekä muita parvia. Ihan niinkuin muuttolintuparvia, jo. Jotenkin tämä aikakapseli on nyt sukkuloinut niin, etten ole mukana pysynyt. Olen kyllä tajunnut, että öisin on pimeää, pihlajat punastuu, kasvit lakastuu, sienet putkahtelee, vilja kypsyy. Nauhukset ovat loistossaan, mutta eipä niissä totuttuun tapaan perhosia näy. Siis liian kylmää ja kosteaa perhosille, paskat perhoskelit. Pasin ja Reinon kanssa lähdimme sieneen. Meidän salainen kanttarellipaikkamme oli möyritty, hakattu sileäksi. Pasi oli mökkireissullaan löytänyt moisia ja tietty pistellyt perheensä kanssa ne suihinsa. Ajoimme uuteen metsään, niukka oli saalis sielläkin. Mutta saimme ihanaa sienimuhennosta pihvin päälle, toimi muuten Fannyn leipomien sämpylöidenkin päällä. Nyt olen saanut purkillisen suolasieniäkin säilöttyä. Ne ovat minun juttu, meillä uppoaa sienisalaattia aika ajoin paljon. Meidän sielunmaisemia ovat metsät, aakeet ja laakeet. Niin ja Lappiinkin voisin haluta... Miksei sieniäkään ole niinkuin muina syksyinä, tuskin nyt kuivuudesta on kyse. Että tämä maailma on mennyt oudoksi, pitää ihmetellä kaikkea jatkuvasti.

   Nyt kuuluu rätkätystä pihalta, ihan muksuista lähtevää. On todella hauskat leikit meneillään, kun naurua riittää koko ajan. Ei muuten haittaa yhtään, naurunrätkätys meinaan. Tuossa ruokapöydässä saimme jälleen ääneen nauraa totuuden torvien lausahduksia. Kyllä nämä ovat aika ainutlaatuisia "penikoita". Ihania ja rätkättäviä. Ei ole paljon asioita, joista emme perheenä puhuisi. Onneksi ette olleet kuuntelemassa, olisitte pian rätkättäneet ja punastelleet samalla. Kainollakin oli kauheasti asiaa, kun saapui kotiin. Käveli perässä ja tupisi juttujaan, taukoamatta. Sekin on aika omalaatuinen olento. Itse asiassa meillä olikin aika rauhallista, kun tuo Kaino oli yön pois. Oliko Reino sitten masentunut vai näyttikö parhaat puolensa, jotta mamma palvoisi yksilönä. Kaino osaa lukea kelloa. Katsoo kappikellosta, että seitsemän, ruoka-aika. On se nälissään muutaman kerran luullut aamuseitsemääkin ruoka-ajaksi. Seitsemältä Kaino nostaa kiljahtelevan vaativan haukun, tepertää paikallaan tai perruuttaa kohti kuppeja. Jos ei henkilökunnalla eväkään värähdä, niin Kaino tulee ja nipistää hampaillaan vaativasti kiljahduksien välissä. Sitä ei kuuntele kovin pitkään, se nostaa sellaisen metelin vaatiessaan ruokaa. Hassu elikko. Tajusimme tässä muutama viikko sitten, että käytännössä Kaino ja Vieno ovat toistensa kaimoja. Siis nimethän tarkoittavat suurinpiirtein samaa, ujoutta. Niin, ovatko ne sitten nimensä veroisia. Ei ne nyt kauhean ujoja ole kumpikaan, ehkäpä painvastoin.
   Loppupäivän olen nautiskellut olostani, sillä sain levottomuuteni purettua kun siitä kirjoitin. Kummasti jälleen jäsentely auttoi. Nyt menossa on muikkujen savustus, askartelutuokio ja iltapuhteet. Taidanpas osallistua niihinkin rätkättäen, samalla tuikkaan solumyrkyt tuon yhden rätkättäjän suuhun. Siis tuosta vain ja ohimennen...

"Kun elämä on vaikeaa ole kiltti itsellesi." Sain nimpparipäivänä ihanan kortin, jossa tällainen muistutus. Yritän sitä soveltaa käytäntöön. Päivittäin, uudestaan ja uudestaan, välillä rätkättäen. Siis tuohan on taivaan tosi, kunpa sen aina muistaisi ja käytäntöön toisi.

LEIPOMISTA, LEIKKIÄ, LENKKEJÄ JA LEVOTTOMUUTTA

Iskä on oman perheensä kanssa mökkitalkoissa, niin ja Kaino myös. Minä ja loput olemme kotona. Olemme katsoneet illalla yhdessä elokuvia, lenkkeileet ja leiponeet. Jälleen Fanny tekee sämpylöitä, ne ovatkin todella hyviä. Lapset leikkivät elikoiden kanssa, kantavat kissoja pyykkikoreissa ja leikittävät. Itse olen jotenkin levoton, enkä ole saanut kiinni mistä syystä. Sellaista outoa levottomuutta, kärsimättömyyttä, liikaa ajatuksia. Jostakin pulpahti mieleen vuoden takaiset tapahtumat. Meninkin niitä lukemaan, eivät ne ainakaan levottomuuttani helpottaneet. Tasan vuosi sitten olimme siirtoputkessa ja aloitimme rankan Helsingin projektin. En millään jaksaisi uudestaan, enkä haluaisi. Haluaisin olla vain kotona; leipoa, leikkiä ja lenkkeillä levollisena.
   Olemme pyöräilleet porukalla ja Reino on ollut uskollisesti mukana. Meillä on leppoisaa ja hauskaa, siitä ei ole kysymys. Äsken piti jo hurjapäille kimpaantua, sillä Reettakin vetää kiharat hulmuten ilman käsiä polkupyörällä. Melkoinen rämäpää. Ja käkätys sen kuin käy. Tänään olen polkaissut käyntiin myös kaasoilun loppusuoran, eli ensi lauantaina on häät. Saan olla floristina ja hoitaa koristelut ja kimput. Kivaa, mutta vaatii oman latautumisensa ja aikatauluttamisensa myös. Lasten koulut pitää polkaista myös käyntiin. Keskiviikko menee Oulussa sytostaattitipassa ja kromimittauksissa. Siihen saakin varata koko päivän. Mitä sitten uudet testitulokset meille kertovat, niitäkin pitäisi kuulla tulevalla viikolla. Mitä Helsinki on pähkännyt ja tuloksista tulkinnut. Torstaina on myös palaveri koulujen ja meidän välillä. Kuinka kaikki hoidetaan ja miten toimitaan. Samalla pitäisi suunnitella seuraavan viikon Oulun ja Helsingin keikat. Aikatauluttaa ja varailla liput, asunnot ja palvelut...  Samaan rytinään sattuu myös äitien virkistysviikonloppu ja tapaaminen Helsingissä. Missä siis milloinkin olen ja kuka on missäkin. Mikä laukku minäkin aamuna mukaan ja moneksiko päivää. Tässä painaa aika monta asiaa kerralla päälle, mitkä pitää muistaa ja hoitaa. Pian on elokuu porskutettu, syyskuusta ei ole mitää tietoa. Missä olemme ja mitä teemme. Saati sitten mikä on tilanteemme. Eli nythän sen oivalsin, ei siis ihme jos onkin taas hiukan levoton olo, sellaista epäselvää poukkoilua. Ajatusten kimpoilua ja rauhattomuutta. Kenties kenellä tahansa saattaisi olla samoja tuntemuksia, mikäli päässä pyörisi moiset asiat. Kaikesta tästä sisäisestä vapinasta huolimatta minulla on erittäin selvä suunnitelma, strategia kuinka homma etenee. Haluan siitäkin puhua lääkäreille, kuulla mielipiteitä, kenties vastaväitteitä ja vastauksia. On niin monta kysymystä avoinna ja vailla vastausta. Reetta itse voi mainiosti, eilenkin huiteli pyörällä kavereiden kanssa tuntikausia. Kävi välillä syömässä, otti juomapullon mukaansa ja häipäsi uudelleen. Annan lapsen mennä ja pitää yllä asennetta ja yleiskuntoa.

   Flunssani on suurinpiirtein lusittu, lähes suunnitelmani mukaan. Hiukan on vielä matalapainetta äänessä ja ajoittaista räkäisyyttä. Mutta ei kivistä, ei kolota, eikä niiskututa. Homma siis hallinnassa. Pakko sen on ollakin, sillä meikää tarvitaan tulevan viikon aikana aika monessa paikassa. Sitä kun luulee olevansa seuraavien viikkojen aikana aika tärkeä henkilö; omaishoitajana, huoltajana, äitinä, kaasona, floristina ja organisoijana. Vähäkö tärkeenä joo, ei siis ihme jos onkin levoton, sikäli mikäli en pelitäkkään odotusten mukaan. Kalenterissa on aika napakasti tekstiä aikatauluineen tulevan viikon varalle, vieläkö saisi käsialasta selvän, mitä mikäkin lyhennys tarkoittaa...

   Nyt levollisuus päättyi nyrkkitappelusämpyläraivariin. Kauheaa tappelua, kun ei tiedä montako kukakin saa syödä. Voiko Fanny omia enemmän kuin muut, jos on ne leiponut. Niin ja nälkäkin painaa päälle ja kiukku sen myötä. Mutta nyt olen taas asioita jäsennellyt, mitä pienessä mielessäni liikkuu. Paras mennä kissaterapiaan, eli leikittämään noita ihania lemmikkejä. Siinä unohtuu maalliset asiat, kun painaa korvan kissan kylkeen ja antaa kehräyksen vallata tajunnan.

perjantai 10. elokuuta 2012

ETUILUA

Mitä ihmettä elämä kummenee etuilemalla, kiilaamalla tai turhaan ohittelemalla. Kyllä itsekin liikenteessä hitaampia ohitan, sikäli mikäli siitä on ajallisesti matkan teon kannalta hyötyä. Sen pitää olla nautinnollista, hauskaa, hyödyllistä, eikä kireää ja vihaista. Mutta mitä auttaa kiilaaminen jonoissa, muka tärkeämpänä saada etuoikeus moiseen. Ei lapsiakaan sen paremmin tai tehokkaammin hoideta vaikka vanhemmat kuinka kiilaisivat. Kaikki hoidetaan ajallaan ja vuorollaan. Vaikka kuinka tekisi mieli kiilata minun tärkeämpi lapsi sinun minulle vähemmän tärkeän lapsen ohitse. Ei auta, kaikki olemme samalla viivalla. Kaikki olemme yhtä tärkeitä. Onneksi.

   Muutama vuosi sitten kirpparilla Fanny tökötti kiltisti vuoroaan jonossa. Takaa tuli vanhempi nainen, joka röyhkeästi kiilasi jonottavan lapsen ohi. Silloin Fannyn pokka piti ja hän yskäisi erittäin kuuluvasti, röyhisti ryhtiään ja piti paikkansa. Mummeli meni nöyrästi sinne jonon hännille, minne kuuluikin. Vierestä polleena seurasin arkajalkamme napakkuutta, hyvin piti puolensa.

   Aamupäivällä lähdimme kiireellä ostamaan penaaleja, kiireellä siksi koska iskän ruokkis painoi päälle. Ja kiireellä siksi koska värkit ja kokit olivat vielä kaupassa. Eihän meillä joutilailla ihmisillä muuten olisi kiire mihinkään ollut. Mihinkäpä meillä, valmiissa maailmassa, tässä kun ei hötkyilyt auta. Komensin kaikki neljä lastani valmiiksi jonoon, kun itse kävelin kempparihyllyn kautta. Siinä neljä neitoa peräkkäin jonossa, kunnes iski kiilaava harmaahapsi. Siis se vaari kiilasi ja etuili kaikkia neljää, tunki ohitse. Silloin minulla kilahti, savusin kauheasti ja leukaperät kiristyi. Toki eläkeläisillä on tunnetusti kiire, olla joutilaana eläkkeellä. Puhisin ja ääneen sivalsin: "Kuinka monta noita pitäisi olla, jottei niitä ohitettaisi, eikö neljä lasta riitä tajuamaan, että he jonottavat!" Typyt menivät sen verran hämilleen, että väistivät, kun tämä papparainen kiilasi heidän ohitseen kapeassa välikössä. Sitten kilahdin lapsipoloilleni autossa, kuinka he voivat neljästään antaa yhden papparaisen kiilata ja etuilla. Sen verran pitäsi tyttölapsillakin olla munaa, jotta sanoisivat, että jonon hännille papparainen me olemme tässä... Sitten minua raivostutti, kun moisesta kilahdin. Siis kilahdin julkisesti ja vielä uudelleen lapsilleni. Pohjimmiltaan syyllinen oli se pappa, joka kiilasi. Tai sitten minä äiti, mitäs panin lapset jonoon, kun itse haahuilin deoranttia hakemaan. Sitten minua ärsytti oma aiheuttamani kiireellisyys, oliko pakko lähteä viime tipassa, kiireellä hosumaan. Paniikilla poukkoilemaan. Paniikkia ja syyllisyyttä aiheutti myös se, että lupasin Reetankin kauppaan sisälle. Enkö tajua leppoistaa moistakin. Olisinhan voinut kohteliaammin, niskalenkillä vaikka, nakata sen papan jonon hännille, puolustaa lapsiani, enkä alentua moiseen sanalliseen sivaltamiseen, savuamiseen ja tulkutukseen. Loppupeleissä olin todella tyytymätön omaan kilahdukseeni ja sen aiheuttamaan tunteeseen. Miksi alennuin etuilijan tasolle, miksi en voinut kohteliaasti toivottaa kiireetöntä loppupäivää, jos meinaa etuiluttaa. Ei sen puoleen, minulla tahtoo kyllä tuo sanainen ruoska räpätä helposti, silloin kun kilahtaa... Eihän uskoisi? Enkö osaa itseäni hillitä, käyttäytyä hillitymmin, oppia mistään yhtikäs mitään. Kauhea morkkis ollut moisesta koko päivän. Kaikesta huolimatta ruoka oli ajoissa, kait minä sen puolikypsäksi jo kiukullani savustin kotimatkalla. Ala-arvoista käytöstä, myönnetään. Mutta joskus tällainen kärsivällisyysvyyhti ei tarvitse kovinkaan kummoista ärsykettä pamahtaakseen. Ja nyt se paukahti julkisesti. Kyllähän sitä kotona voi alentua moiseen paukahteluun ja ottaa kylmän suihkun, sillähän se jäähyllä korjaantuu. Luulisi minun olevan vietetyistä synttäreistä johtuen vuoden verran fiksumpi, luulisi minun tajuavan että olen esimerkki lapsilleni. Mutta kun ei, minun mottoni koko savuamisessa oli: "Pitäkää puolenne, elämässä ei pärjää, jos nöyristelee, väistelee, jää jalkoihin ja antaa muiden etuilla. Antakaa näkyä ja kuulua olemassaolonne, teillä on siihen oikeus!" Niin ja minun mielestäni myös velvollisuus... Muutenhan minun metodini valuvat kuin vesi kaivoon. Onpas ollut rankka päivä nuppiparalle, analysoida moista. Varmaan se etuillut pappa tyytyväisenä sitä kesäperunapussiaan keittelee ja silliä syö. Eikä edes koe morkkista moisesta, ja minä olen siinä päivän vellonut. Nyt etuilen koko sakkia ja menen saunaan kyllä ennen kaikkia muita, varsinkin ennen Reinoa, jotta saan makuupaikan.

P.S. Pohjimmiltaan kireyttä saattaa aiheuttaa yhä tukkoinen olo, en ihan aikataulussa ole kyennyt nujertamaan flunssaa. Sekös ottaa nupista myös. Mutta takarajana olikin perjantai-ilta, sitähän on vielä jäljellä...

torstai 9. elokuuta 2012

FLUNSHHAA JA FÄRIFARKKHUJA

Flunssaa meinaa pidellä, siis lähes koko porukassa. Paitsi Reetassa ja Pasissa. Annoin itselleni luvan sairastaa tuohon perjantaihin saakka, sen jälkeen mamman kuuluu olla jälleen iskussa. Ryvetyn nyt sitten kunnolla, olen kuin harakanpelätin, kömmin peittoihin aina kuin mahdollista ja juon juomalla juomia. Siis teetä, sympatiaa, vitamiineja ja hunajaa. Siihen tippoja homeopaattisia ja rohtoja, nahkaan salvoja ja linimenttejä, ettei kolota. Siirryin sohvalle kissojen vierihoitoon yöksi ja imeskelin piparminttuja yskään. Villasukat (Kainon pureskelemat) jalkaan ja unta nuppiin. Tänään ei ole kivistänyt läheskään niin kuin eilen, mutta en vieläkään höyryä mihinkään suuntaan. Aika hoitaa... Huomiseen iltaan olen tuon aikarajani vetänyt, eiköhän tämä tästä.

   Lapset laskevat lomapäiviään, siirtävät tietoisesti unirytmejään. Pesevät reppuja, laskevat kyniä, soittelevat kavereille, miettivät uusia kouluaineita, luokkia ja vaihtuvia opettajia. Niin ja uusien opettajien käsialoja, miten niistä saa selvän. Fannylla meinaa olla paniikkia uusista viidennen luokan aineista. Pitäisi kuulemma aloittaa historian, maantiedon, biologian, fysiikan ja kemian preppaamiset jo kotona. Mutta eiköhän nuo ole jo aika hyvin hallinnassa, varsinkin tuo bilsa. Harva lapsi tietää noin paljon kehosta, elimistä, arvoista, lisääntymisestä, kasveista, eläimistä jne. Fanny on piirtänyt synnytyksen sarjakuvana jo kolmisen vuotta sitten. Ihan ymmärrettävästi vieläpä. Vastikään neiti perehtyi netin avustuksella koiran valeraskauteen, kaikkia tunnusmerkkejä myöten. Kemiallisia lyhenteitä haimme Reetan labravastauksista, arjesta ja ympäriltämme. Maantieto avautuu kummasti, kun alkaa miettiä missä on käynyt, uutisia ja sääkarttoja seuraamalla. Historia toivottavasti periytyy verenperintönä isältä, sillä se on Pasin mielenkiinnon kohde. Ei hätää, kyllä ne lusii alkavat lukuvuotensa, uskon täysin.

   Sitten tarvitaan vaatteita. Uusia, ihania, värikkäitä, oikean kokoisia, syksyisempiä ja kivoja. Värifarkut olivat kaikkien toivomuslistalla, löytyikin mielettömän ihania värejä ja kaikille erilaiset. Sitten kenkiä ja puseroita. Dollarit ovat vain vilisseet silmissä, sillä kerroin on se neljä. Huokaisin syvään, kun saimme hankinnat tehtyä ja pääsin takaisin peiton alle. Uhmasin lakeja ja päästin Reetankin mukaan, annoin mahdollisuuden hömpöttää muiden mukana. Hyvä mielihän siitä kaikille jäi. On tavallaan onni, ettei Reetta ehtinyt palata vielä kouluun, sillä nythän koti- ja sairaalakoulu jatkuu. Se olisi ollut raastavaa repiä toinen normaaleista rytmeistä tähän todellisuuteen. Romuttaa lapsen elämä jälleen silläkin saralla. Tämä kesäloma tuli aika hyvään saumaan. Kuinka kaukana onkaan kouluun paluu, voi kauhia paikka sentään, onhan siinä jälleen lusiminen. Mutta, jos on lusittu tännekin asti, niin yksi vuosi sinne tai tänne. Tässä savotassa aikamääreet hioutuu aivan uudella tavalla. Vuosi on tavallaan pitkä aika etukäteen kauhistellessa, mutta kaksi vuotta on mennyt vauhdilla. Näihin kahteen lusittuun vuoteen mahtuu myös paljon kivaa ja hyvääkin, syöpätodellisuudesta huolimatta. Siis ainakin tänään ja tällä hetkellä tuntuu siltä, eihän sitä tiedä miltä tunnin päästä tuntuu. Se kun saattaa heittää tunnelmasta toiseen simsalabim. Kaupassa Reetta aivasti, heti vilahti mielessä, että flunssa. Nupin sisällä tein ripeän toimintasuunnitelman ja analyysin tilanteesta. Todennäköisesti tämä on virusperäistä röhää kaikilla, joten eihän siihen antibiootit pure. Pieni räkäisyys ja kurkun karheus tuskin haittaa, ellei sitten ala kuumetta nostamaan... Näin siis jatkoimme leppoisasti farkkukierrostamme, sillä toista aivastusta ei kuulunut. Sisällä oloa, lötköilyä ja kovasti juotavaa, sellaisilla metodeilla jatkamme. Sitten todella paljon karvaisten ystävien vierihoitoa, muuta tuskin tarvitaan. Tai muuta tuskin voimme kotikonstein tehdä. Itse olen perinteisesti keikkunut aina sairaanakin töissä, koska olen luullut olevani korvaamaton. Moni flunssa on sitten pitkittynyt siitä syystä. Mutta niin se näyttää maailma pyörivän ilman minun "täydellistä ja tehokasta" työpanostani. Aika opettaa ja nyt ajattelin siis lusia tämän flunssani heti kunnolla, sillä minulla joutilaalla ihmisellähän on siihen mahdollisuus. Joten nautimme laiskuudesta ja joutilaisuudesta ihan luvan kanssa, flunssan varjolla. Eiku saunaan ja flunssatotia keittymään!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

EILINEN LAHJAN PÄIVÄ

Lahjan päivä, toivoinkin niin hartaasti tiettyä lahjaa, sillä on perinteisesti myös syntymäpäiväni. Mitä ilmeisemmin lahjatoiveeni kuultiin, sillä sain äsken puhelun ja nyt märisen onnesta. Alustavat ja ensimmäiset lyppivastaukset kertovat hoitojen tehoavan! Voi luoja, mikä lahja! Toki ensimmäisistä vastauksista on vasta kyse, mutta suunta on kääntynyt. Edellisessä lypissä arvo oli 0,018 nyt jäännöstaudin osuus 0,001 tuntumassa. Hitsi, kuinka vapisin, pelkokerroin potensssiin tuhatkaksimiljoonaa, kun näin sairaalan numeron. Onneksi vastasin, sillä sen jälkeen sain vapista onnesta, huojennuksesta, pelon valumisesta nilkkoihin, helpotuksesta ja mistä siinä tilanteesssa voikaan vapista. Raukka menin maitohapoille, niinkuin olisin maratonin juossut. Olemme siis takoneet oikeaan suuntaan, sitä kivistä tietä joka eteenpäin vie... Vai mitenkä se menikään.
   Reetalle sanoin asiasta, hän hymyili viikarina ja tuumasi: "Mitä minä sanoin, ei huolta!" Ja jatkoi pikkarit jalassa pelaamistaan, oli tullut kuuma puuhatessa. Neiti ohitti asian tuosta vain puuhatessa ja minä vain märisin ja minä vain vapisin. Taidan minä olla paljon huonommalla hapella tässä huushollissa, kuin tuo potilas.
   Veriarvot ovat suunnitellulla tasolla. Leukkarit laskeneet 2,6, neutrofiilit niiden mukana 0,6, Hb noin 125 ja trompparit noin 260. Eli suunnitellulta näyttää niiden valossa. Sydän oli eilisen ultran perusteella normaali, hyvä sydäminen tyttö. Puhallustestit kohdallaan. Hampaita hoidettu, mitä pitikin. Luustoikäjutskaa en vielä tiedä, verikokeista ei hajuakaan, sillä pulloja on ollut toistakymmentä analysoitavaksi. Lisää kokeita ensi viikolla, samalla kun paukutetaan suonensisäistä sytostaattia toista kertaa.

   Nyt meillä kaikki muut torisevat flunssan kourissa, paitsi Reetta ja Pasi. Vernallakin on hiukan lämpöä. Eli ei tämä torina siis minun heikkouteni piikkiin mene, vaikka aamulla niin luulinkin. Nyt lusitaan tämä kotikonstein ja niistetään tarvittaessa. Miksei siis meillä, kun niin monilla muillakin. Kunhan Reetta vain säilyisi moiselta.
   Eilen sain tulla todella hyvin siivottuun kotiin. Syntymäpäivän kunniaksi tytöt olivat pistäneet parastaan. Tessa oli leiponut yksinään täytekakun, ihan herkullisen sellaisen. Parasta olivat itsetehdyt kortit. Nauroin katketakseni, kun ne sain. Härskejä pimuja, todella hauskoja ja rohkeita kortteja. Toisaalta, ei kaikille äideille varmaan uskaltaisi moisia piirrellä... Mutta kait ne minun huumorintajuni tietävät, luottavat ja päättivät revitellä. Pistän teillekin nähtäväksi makupaloja moisista onnittelukorteista. Paljonko siis mittariin vilahti, vuodellahan ne yleensä lisääntyvät. Aamulla luulin, että napsahti vahingossa parikymmentä lisävuotta, olin niin ryytynyt, mutta nyt alan olla jo ikäiseni kaksvitonen taas. Viis siitä vaikka nokka vuotaa, jos mieli on haluamani ikäinen.


Fannylta

Reetalta

Tessalta

Vernalta








   Maistele siis näitä kortteja... Lapsillani on siis luovuuden lahja! Mikäs tässä äitinä ollessa. Olen kuulemma ihana, rakas ja muutama muukin mieltä lämmittävä ilmaisu.

   En siis jää tähän huojennukseen lepäämään, kunhan hetkeksi valahdin. Odotamme nöyrästi uusia tuloksia ja etenemme niiden mukaan. Mutta edes hetkellinen huojennus tekee niin nannaa. Se sallittakoon!

PELOTTOMIA

Vieno-kissamme on umpikuuro. Ei haittaa ei, ei sitten pätkääkään normaalissa arjessa. Mietin itsekin, josko olisin välillä umpikuuro, jolloin olisi kuulemisen kautta monikin pelko vähempänä. Kun ei siis kaikkea kuulemaansa tarvitsisi pelätä, ihan syystä ettei tiedä niistä mitään. Vieno ei pelkää imuria, vaikka se on kuinka isoääninen. Yleensähän kissat pakenevat kun käynnistää imurin. Mitä tekee Vieno, tutkii ja kokee sen mielenkiintoisena. Härppii tassuillaan suutinta, testailee ilmavirtoja ja keikkuu letkun päällä. On aidon utelias ja kokeilunhaluinen. Mitä tekee kuuleva kissa saunassa tai suihkussa, pakenee sihinää ja vedenlorinaa. Vieno puolestaan näkee mielenkiintoisia asioita. Näkee veden leikin ja vaahdon lattialla. Niillähän on kiva leikkiä ja härppiä. Saunassa puolestaan vesihöyryt ja lämpöaallot aiheuttavat pään keikuttelua. Metallinen löylykiulu ja -kauha yleensä kolisevat isosti. Eivät Vienolle, sillä kiulu on mieluisa leikkipaikka. Siellä voi olla vaikka kuinka päin ja keikkua reunoilla. Samoin televisio, sitä voi katsoa nokka kiinni ruudussa. Nähdä tekstien liikkeet, kuvien vaihtelut ja valot. Ei haittaa ääniefektit, eivät rytinät. Toisaalta öisin Vieno herättää Reinon ihanuudellaan. Menee kiinni nukkuvan koiran kuonoon, keikistelee ja kiepuu ollen maailmankaikkeuden suloisin kissalapsi. Mitä tekee Reino, herää moiseen. Katsoo totisena etutukka sekaisin ja murisee, haluaisi kissaneidin menevän kauemmas. Mitä tekee Vieno, ei kuule murinaa vaikka koira jyrisee ukkosen tavoin. Ei peräänny, kunhan kieppuu ihanana ja odottaa leikkikaveria. Niin kissathan ovat aamuvirkkuja, vähän yövirkkujakin ja Reinolla olisi aamuisin loistavat unenlahjat. Siinä sitten koira tuijottaa ja kissa on ihana oma itsensä. Nykyisin moinen päättyy jo niin, ettei Reino välitä enää edes murista, sillä sillä pelottavalla asialla ei ole vaikutusta. Reino siirtyy itse tai vaihtaa kuononsa asentoa, syvään huokaisten. "Siinäpä keikut ihanuudessasi blondi kissaneiti, jos et kerran pelkää edes minua, minä jatkan unia..." Vieno aistii heräämiseni, jostakin aina ilmestyy perääni, vaikkei sitä voi kuullakkaan. Mitä ilmeisemmin tanner tömisee sen verran rankasti, kun mamma vessaan astelee, että kissa herää. Vieno ei osaa käyttää ääntään kohtuudella, raukalla välillä on ääni ihan painuksissa. Kissaneiti puhuu äänekkäästi, vaatii ruokaa niin että kuuluu. Keskustelee kaiken isosti, no ei sekään haittaa, sillä tuleepahan kuulluksi. Tollo komppaa mukana, siis on moinessa asiassa se kuulo toiselle, loistava parivaljakko. Naukulassamme on verkko kattoon saakka. Vieno kirmaa pitkin verkkoa ylös asti verkko volisten, ei haittaa ääni, vaikka muuten sitä säikähtäisi. Se verkon volina kuuluu sisälle saakka ja Tollo ei sitä hommaa harrasta. Kaikki elikkomme ovat sopeutuneet loistavasti yhteiseloon. Tollo antaa tulla jo koirien ihan iholle, makaa vain tyynenä paikallaan perääntymättä. Kaino vetää Vienon kanssa huushollia ympäriinsä rullaten mattoja ja juosten huoneesta toiseen. Loistavia yksilöitä, jotenkin meille niin sopivia. Sellaisia pelottomia, huumorintajuisia  ja huuhaa höppänöitä.




Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä

   Maanantaina lääkärikin sanoi, että eläimet ja lisähankinnat ovat erittäin tervetulleita. Niillä on paljon annettavaa. Sain kuulla myös, että ihmisen puremassa on paljon enemmän bakteereja ja se on vaikeampi hoitaa kuin kissan tai koiran purema. Israelissa kuulemma sairaaloissa on erilaisia eläimiä tekemässä hoitotyötä. Sängyssä potilaiden kanssa... En tiedä onko ne kissoja, koiria, sisäsikoja, matelijoita vai mitä. Mutta me olemme hysteerisessa ja bakteerikammoisessa yhteiskunnassamme vielä valovuoden päässä moisesta. Mutta hyvältä tuntuu paijata ja silittää, tai tulla paijatuksi ja silitetyksi. Se on fakta.

Neiti Peloton ja yleiskunto

   Mitäpä meidän neiti peloton? Olen jälleen hämmästellyt rohkeutta, oivalluksia, puheita ja tekoja. Vitsi kuinka rohkea ja peloton pimu. Reetta ei pelkää hammaslääkäriä: "En ymmärrä miksi toiset hammaslääkäriä pelkäävät, sehän on kiva. Enkä ole pelännyt ketään muutakaan lääkäriä, nehän auttaa..." Leikkuriin mennessä kämmenselkiin laitettiin puudutetta, tällä kertaa. Kuulemma: "Yhtä tyhjän kanssa, nyt sitten suonet pakenivat. Olenhan ennenkin vetänyt ilman, ei se tunnu ja ne suonetkin löytyvät helpommin..." Eli jatkossakaan neiti ei niitä turhaan aikonut ottaa. Verikokeet otetaan myös helposti, enempi pelottaa se puolukan napsautus sormenpäästä. "Pelottaako nukutus?" Näin oli erikoissairaanhoitaja Reetalta kysellyt. "Mitä sitä pelkäämään, silloinhan nukun!" Se on kuulemma niin nopeaa se nukahtaminen ja se herääminen. Sellainen aikahyppäys, jolloin ei tajua ajankulusta mitään. Esilääkettä Reetta ei halua, sillä sillä menee pää sekaisin. Voihan sitä olla muuten vaan rentona ilman lääkettäkin. Odottaa ja makoilla. Hoitajat nauroivatkin leikkuriin lykätessään, että neiti on kuin aineissa, letkeä ja rento. Puhuu ja pulputtaa. Nukutuksessa Reetalta poistettiin samalla kaksi irtoamassa olevaa maitohammasta ja paikattiin samalla alkava reikä. Lääkäri sanoi, että: "Selitä varovasti ennen nukutusta mitä tapahtuu, ettei säikähdä kadonneita hampaita." Kerroin siis suoraan mitä tehdään, vastaus kuului: "Jes! Hienoa, sittenpä ei tarvitse niitä itse nitkuttaa irti." Enemmänkin Reetan voimakkaat pelot koskevat koettuja eristyksiä, yksinäisyyttä, erilaisuutta ja vaikeita asioita jotka ovat olleet matkan varrella. Ei Reetta mitään erityistä kipua pelkää, ei piikkejä, ei tutkimuksia, ei lääkkeitä. Mutta neiti pelkää yksinoloa sairaalassa, pitkiä hiljaisia yön tunteja, turvattomuutta, jolloin äiti ei ole paikalla. Tai aika kuluu hitaasti, tai kuuluu ääniä, tai herää kesken yöunen. Reetan pelot ovat laajempia, eivät mitään selkeästi selitettäviä. Hänen elämänsä elämä on kokemuksineen pelottavaa, niin normaalilapseudesta poikkeavaa, raskasta lusimista ja hurjia tilanteita. Toisaalta viime syksyn Helsingin keikasta pahimmat muistot jäivät eristyksistä ja nieluviljelyn otosta. Vaikka välillä kivut olivat kovat ja minkä tilanteen jouduimme läpikäymään, elämän uudelleen tankkauksen. Onneksi nämä pelot hellittivät ja jäivät taka-alalle, kun tilanne helpotti. Eilisestä lypistäkin Reetta oli huoleton, ei tarvitse jännittää. Niinpä nukuimme todella leppoisan ja hyvän yön.
   Mutta osaanko minä olla peloton? Voi pojat, en ihan. Pelko kierrättää ja pyörittää välillä kuin karuselli. Mutta enhän minäkään voi peloilleni antaa valtaa. Pelon tunteminen ja kauhu kuuluvat tähän prosessiin, mutta sekin menee aaltoliikkeinä. Miksi sitä itse koko ajan lietsoisin, sillä päätähti on peloton. Miksi siis emme ota Reetasta esimerkkiä. Yhtenä iltana Reetta taas hämmensi kommentillaan: "Minusta tuntuu, että kuoleman jälkeen sielu tulee takaisin. Voisiko sellainen olla mahdollista? Minä tunnen olevani jotenkin niin vanha sielu..." Mitäpä tähän äidillä on sanottavaa, kyllähän neidin elämänkokemus päihittää monen aikuisenkin. Tämä oli jälleen lapsen oma oivallus, jota hän oli pitkään miettinyt. En suinkaan ole lastani aivopessyt, näitä asioita vain pulpahtelee neiti pelottomalta.
   Autossa Reetta laulaa kurkku suorana kappaletta, jossa kerrotaan jotenkin näin: "Kivinen on tie, joka eteenpäin vie... on kaikki kohdallaan" Niin, aika kivikkoinen on lapseni polku ja mutkainen. "Vastatuuleen tottunut oon kulkemaan..., tämä elämäntie on niin tuulinen...Kun mustat pilvet väistyy nään taas auringon:.." Tällaisia sanoituksia Reetta kertailee ja laulaa kirkkaasti. Minusta ne kuvaavat aika hyvin lapsemme elämää. Onhan tuota vastatuulta, kivikkoja, synkkiäkin pilviä ja sitten sitä myötätuulta ja aurinkoa. Annan siis laulaa ja kailotan mukana. Meillä automatkat ovat hauskoja, nauramme ja laulamme paljon. Emme pelkää liikenteessä, sillä viihdymme autossa. Viihdyn ratissa ja liikeessä. Vaikka olen kyllästynyt matkalaukkuelämään, niin pyrin pitämään itseni muuten liikkeessä. Olen kyllästynyt tonkimaan samaa laukkua ja nukkumaan uusissa sängyissä, mutta matkan tekoon en ole kyllätynyt. Se on aina matka kohti jotain.
   Tästä esimerkkinä lauantaina saatu inspiraatio kolmen aikaan iltapäivällä. Päätimme Pasin kanssa lähteä Lapulle kavereiden luokse. Lapset ja koirat menivät mummulaan. Olimme siis Lapualla jo kuudelta. Olen siis saanut olla noin tuhat kilometriä viikon aikana auton ratissa, se rentouttaa ja lataa minun akkujani. Tosin lähes koko ajan on satanut oikein kunnolla, mutta sateessa ajaminen ei ole pelottanut. Autonratissa on hyvä ajatella, oivaltaa jopa keskustella. Päädyimme Lapualla perinteisille Paukun-festareille. Oli vapauttavaa jammailla yksin, ilman syyttäviä katseita. Pasi meni kaverinsa kanssa menojaan, minä annoin musiikin ja rytmin viedä. Lavalla esiintyivät Juha Tapio, Jorma Kääriäinen ja Riku Niemen Orkesteri. Sain siis hytkyä monta tuntia, olla itsekseni. Ei tarvinnut selittää kenellekkään mitään, vastata uteluihin ja kysymyksiin. Kukaan ei tuntenut tai ajatellut, että täällä se vain rouva yksinään hytkyy, liekö todellisuuden unohtanut tai velvollisuuteni laiminlyönyt... Teki niin hyvää.
   Oulussa nukuimme parvekkeen ovet auki. Yöllä heräsin, kun minua paleli. Tänään torisee nenä ja kurkkua kiristää. Sainko siis kesäflunssan. Mitä ilmeisemmin sain. Torisee meillä Fanny ja Vernakin. Aamulla pelkäsin, että olen sairastunut turnausväsymykseen, sillä olen ladannut niin valtavasti taas paukkuja eiliseen ja sairaalakeikkaan. Pelkäsin yöllä kurkun karheutta tunnustellessani, että olen voimaton kaikkeni antanut ja siitä syystä kipeytymässä. Onhan siinä sitäkin, mutta flunssaa on liikenteessä voimakkaammillakin ihmisillä. Miksi ei siis minulla, monessa liemessä keitetyllä ja itsensä likoon laittaneella. Olenhan kuitenkin pohjimmiltani ihan tavallinen taablaaja, miksi minä en flunssaan sairastuisi. Aamulla asian sitten oivalsin ja hyväksyin. Ei siis ole kysymys itseni laiminlyönnistä, siitä että olisin jotenkin huonompi tai lannistuneempi. Tämä on vain hetken inhimillinen notkahdus, en ole minäkään ikiliikkuja ja robotti.
   Nyt sitten taas muutaman päivä ja viikon odottelen pelonsekaisena ja vapisevana lypin tuloksia. Puheluita. Mutta välillä laitan pelon narikkaan, suunnittelen kaason hommia, olen äiti lapsilleni, fiilistelen elämän positiivisista asioista, suunnittelen loppuviikon ruokia ja organisoin ohjelmia. Pyöritän byrokratian rattaita, täytän lappusia ja todistelen yhteiskunnalle olemassaoloani ja tilannettamme. Paplarit keikkuu ja vettä sataa, mutta en pelkää tätä päivää. Ei meillä pelkää kukaan muukaan, aamumme on alkanut positiivisella sykkeellä ja naurulla. Näin siis jatkukoon!