HAASTATTELU

On jälleen uusi päivä ja käyn vuoropuhelua itseni kanssa. Tuossa kanakeittoa tehdessäni mustaan mieleeni vilahti haastatella itseäni. Johtopäätökset voit tehdä ihan sellaiset kuin parhaaksi näet, sillä en myöskään tiedä tulevia kysymyksiä, joten en voi ennakoida yhtikäs mitään, mistään... Anti palaa....

"Olen omatuntosi, mielesi ja alitajuntasi. Tarkoituksenani on muutamilla kysymyksillä avata tämän hetken ajatuksia ja tilannetta. Tehdä niin sanottu tilannekatsaus. Sopiiko?"
   Nyökkäys, levotonta liikehdintää.

"Saatko nukuttua?"
   "Pääsääntöisesti kyllä, noin 8 tunnin yöunia. Tosin toissayönä sairaalassa meni hiukan heikommin, koska toisesta huoneesta kuului itkua aamulla kuuteen saakka..."

"Näetkö unia?"
   "En kauheasti muista näkemiäni, tosin aamuisin saattaa olla tietty fiilis ja pilkahduksia nähdyistä unista. Näen hauskojakin ja vauhdikkaita unia. Tosin myös nyt syksyn mittaan joitakin pakahduttaviakin..."

"Miten muuten jakselet?"
   "Kait minä jaksan niinkuin olosuhteisiin nähden voikin jaksaa. Kauhusta, toivoon, pelosta, mustaan huumoriin ja kaikki lieveilmiöt. Nyt tosin viime päivinä itkuhanat ovat olleet turhankin löysällä. Sekin on monen tekijän summa, milloin mikäkin itkettää. Eilen tirautin varmaan kolmekymmentäkahdeksan kertaa, tänään huomattavasti vähemmän. Mutta itkuhan ei aina ole surua tai pahaa oloa, sillä itkeähän voi niin monesta muustakin asiasta. Vaikka rakkaasta kainalossa, saunanlämmöstä, omasta lautasesta, kodista, tappelusta, kauniista ajatuksesta, ihanasta säästä, ikimuistoisesta hetkestä tai mausta. Niin ja ihan elämästä..."

"Pelkäätkö?"
   Suu auki ja katsoo tyhmänä kysyjää...
   "Kyllä, aivan helvetisti. Tätä päivää pelkään, tulevia lypin tuloksia pelkään. Pelkään jopa huomista, ylihuomista, itseäni, tunteitani, tilannetta, lapseni puolesta, kaikkea, liikennettä, jaksamista, perheen jaksamista, mitä kaikkea tästä kaikesta taas kaikille seuraa. Ja pelkään unohtavani jotain, tai siis etten tajua hyviä asioita ympärilläni peloltani. Pelkään perheen, läheisten ja kaikkien muidenkin puolesta. Pelkään, etten jaksa olla lapsilleni kannustava, ohjaava ja hyvä äiti. Pelkään, että entäs jos en jaksakaan. Milloin sen huomaa ja huomaako sen? Kuka sen huomaa? Kuuluuko minun jaksaa? Niin tai kuuluuko minun pelätä? Milloin pelko hallitsee elämää? Pelkään että paha on vahvempi kuin hyvä. Pelkään, että joudumme taas tekemään uusia suunnitelmia ja romuttamaan jälleen kaiken. Pelkään, etten sopeudu ulkoapäin tuleviin suunnitelmien muutoksiin. Pelkään enää suunnitella yhtään mitään...
(Haastateltava alkoi monisanaisesti kertoilla peloistaan, eihän niistä haastattelija täysin kiinni saanut. Yritti kovasti vaihtaa puheenaihetta ja miettiä jotain kevyempää kysyttävää. Koska moinen pelkokramppi oli pelottava kuulla, kun ei oikein tiennyt mitä siihen voisi sanoa. Tai edes ymmärtää...)

"Harrastatko jotain?"
   "Kirjoitan, maalaan ja liikun. Liikkuminen on ollut nyt hiukan niin ja
näin viime kuukausina, ei siis tarkkaa havaintoa. Mutta nyt olen aloittanut vesijumpan ja uimisen. Tanssia ihan ohjatusti, lattareita tyttöjen kanssa. Kuntotanssia, pallojumppaa ja joogaa. Sitten sellaista hyötyliikuntaa koirien kanssa. Metsäkävelyä. Kirjoittaminen on tärkeä henkireikä, osallistun kirjoittajakursseille ja kirjoitan paljon vähän kaikesta. Osa on sellaista terapiakirjoittamista, kirjoittaminen on todella voimaannuttavaa ja tarpeellista. Samoin kädentaidot, niiden kautta luen itseäni, mieltäni ja jaksamistani. On myös tärkeää antaa itselleen porkkanoita ja pyrkiä toteuttamaan niitä suunnitellusti."

"Lapsesi on sairastanut pitkään, mikä on tilanne?"
   Huokaus ja hartiat romahtivat. Ilmeen valtasi apeus ja silmistä paistaa huoli.
   "Kotona meillä on "ihan tavallinen" lapsi, joka elää eristyksissä ja hyppää kontrolleissa. Reetta on liikkuva, normaalin kokoinen ja oloinen, mutta eihän sitä aina silmin voi nähdä missä mennään. Tulimme illalla juuri sairaalasta, nyt siis odotamme jälleen tuloksia miten lapsemme voi. Toivottavasti iltapäivällä saamme hyviä uutisia ja voimme jatkaa nykyisillä suunnitelmilla. Nykyisillä lääkkeillä ja ohjeilla. En siis todellakaan osaa sanoa tarkemmin, hetki kerrallaan..."

"Mikä asia elämässäsi on rempallaan?"
   "Tuo kysymys olisi pitänyt muotoilla monikossa, koska niin moni asia on niin rempallaan. Ensimmäisenä tulee mieleen, että koko elämä on rempallaan, siis päin persettä. Tämä ei ole kivaa elämää. Itsestä huolehtiminen on päin honkia, voin siis huonosti. Avioliitto, sekin on kai taka-alalla. Kelan papereihin rastitin jälleen, että avioliitossa, eli sitähän tämä. Olemme olleet niin paljon jälleen paineen alla ja menossa, että parisuhde on oman itsensä kanssa niitä viimeisiä asioita joihin kykenee pureutumaan. Kaiken edelle menee kaikki muu. Niin ja aamusiivoukset, pihan syystyöt, paperiasiat tälle viikolle, lukuisat sähköpostit, kirjeet, informaatiot ja byrokratia. Moni asia on itsestä johtuen rempallaan, mutta moneen asiaan vaikuttaa myös ulkoapäin tulevat ärsykkeet. Kunhan saisi nämä lähimmät asiat jollekin mallille. Niin ja löytäisi aikaa itselle silleen rentoutua ja Ukkokullankin kanssa olisi hyvä välillä avata missä mennään. Kysäistä vaikka siltäkin näitä samoja kysymyksiä..."

"Haluatko sanoa jotain muuta ja oleellista ajatuksistasi?"
   "On järkyttävää tajuta kuinka voimakkaaasti oma kroppa voi kaikkeen jälleen reagoida. Tilanteesta ja jatkuvasta stressistä johtuen päänsärkyni on jälleen palannut. Muistuttelee päivittäin. Samoin fyysinen huono olo. Oksennan helposti, paha olo on niin hallitseva ajoittain päänsäryn kanssa, että annan ylen. Ilmeisesti migreenityyppistä, kait. Paniikkihäiriö muistuttelee olemassaolostaan. Epätodellinen huojuva olo, silleen keinuttaa, jalat evät kanna. Tai siis luulen välillä, että nyt lähtee jalat alta. Sydän hypähtelee sekavasti. Huippaa, korvissa kohisee, tuntuu että ajan ja paikantaju katoaa, kuristaa, huohotuttaa, liekö hyperventilointia tai muuta. Mutta onneksi nämä ovat kaikki tuttuja tunteita, sillä muutenhan olisin päivystyksessä, tarkkailussa, kenties osastolla ja sydänfilmissä... Toisaalta tilannehan on jälleen vedetty äärimmilleen, joten ei kait se ihme jos hiukan vippaakin siellä ja täällä. Nyt pitää kuunnella itseään, olla itselleen armollisempi, pyrkiä tervejärkisyyteen ja lopettaa asioiden lietsominen omassa mielessä. Silleen rauhoittaa tilanne, sillä minulla on siihenkin omat keinoni olemassa. Tärkeintä on, että tunnistaa itsensä. Toisaalta naurattaakin, kun seuraa itseään sivusta, ahaa eukko on tuossa jamassa... Toissayön univaje rasittaa yhä, sillä unen laadulla on paljonkin väliä. Tämä on jälleen asia, joihin voisi käyttää turruttavia lääkkeitä, unilääkettä ja onnellistavia troppeja. Mutta en näe niitä tarpeelliseksi, eikä myöskään alan ammattilainen. Kaikesta huolimatta minua kannustaa psykiatrin sanat: "Minulla on kuulemma loistavat keinot käsitellä asioita. Mikäli en tässä tilanteessa kokisi ja tuntisi näin, niin silloin olisi syytä olla huolissaan. Tilanteessamme kuuluukin oirehtia ja voida pahoin. Unettomuus on silloin huolestuttavaa, jos siitä kärsii jatkuvasti. Mikäli moni muukin oirehtiva ihminen, elämänsä kriisissä, näin monialaisesti yrittäisi ratkaista pulmiaan ja avata mieltään, niin psyykenlääkkeiden käytön Suomessa voisi puolittaa ihmisillä. (!) Ei ole olemassa onnellisuuspilleriä, elämä on vain elettävä. Mutta silloin jos keinot vähenee itsellä ja unet katoaa, on sitä hoidettava lääkkeillä. Eli lääkeiden kautta on apuakin saatavissa, jos omat voimavarat ehtyvät liiaksi..." Eli otan särkylääkkeen pahimpaan jysäriin, saunon ja yritän löytää valon pilkahduksia jostakin. Kyllähän joku päivä tuntuu, että tikut ovat vähissä, mutta aina se jossakin kytee, se valon siemen. Eilenkin keksimme Reetan kanssa riimipareja ennen leikkuriin menoa. Reetta sänkyyn hyppi, tule hyvä lyppi. Nyt olemme pitkästä aikaa suunnitellusti kotona, joten haluan tästä kotoilusta irti sitä mitä tarvitsen. Läheisyyttä, leppoisuutta, vierihoitoa, joutilaisuutta, haluan nähdä ja löytää jälleen kauheasti mahdollisuuksia. Haluan tajuta monet asiat, jotka ovat hyvin ja imeä niistä itselleni virtaa. Pohjalla ollaan käyty, mutta eihän sinne passaa jäädä, sillä enhän ole sellainen, enkä halua sellaiseksi tulla/jäädä. Haluan ottaa ja saada aikalisän, leppoistua pahimmasta huolesta, oireista ja krampeista. Haluan niin käkättää tyhmille jutuille, olla muuta kuin kireäksi viritetty kieli. Haluan, että voimme taas perheenä paremmin, koska mammakin voi paremmin. Sehän on sellainen oravanpyörä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen..."

Tässä vaiheessa haastateltava huomaa jaarittelevansa itsekseen, pyörittelevänsä ajatuksiaan ja nauravansakin itselleen. Haasatattelija hivuttautui pikkuhiljaa vaivaantuneen näköisenä ovelle ja luikahti kartanolle. Nyt vilahti perävalot vain, se ei kestänyt kuulla enempää tästä haastateltavan elämästä. Hah, kukapa kestäisi? Haastateltava haluaisi heittää sellaisen näkymättömyyden rentousviitan niskaansa ja kiivetä vaikka orrelle latautumaan. Laskeutua sitten kun on voimaantunut tarpeeksi. Niin, silloin kun uskaltaisi kohdata jälleen itsensä.


Että sellainen haastattelu, paikoitellen jopa sekava ja hämmentävä. Kannattaakohan tuota edes julkaista, sillä esille nousi jälleen yllättäviäkin asioita. Tai siis hyvä, jos tajusin haastattelun edetessä, mistä kaikesta kiikkaa ja millä tavalla. Oikeastaan nyt olo onkin silleen keventynyt, jäsennelty ja rennompi.
    Eilisistä labroista vielä maininta; Hb noin 140, trompparit päälle 200, leukkarit yli 2, neutrofiilit 0,9, maksa-arvot hyvät. Reetan päänsärky johtunee lääkkeestä. Väsymys ja tunkkaisuuskin kenties selittynee flunssaisuuden tunteella, joka kuuluu lääkkeen sivuvaikutuksiin. Viimeinkin Oulussa on lääkäri, jolla on viimeisintä kansainvälistä tietoa nyt käytettävästä hoidosta. Mielettömän hyviä keskusteluja pääsin käymään ja loistavaa tietoa pumppaamaan. Nyt oloni on sen asian osalta luottavaisempi, turvallisempi ja levollisempi. Briteissä on kuulemma sanonta, että kissan voi nylkeä monella tavalla, eli asioita voi hoitaa ja ratkaista useilla konstein. Keskustelimme pitkään myös maitohappobakteerien ja muiden lisävitamiinien ja -hivenaineiden käytöstä, ruokavaliostamme, eristyksestämme ja tavastamme toimia. Sain tukea omille näkemyksilleni, omille johtopäätöksilleni ja jatkamme valitsemallamme tiellä. Siis jaksan niuhottaa edelleenkin kohtuuden rajoissa ja maalaisjärkeä käyttäen. Toki nyt käytettävä lääke hiukan laskee leukkareita ja neutrofiilejä, joten niiden tulkitseminen ja käytäntöön soveltaminen vaihtelee tuloksien mukaan. Kärsivällisyyden merkitystä tuskin voi liikaa korostaa... Eli vahvoilla vesillä ollaan, nimittän minähän opettelen koko ajan tuota kärsimättömyyden hallintaa, siis kärsivällisyyttä. Eilisen jälkeen yritän löytää jälleen leppoisan -hiljaa hyvää tulee asenteen-, enkä anna pienten mutkien säikytellä. Itsellä on yhä vahva usko, joskin välillä se on inhottavan horjahteleva ja notkuileva, mutta se on siellä taustalla pystyssä pitävä voima.
   Osastolla saimme käydä jälleen loistavia keskusteluja muiden vanhempien kanssa. Se on asia joka syö, mutta antaa myös valtavasti. Jälleen mieleen tuli, ettei syöpähoidoissa ole pikaista paranemista olemassa. Koko hoito on todellakin kärsivällisyyttä ja aikaa vievää. Välillä tosin itsellä pulpahti sielläkin kateus esiin, voi kunpa meilläkin olisi kyse pelkistä syöpähopidoista (vain). Tosin syöpähoidoissakaan tuskin kukaan kuvittelee, että niistäkin löytyy kateutta. Mutta kait minun kateudet ovat tällä hetkellä niin potenssin kymmenen, että kykenen noitakin kadehtimaan. Ripulia tai nestehukkaa en edes enää vaivaudu kadehtimaan, vaikka jossakin välissä sellaistakin kadehdin. Siis, jos joutuu vaikka viikoksi lapsi tippaan tai eristyksiin... Hetkellisesti hirveää, mutta niin viatonta ja jopa helppoa. Nämä ovat niin tuntemattomat vedet itselle, missä paattimme keikkuu, jotta noinkin alas kateuden kanssa näköjään voi valua. Säälittävä oivallus itsestäni jälleen, mutta minkäs sille voi. Lohdutuksena kuitenkin ajattelin, etten ketään tiettyä kadehdi, vaan se on sellaista yleiskateutta näinkin kauheassa tilanteessa. Olen aidosti mukana monen muunkin tarinassa ja toivon kaikille vilpittömästi kaikkea hyvää savotan lusimisessa. Mutta se oli vain sellainen oman mielen pimeä puoli, joka vilahti hetkellisesti. Tosin saattaahan joku liikuntakykynsä menettänyt kantasolusiirtopotilas olla kateellinen meidänkin neidille, kun liikkuminen ei ole vaikeutunut. Tai kasvua ja kehitystä on tapahtunut, sillä monella kasvu pysähtyy tai on muita todellakin vakavia seurauksia. Reetan luusto ja hampaat on hyvällä mallilla ja sydän normaali, sitähän ei jatkossa tiedä mitä vastaan tulee, mutta nyt asiat ovat hyvin. Silmät toimii, ainakaan vielä ei ole kaihiin tai muihin sairauksiin viitaavaa havaittavissa, siis kun niitäkin saataa ilmetä... Kaikki asiat voi nähdä niin monella tavalla, riippuu aina siitä kulmasta mistä peilaa. Eli tänään näen valtavasti jälleen hyviäkin asioita Reetan kohdalla, kunhan peilaan ja oivallan. Enkä viitsi sen enempää ketään kadehtia, sillä siihen ei ole tarvetta, niin ja jatkuva kateuskin syö omaa jaksamista. Kuliseillakin ja näennäiseti helpollakin elämällä on monesti se kääntöpuolensa. Tänään tuntuu, että elämä on toisaalta avointakin meidän kohdalla, sillä olemme sillä kääntöpuolella ilman kulisseja. Voi keskittyä olennaiseen, kun ei tarvitse niitä huojuvia kulisseja pitää yllä ja pönkittää. Tämän oivalluksen tarvitsinkin. Tsao!

P.S. Sain se pelätyn, toivotun ja odotetun puhelun, johon vapisten vastasin. Soittaja oli oudompi lääkäri (harjoitteleva, erikoistuva ?), vedin siitäkin johtopäätökset, amatöörin annetaan soittaa... Alustavissa tutkimuksissa ei syöpää, tilanne remissiossa, alustavien tutkimusten mukaan tilanne on hyvä. Odottelemme seuraavia virtaustuloksia, ehkä reilun viikon kuluttua... Mitenköhän jatkot? Annoin siinä pikaluennon tulevista suunnitelmista, jotka olivat hatussani, ne merkattiin sairaalan tietoihin.... Kiitin ihanasta puhelusta ja aloin hengittämään. Huojentuneempana.
   Sitten romahdin helpotuksesta, oksetti, vapisutti ja itketti. Ainakaan tauti ei ole kauheita harppauksia ottanut kasvaakseen, jos ensimmäinen näyte on puhdas. Ja taas vapisutti, huimasi ja heikotti. Piti halailla Reettaa ja neiti ymmärsi taas enemmän kuin ymmärsinkään... Neiti on ja pysyy niin vahvana, kunhan mamma kippuroi...
Tsao, taas!

ELÄMÄ PELOTTAA

Illalla sen itkun seasta sain selville. "Elämä pelottaa." Sanojana, oivaltajana ja ajattelijana jälleen Reetta. Kuinka loistavasti kahteen sanaan jäsenneltynä koko tilanne ja elämän kirjo. Kyllä eilen tuntuikin siltä, koko lauma tappeli ja märisi. Tai siis en minä Ukkokullan märinästä tiedä, kun en omalta märinältäni kyennyt kuulemaan, näkemään tai tajuamaan. Aivan tarpeeksi omassa ja lastenkin märinöissä. Niin, mikäkö märisytti, niin no tämä elämä. Elämä pelotti, monelta kantilta ja kauheasti.

   Tänään on siis maanantai. Uusi päivä, uusi aaamu ja uudet mahdollisuudet. Kun sitä käpäsee montussa, niin ei auta kuin kiivetä takaisin reunalle ja pois sieltä montusta. Tänään olen jälleen oivaltanut monia asioita, jäsennellyt ja aukaissut. Aamuviiden kahvit, hetki itselle, ja sauna tekivät hyvää. Nyt on jälleen aika aloittaa oman itsensä rakastamisen opettelu, muutenhan elämä alkaa pelottaa. Otin esille myös kalenterin, pian on syyskuu lusittu. Taakse päin katsottuna siellä on paljon lusittuja asioita, seuraavat sivut ja viikot näen pelkkinä mahdollisuuksina. Oivalsin sen äskettäin, kun päivittelin tulevia juttuja. Kaikki on jollain tavalla odotettuja ja positiivisia. Kunhan nyt ensin saamme lusittua tämän ja huomisen. Huomenna on siis lyppi Oulussa, joudumme lähtemään jo tänään hammaslääkäriin ja anestesiakelpoisuuden tsekkaukseen. Mistäköhän lähtisin avaamaan tätä pelottavaa elämäämme. En edes muista milloin viimeksi olen kirjoittanut tai mitä viimeksi. Väliäkö tuolla, sillä tänään on tänään. Mennyt on mennyttä. Huominen odottaa.

   Olemme olleet viikonlopun Kuortinkartanossa, allogeenisen kantasolusiirron saaneiden lasten perhekurssilla, tai jotain sinne päin oli tuo kurssin nimi. Mitä jäi käteen ja kannattiko, siinäpä hiukan jälleen pureskeltavaa. Ensinnäkin lähdimme perjantaina aamulla varhain, siis ennen kuin kunnolla heräsimme. Olimme perillä yhdentoista aikaan, eli juuri silloin kun pitikin. Väsyneinä ja niin oudolla pallonpuoliskolla, ettemme tienneet oliko järkeä vai ei. Tunnelma oli odottava, uupunut ja pelottavakin. Itsestä tuntui, että olemme niin väärässä paikkassa kuin koskaan, ainakin minä halusin pois. Onneksi joukossa oli muutama tuttu kasvo ja kyllähän uudetkin kasvot tutuiksi muuttuivat parissa vuorokaudessa. Kurssi alkoi täydellä tykityksellä. Eli faktoihin, lääketieteellisiin sellaisiin perustuvilla, lääkärin luennolla. Siinä vaiheessa olisin ihan oikeasti halunnut karata paikalta, mutta elämä pelotti niin valtavasti, etten kauhultani kyennyt liikkumaan. Niin ja eivät nuo jalatkaan olisi kantaneet. Tilastojen valossa ja prosentteihin peilattuna ja luennon jälkeen tuntui, ettei Reetalla ole enää mitään mahdollisuuksia. Kaikki käyrät, tilastot ja prosentit olivat meidän tilanteessamme ne huonoimmat, alhaisimmat ja pelottavimmat. Eli tämä oma mahdollisuuden kupla puhkesi niin että roiskui. Räiskähti seinille ja valui. Toki luennossa tuli jälleen valtavasti uutta havainnoitavaa lisätietoa ja infoa, mutta paketti on kohdallamme aika levällään. Itselläni valui kylmät väreet ja tuskanhiki selkärankaa jääpuikkojen lailla, luulin kauhuissani oksentavan tai laskevan alleni, sillä tunne oli niin kokonaisvaltainen. Elämä pelotti ja mietin oliko todellakaan mitään järkeä tulla jälleen kidutettavaksi. Olisin halunnut palata siihen omaan luomaani mahdollisuuksien kuplaan, suojaan kaikelta tuolta informaatiolta. Piti itkeä, repiä tuskaa julkisesti, olla siinä jälleen liian kauan. Luento herätti jälleen paljon uusia kysymyksiä, mutta kukapa olisi antamassa vastauksia. Olisin halunnut purkaa tätä pelon vyyhteä ihan ammattilaisen kanssa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Niin ja olisiko kellään niitä vastauksia?

   Muut luennot olivatkin sitten kevyttä tuohon alun tykitykseen verrattuna, onneksi. Onneksi tuo tykitys, täys laidallinen, tuli alkuun, muutenhan siinä olisi vieläkin enemmän pureskeltavaa. Onneksi mukana oli vanhempia, joiden kanssa asioita pystyi jauhamaan, avaamaan ja oivaltamaan. Kaikilla on sama virta soudettavana, jokaisella kuitenkin oma paatti omine koskipaikkoineen. Tyrskyineen, roiskeineen ja kivikkoineen. Vertaistuki ja jaetut asiat ovat tärkeitä. Keskusteluissa huomasimme jälleen kuinka suuria eroja on asiossa, joita noudatamme. Metsä ja löyhkäävän kosteat syyssäät ja syksyinen luonto sienineen ja itiöineen, ovat meillä kiellettyjen listalla, osalla ei ole edes moista asiaa otettu puheeksi. Osa vanhemmista ei ole edes osannut varoa, saati sitten ajatellut koko asiaa tältä kantilta. Minä taas haistelen ja maistelen jokaisen säätilan, ennen kuin päätän Reetan ulkoiluista. Onneksi  oli toinenkin äiti samoilla tiedoilla varustettuna, joten ei tämä ihan minun oma keksintöni ole. Tietenkin jokaisella potilaalla on omat asiansa, joihin perehdytään. Toisilla kuntotestejä ja fysikaalista on jatkuvasti. Meillä kuntotesti on tehty kerran kahteen vuoteen, mikä taas hämmensi sekä vanhempia, että ammattilaisia. Olimme Kympin henkilökunnallekin yhä tuntemattomia, emme olleet kyseisiä hoitajia koskaan nähneet. Miksei, sitä ei oikein kukaan osannut sanoa. Luokiteltiinko Reetta näiltä osin oireettomaksi, koska koko ajan tanssi ja hyppeli osastolla ollessaan, toivottavasti. Lisävitamiinit, maitohappobakteerit ja hivenaineet, sekin on todellinen viidakko. Vastaus määräytyy sen mukaan kuka sen antaa. Osalle on kehotettu ja osalta täysin kielletty. Mihinkä siis oman faktansa perustaa, jälleen on paljon uusia kysymyksiä. Ruokavalio, eristykset ja lemmikit. Valtavasti erilaisia ohjeistuksia ja näkemyksiä. Toki itsekin olemme huomanneet, että eri ihmisiltä kannattaa kysyä eri aiheista. Lopulta osaa jo valita keneltä kysyy, jotta saa haluamansa vastauksen. Siis tuen omille näkemyksilleen. Mutta eihän se näinkään saisi mennä. Toisaalta kirjoitetutkin ohjeet voi tulkita niin monella tavalla, riippuu siitä mitä rivien välistä löytää ja kuka ne rivien välit täyttää. Sairaalakohtaiset erot ovat myös huimat. Kaikkien luentojen jälkeen kysymyksiä on jälleen paljon auki. Toki myös ihania oivalluksia ja onnistumisia. Helpotustakin. Meillä on moni asia kuitenkin ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

   Lapsilla oli päivät täynnä kivaa puuhaa, tekemistä, uusia kokemuksia. Välillä olimme koolla koko sakilla, välillä ryhminä tai yksilöinä. Tytöt saivat jälleen uusia kavereita, mikä on näiden reissujen yksi tärkeä tavoitekin. Sekä uudet pelit, leikit, harrastukset ja kokemukset. Täytimme kaiken aikamme tehokkaasti ja iltaisin ei tarvinnut unta odotella. Ruoka maistui myös todella hyvin, koko sakille. Onhan se arjesta poikkevaa ja ylellistä päästä valmiille ja jättää tiskit muille. Sitä kaipaa välillä arjen pyörityksen lomassa.

   Entäs sitten nämä puuduttavat ja pitkät matkat. Se on taas ihan oma tarinansa. Se ei aina ole kaikista positiivisin kokemus. Nyt olemme olleet niin paljon reissun päällä, suljettuna tiiviisti autoon, joten alkaa tökkimään jo pahasti. Reetta olisi halunnut jatkaa eilen jo samalla vauhdilla Ouluun saakka, jottei tästäkin tulisi matkustuspäivä, samoin huomisesta. Tekisi niin hyvää saada olla jo paikoillaan hetki, ilman matkalaukkuja ja aikatauluja. Ilman pelottavaa elämää, elää vain tätä omaa elämää, joka on täynnä mahdollisuuksia. Mutta tuohon kuplaan on vielä matkaa, paljon puhalletavaa. Saavuimme kotiin todella kiukkuisina, poikki ja väsyneinä. Matkalla huimasi, oksetti, oli nälkä, vessahätä, huonoa palvelua, kiire ja ikävä. Kilometrit olivat pitkiä, minuutit pitkiä ja kärsivällisyys todella tapissa. Tuollainen reissu muutamassa päivässä rykäistynä on haasteellinen, lapset olisivat halunneet jäädäkin vielä, koska alkoivat vasta tottumaan ja nauttimaan leiristä. Kilometri ennen kotia ulkoistin autostamme kaksi vanhinta nimeltä mainitsematonta tyttölasta. Tappelu sai sellaiset mittasuhteet, että oli viimeinkin aika toteuttaa uhkaus kävelemisestä. En tiedä onko kunnollisilla vanhemmilla moisia uhkauksia käytössä, me emme olekaan kunnollisia. Siinäpä saivat kilometrin matkalla miettiä käsirysyjään, sanojaan, nyrkkejään ja potkimisiaan. Uskon, että moinen jäi mieleen, ainakin toivon, että edes hämärä muistikuva tapahtuneesta. Mihin se johtaa, kun homma lähtee käsistä. Saavuimme hermoina kotiin ja kohtasimme kissat. Ihanat rakkaat ja odottavat. Kohtasimme myös kissanpissan pistävän hajun. Kissoilla on käynyt ruokkija, hoitaja ja leikittäjä, mutta se ei nähtävästi riitä. Kissanpissan hajun paikallistimme nojatuoliin, niin juuri. Eli rakkaus ja kaipauspuuskassa iski myös valtava kriisi päälle. Kumpi ja miksi. Ilmeisesti mielenosoitusta ja rajojen puutetta, kun olimme pois. Nojatuoli kappaleiksi ja siivoamaan. Itkua, siivousta, pelkoa ja pyykkäämistä. Se ryyditti loppuillan. En todellakaan olisi jaksanut enää kissapissaongelmaa. Miksei kotiinkaan tulo voinut olla kivuton. Sitten piti hakea ruokaa tyhjään kaapiin ja kaipauksesta kippuroivat koirat. Tuntui, että jälleen nakattiin säkki päälle, josta ei oikein henki kulje läpi. Aina jotain uutta, sellaisellakin sektorilla, jonka pitäisi meitä vahvistaa. Miksi tämäkin lenkki pettää. Kuinka suhtautua kissaan tai kissoihin, kun niistä niin tykkääkin. Kumpi on tekijä, kuinka rangaista, kuinka toimia ja mihin päätyä. Riittääkö pallinpoisto vai pitääkö poistaa eläimeltä elämä? Ja onko aiheuttajana kissa palleilla vai kuuro tapaus. Miten voimme kohdistaa rangaistuksen oikein? Autossa tiesimme tasan tarkkaan kuka härppi ja ärsytti ketäkin, joten rangaistus napsahti sen mukaan. Illalla siis kävin/kävimme tämänkin seikan vuoksi syvällä. Nyt aamulla kissat kehräten tulivat herättämään ja ovat omia ihania itsejään. Samoin koirat, vilpittömiä ja symppiksiä.

   Kello on pian puoli kahdeksan. Pikkuhiljaa alakaa lapsia heräämään ja venyttelemään. Osa nousee lauleskellen ja hymyillen. Reettakin ihan hyvillä mielin. Vieno ja Reetta kihertävät kaulakkain, ovat kuulemma hyvin nukkuneita riiviöitä molemmat. Onneksi olen latautunut, saanut töryn sielustani kirjoitettua. Se kummasti jälleen kerran helpottaa. Tunnen olevani jopa tervejärkinen (?) ja levännyt. Pirteässä aamussa on paljon kivoja nyansseja. Haluan niin tämän tunteen pysyvän ja kuplan vahvistuvan. Tunnen olevani nyt oikealla, kotoisammalla ja vahvemmalla maaperällä. Tästä tulkoon parempi päivä, parempi elämä. Haluan moiset prosentit ja tilastot kääntää meidän vahvuudeksi jälleen. Tänään elämä ei tunnut läheskään niin pelottavalta, kuin perjantaina tai eilen. Kurssilla nostimme lauantaina kaksi korttia, kumpikin vanhempi yhden. Sen piti kuvastaa sen hetken tunnelmaa. Pasi nosti rauhallisen seesteisen kynttilälyhyn, jonka sanoma oli rentous. Kortti tuli minulle yllätyksenä. Mistä moinen rentous nyt eilisen jälkeen? Mutta sillä hetkellä rentous oli päällimäisen Pasin mielessä. Hyvä niin, sillä lapset eivät tapelleet, heillä oli kivaa, meilläkin oli ihan kivaa (kaikesta huolimatta) muiden parissa, elimme täysihoidossa ja ruoka oli hyvää. Saa kait siinä rentouttakin tuntea! Sen kun itsekin tässä kippurtoidessani löytäisin. Minä nostin värikkään vaahteranlehti kortin, jonka sanoma oli ystävällisyys. Tekstin huomasin vasta myöhemmin, se tuli ikään kuin bonuksena. Vaahtera on minun voimapuuni, pidän mielettömästi sen ruskasta. Värikäs kortti kuvasti myös meitä perheenä, tilannettamme ja elämäämme. Värikästä kaikki. Mikä tärkeintä, kaunista ruskaa ei saa aikaiseksi, eikä voi erottaa ilman aurinkoa. Se on koko ajan ollut siellä taustalla. Haluan niin nähdä auringon ja se voiman pelottavankin elämän taustalla, vahvuutena.

   Matkaan ja nokka kohti uuttaa päivää, tulkoon tästä kiva sellainen. Aurinkoinen ja värikkään kupliva.

VALKOSIPULIKANAWOKKI

Keittiössämme häärää käkkäräpäinen kokki, tehden valkosipulista kanawokkia. Muutama puolituntinen tässä aamun mittaan oli taistelua, mutta keittiössä kokkimme asettuu. Kunhan vain saa kauhanvarteen asettumaan. Nyt tuoksuu erinomaiselle, suu kuuluu napsuvan ja kokki kehuu elikoille tekemäänsä ruokaa. Kokilla on jälleen apulaisia lauma, osa lattialla, osa jakkaralla istuen. Aamupala ei ole maistunut, koska jääkaappimmehan on tietysti tuttuun tapaan "tyhjä". Siis meidän kaapissammehan ei koskaan ole yhtään mitään, mitä pitäisi. Sen kun aina tietäisi mitä siellä pitäisi olla. Jotenkin yhtälöhän menee näin, että jos ostelee toiveiden mukaan, niin seuraavaan aamuun mennessä toiveetkin ovat jo muuttuneet. Kokkimme menee kaapille ja kysyy kaikkea sitä mitä sieltä ei löydy... Tarkka pimu. Nyt neiti kattaa minullekin annosta, onneksi en ole ehtinyt minäkään kahvia kummoisempaa suuhuni pistämään. Eli lounastamme jo aamu yhdeksältä. Samapa tuo. Hyvä ruoka, parempi mieli... Itse kullakin.
   Keittiömme on luovassa tilassa, olemme tehneet rakkausrasioita ja maalanneet. Sarjatyönä, yksin, vuorotellen, silloin kun juolahtaa idea mieleen tai ihan vain kokeillen. Hauskaa, kunhan siihen paneutuu ja saa rauhassa fiilistellä. Hämmentäviä lopputuloksia ja ideoita. Lapset jopa kehuskelevat toistensa töitä, keskustelevat kannustavasti ja oivaltavat yhdessä. Olen auttanut revontulien luomisessa, niin että peukaloni on palanut rakoille. Siihen tarvitaan sormivoimaa, jotta Reetan idean saamme tehtyä tarvittavalla voimakkuudella. Rankkaa siis ja pikkupomo vaatii aina lisää pikmenttejä, kun ei näy tarpeeksi... Muut tytöt lähtivät kouluun, mutta malttamattomina, sillä jokin uusi kokeileva idea jäi illalla toteuttamatta. Tuollaisessa asiassa neidit komppaavat toisiaan saumattomasti, kehittelevät yhdessä.

   Illalla sain osallistua kirjoittajapiiriin. Nyt pyrkii ulos niin paljon taas riimintynkää. Se on mieletön tunne, kun riimihanat aukeavat, sellainen sisäinen pulppuava kutkutus. Kohta lähtee. Voi kuinka odotankaan, kun oikein aukeavat. Saimme kotitehtäviä ja harjoituksia. Ne vievät mukanaan. Yhtäkkiä sitä huomaa polkevansa tietyllä poljennalla ja oivaltavansa jotain. Valmiiksihan ne eivät aivan hetkessä tule, tuskin koskaan. On hämmentävää lukea omia ajatusvirtoja kurssin jäljiltä, miettiä kuinka moisen on saanut itsestään ulos. Tekniikoitakin on monia ja tyylejä. Aaaah, tarvin niin tuotakin puolta. Kohta lähtee taas paksua kirjettä luettavaksi... On jännää, kun oman tekstinsä voi ensin monisanaisesti kirjoittaa, sitten viilata sieltä minimalsitisemmin sana kerrallaan pois, silleen että jäljelle jää kuvaileva kielikuva. Minulle runsaalle, monisanaiselle kirjoittajalle se tekee niin hyvää, typistäminen meinaan. Muutamia kauniita otikkoja ja aiheita on yön aikana pulpahtanut mieleeni. Haluan niin päästä ne ulkoistamaan itsestäni. Olen saanut kuulla välillä huokauksia, kun lukija avaa postaukseni. "Taas noin kauhean pitkästi, en jaksa lukea edes..." Tällainenhan minä yleensä olen, rönsyilevä tapaus.

   Aasinsilta tuosta rönsyilystä, selviää kohta kunhan asiaa aukaisen... Kun minä nyt olen sellainen floristi, niin puhuttelen kukkia nimillä, tunnistelen niiden luonteita ja sen sellaisia. Kesällä tein erinäisiä kukkaiskielen oivalluksia ja väänsin ne arkeemme sopiviksi. Eli minulla oli pitkän aikaa Kärsimyskukka, jostain syystä moinen kasvi kasvoi, kukki ja kärsi loistavasti meillä. Eli elämässämme oli kärsimystä, moiselle kasville otollinen kasvuympäristö. Fanny huoneessa on taas Rönsylilja eli harha-askel eli syrjähyppy. Se taas voi vallan mainiosti, hypähtelee aina uutta hyppyä eli rönsyä. Mitä tämä taas kertoo elämästämme, sitäpäs olenkin miettinyt. Josko se kertoisi myös hyppivästä luonteestammekin, aina uusia kotkotuksia ja rönsyjä. Veikeitä pomppimisia suuntaan jos toiseenkin. Enkelinsiipi, kaksihaarainen, perinteinen mummujen kukka. Toinen haara vioittui, joten silloinhan enkelinsiipemme oli siipirikko. Katkaisin vioittuneen siiven ja pilkoin palasiksi ja laitoin juurtumaan, tavallaan lastoitin ja hoidin siipirikon. Siellä alkoi uutta versoa puskemaan ja juurta ilmestymään. Nyt siis meillä on uudelleen istutettu ja rehevä monihaarainen kasvi. Sain hoidettua vaurioituneen siiven kuntoon, josko nyt enkelinsiipemme olisi jälleen työkykyinen. Sitten pihalle.... Särkynytsydän, aina vain uutta särkynyttä sydäntä puski. Todella vahva tänä kesänä, kauniita pieniä, uusia mutta kaikki yhtä lailla särkyneitä sydämiä kaikki. Vähempikin levinneisyys kiitos riittäisi. Palavarakkaus, on se meilläkin ollut. Mutta nyt näkyy loikanneen naapurin puolelle...

   Reino puskee ja tönii kuonolla, vaatii huomiota. Reetan tekemä valkosipulikanawokki oli loistavaa. Resepti lyhyesti: kanafileitä hitaasti kanaliemikuution ja veden kanssa haudutettuna, sekaan täysjyvänuudelia ja valkosipulikermaa. Johan oli hyvää, konstailematonta ja simppeliä. Teemme usein kiinalaisvaikkutteista suhteellisen kevyttä wokkia, runsaasti erilaisia osasia ja kasviksia, monipuolista ja värikästä. Nyt oli kiva maistaa yksinkertaista ja maukasta, Reetan omaa reseptiä. Kokkimme on välillä napakka mielipiteissään ja kokeiluissaan, mutta antaa olla, sillähän sitä oppii. Muutkin tekevät aktiivisesti omia kokeilujaan. Sunnuntaina meillä oli jälleen ravintola, jossa kaksi kokkia. Välillä kokit meinaavat ottaa hermot, kun asiakkaat eivät yksinkertaisesti halua syödä kerralla koko ruokalistaa läpi.
   Pian lähdemme labraan, aika imaista verenkuva. Ei siinä huolta ole, vastahan tuo oli ihan hallinnassa... Sain eilen mielettömän avaavan ja rohkean sähköpostin. Siis saman kokeneelta äidiltä. On uskomattoman ihanaa tajuta, kuinka eri ihmiset samassa tilanteessa voivat kokea niin samoin. Muun muassa tämä kireys, kärsimättömyys, uskosta epäuskoon ja kaikki lieveilmiöt. Sain myös tarkan kuvauksen tulevien lyppien ja vaikutusten mahdollisuuksista. Kaiken sen tunnemylläkän ja mitä saattaa tulla vastaan. Tässä suora lainaus upeasta kirjeestä, joka sai minut märisemään entistä vuolaammin...."miksi et rakastaisi itseäsi :9..." Kiitos Johanna mielettömästi! Näinpä, kyllähän tässä savotassa ja viime kuukausina se oman itsensä rakastaminen on jäänyt kaiken muun taakse. On mieletöntä, että olen löytänyt vertaistuen kautta ihmisen, jolta saan valtavasti tietoa ja tukea aiheesta. Osastolla hoitajat sanoivatkin minun tietävän aiheesta joskus enemmän kuin he. Mutta minähän olen pumpannut ja imenyt kaikilta tahoilta tiedonmurusia, koska pitäähän minun nyt sentään jotain tietää, varsinkin äitinä. Kaiken pointti tässä on taas se, että kyllä tästä hyvä tulee, mutta hitaasti, kärsivällisesti ja huolella. Eli näitä minun "parhaita" puoliani jalostetaan yhä pidemmälle. Kuinkahan olenkaan kärsivällinen ja piiitkillääää hermoilla varustettu ihminen, äiti, puoliso, kasvattaja ja aikuinen, jahka tämän oppimääräni saan luettua ja tentittyä. Toinen ihana teksti minulle on tullut postissa: "Kun elämä on vaikeaa ole kiltti itsellesi." Eli tänään menemme kärsivällisesti ja maltilla yhtä päivää onnistumisineen ja mahdollisuuksineen eteen päin. Kun nyt olemme noita rakkausrasioita urakalla tehneet, jätän yhden auki itsenikin eteen, jotta se rakkaus tihkuisi sieltä pikkuhiljaa jokaiseen päivään... Meille itse kullekin, kukapa sitä ei tarvitsisi, rakkautta ja kanawokkia meinaan.

P.S Labrat: Hb 125, tromp 217 (!), leukkarit 3,6 ja neutrofiilit 0,8. Kaikki nousseet, hemo keikkuu samoissa. Tässä päivässä ei käsittääkseni huolen häivää. Paitsi, että iskän valkosipulikanawokin söikin vahingossa salaa Reino...

TÄMÄN PÄIVÄN TEESI

NÄET OPETTAJIA KAIKKIALLA

Itämainen sananlasku sanoo: ”Kun oppilas on valmis, mestari ilmestyy paikalle.” Oletko itse valmis kohtamaan tänään opettajasi tai kokonaisen opettajakunnan? Keitä he ovat?

Olisikohan opettajasi pieni lapsi, joka tahtoo leikkiä kanssasi? Vai lemmikkisi, joka näyttää levon ja vaiston salat? Vai onko opettajasi kadulla kohtaamasi koditon, joka opettaa sinut ojentamaan kätesi hiukan pitemmälle?

Oman elämänkoulusi tärkein opettaja on kuitenkin oma sisimpäsi, joka odottaa kärsivällisesti, että olet valmis ottamaan opetukset vastaan. Kun niin käy, opetussuunnitelmakin on valmis: sinusta tulee sinä.

-TR

Positiivareiden aamun ajatus... pisti jälleen miettimään ja kelailemaan kaikkea. Ennen kaikkea tätä omaa oppimista... Hiton sitkeää, mutta pitäisi niin oppia noista lapsista ja lemmikeistä. Ne kyllä vaistovat missä mennään.
   Olen kärsimätön, levoton ja kireä. Haluaisin niin vastauksia ja onnistumisia, tavoitteiden saavuttamisia. Tokihan niitä myös napsuu jokaisessa päivässä, mutta kun sitten tulee kaikkea ilmanaikaista stressavaa, niin sehän vie parhaimman terän myös onnistumisilta.
   Ehkäpä paras keino on taas rykäistä se kuona ensimmäisenä ulos, jotta valokin pääsee virtaamaan sisälle. Puhun nyt minun sisäisistä ja sieluni virtauksista. Tai voiko tämän aamuisella ajatusvirralla enää puhua sielusta, taitaa olla ukkospilvi.

   Miltä rikkoutuva plasmatelevisio kuulostaa? Nyt sen tiedämme se kuulostaa särkyvältä lasilta, sillä meidän plasmamme meni pirstaleiksi kaukosäätimen voimasta. En kerro, en uhastakaan, sen tarkemmin miten. Mutta paskana on, johan löytyi uusi tonnin mentävä aukko taas tähänkin budjettiin. Eli moinen ei hampaita vielä näin aamullakaan naurata.
   Miltä kuulosta seinille puhutut asiat? Tyhyjältä napinalta, saman toistolta, eikä kaikupohjaa ole. Tunnen siis puhuvan paljonkin seinille, se mitä nyt enää viitsin puhua. Ärsyttää toistella kaikkea ja sitten todeta ettei kukaan kuunnellut. Väärinymmärryksiä päivästä toiseen. Reetan kohdalla olemmekin jo miettineet selkeää ja oikeaa kuulonalenemista, sillä toistoja tarvitaan. Vai onko se jo niin lyhyissä sykleissä tämä meidän arkemme, kun pyörimme koko ajan kimpassa, jotta kaikkeen kysytään mitä, hä, toistellaan ja kerrataan. Yhtä jankuttamista.
   Miltä kuulostaa kärsimättömyys? Olen kärsimätön tuon Reetan piikityksen suhteen. Haluaisin, että kaikki korjaantuisi heti ja justiinsa, jotta uskaltaisin hengittää. Nyt tämä on koko ajan sellaista lyhyttä ja läähättävää, siis tämä minun hengitykseni. Tiedän, että tarvitaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, jotta moinen hoituu. Mutta mistä minä sen tänään saisin, jos en ole ripaustakaan syntymälahjaksenikaan saanut. Sitä kärsivällisyyttä, meinaan. Tämä on sellaista löysässä hirressä roikkumista. Ei tiedä yhtään missä mennään. Toisaalta pelkään suunnatomasti tulevaa lyppiäkin. Toisaalta onko moiset piikit ehtineet parin viikon aikana saada siellä mitään näkyvää aikaiseksi. Haluaisimme tehdä kaikkea kivaa näyttelynkin suhteen, mutta kun emme tiedä edes missä olemme lokakuussa. Olo on siis lievästi kärsimätön. Haluaisin ajatella, että hiljaa hyvää tulee, mutta se ei vain istu minun nuppiini. Varsinkaan tänään ja ollenkaan. Haluaisin rykäistä Reetan asiat oikeaan suuntaan, siis paranemisen päälle justiinsa ja nyt. Mutta kuinka sen rykäisen. Välillä siis tuntuu, että tällä tavalla hiukan taas meikäläistä koulutetaan, mutta enkö ihan oikeasti opi. Mikä se on kun en saa tätä "tutkintoa" suoritettua, aina tulee hylsyä hylsyn perään ja eiku alusta. Eikö ihan oikeasti vähempi oppi riitä, sikäli mikäli minua on tarkoitus moisella opettaa. Eniten ärsyttää ja huolestuttaa se, että välineenä on oma lapsi. Välillä olen jo luullut oivaltaneeni asioita, oppineeni jotain tai valmistuneeni minuksi, mutta ei.

   Miltä kuulostaa kun koira oksentaa? Sellaista "oukgh oukgh" ja nytkähtelyt päälle. Kuuleeko yökkäävä koira? No ei kuule eikä tottele, vaan jähmettyy paikalleen, yleensä maton päälle. Reino tuossa äsken yökkäili, lamaantui ja betoniksi muuttui. Sitä ei tahdo saada liikkeelle tai jaksa kantaa, silloin kun se yökkii. Niinpä ensimmäinen vaahdotus osui olkkarin nukkamatolle ja seuraava eteisen matolle. Sitten sain vastaan haraavan koiran työnnettyä pihalle. Kilahti ja sieppasi. Samalla kun kannoin, työnsin ja puskin koiraa ulos, keksi jo kuuro kissamme nukkamatolla olevan läjän. Eli opinko tästä jotain tai muutuinko yhtään kärsivällisemmäksi? Ehen! Savusin ja sisäisesti noiduin. Miten kuuro kissa voi tietää, että jotain tapahtuu, jos ei muulloinkaan tiedä. Miten se kerkiääkin osalliseksi moiseen läjään.
   Miltä kuulostaa luento plasmatelevisiosta? Varsinkin kun on mitta täynnä koko hiivatin aihetta. En halua kuulla sanaakaan plasmoista, tuumista, hinnoista tai hankinnoista. Eli tämän asian suhteen heittäydyn itse tasan tarkkaan umpikuuroksi. Ihan oksettaa koko aihe. Mitäs jos vetäisin laatan aina nukkamatolle, kun aihe ei ole sovelias korvilleni. Mun puolesta voisimme olla ilman yhtä telekkaria, jos ei kerran osata moista ehjänä pitää. Kärsikäämme nahoissamme moinen. Maailmassa on nääs paljon puuhaa, oivallettavaa ja aistittavaa, sikäli mikäli television tuijottamiselta tajuaisimme. Se passivoittaa ja turruttaa, moni asia jää sen varjolla tekemättä. Sama toki koskee kaikkea ruutuaikaa, jota vietämme, se on aina jostakin muusta pois. Herkkä aihe tämäkin...

   Jälleen tappelemme aamulääkkeistä, joka hiivatin kerta sama show. Miksi moisesta pitää aina taistella? Kilpajuoksua, kiristystä, kapinaa, uhkailua ja huutoa. Olen niin lopen kyllästynyt ja väsynyt moiseen kolme kertaa viikossa toistuvaan juttuun. Miksi Reetan pitää nostaa siitä aina kauhea meteli, kun ei vaihtoehtoa ole. "Nielase ne tabut ja sillä siisti!" Ja eiku menoksi...

   Olihan minulla jotakin positiivisiakin virtauksia nupissani, milloinkahan ne rykäisisin. Vai joko ne unohdin?
   Eilen kävin kahden typyn ja koirien kanssa metsässä. Ihana ilma, puolukoita ja sieniä. Latautumista ja luonnonrauhaa. Ihanaa yhdessä oloa ja leppoisuutta. Koirat löysivät jälleen tutun pienen jorpakon, siis savikolon. Sinne ne eksyvät aina naama virneessä. Reino ottaa reunalta vauhtia ja loikkaa montun keskelle. Taas uudestaan ja uudestaan. Kaino ei ui, mutta kahlaa mielellään. Sen jälkeen ne ovat onnellisia ja tuoksuvat kaikkea muuta kuin raikkaalle. Hamstrausvietin iskiessä on vaikea päättää kumpaa kättä käyttää. Jotenkin hölömyä kun samaan aikaan oikealla koukkii puolukoita, kun vasen hamuaa sieniä. mihin ne siitä raukat karkaisivat. Saimme kohtalaiset saaliit. Illalla tein sienimuhennosta, syötävän hyvää...
   Olen käynyt myös tanssimassa. Teki pitkästä aikaa nannaa. Nyt lavalla oli vanhempaa konkariporukkaa tavallista enemmän, sillä Souvarit esiintyivät. Kun ikähaitari nousee, niin partavesikin muuttuu. Kaverini sen sanoiksi puki, siellä tuoksui perinteinen Mennen-partavesi. Äärimmäisen tärkeä oivallus tuokin. Onneksi minäkin pistin ruusukoltun päälleni, jotta sopeuduin joukkoon.

   Perjantaina menimme osastolle piikille, sillä Imukin pistoksen annostusta nostettiin 0,2:sta 0,35:een milliin. Eli liki puolella. Se kuulemma vaatii sellaisen tarkkailun. Olimme sairaalassa yötä. Enhän minä siellä nukkunut, jotenkin vain pyöritytti. Niinpä sitten luin, luin ja ajattelin, hiukan luin ja ajattelin jälleen. Kunnes kaksi kertaa päätin kokeilla oikealla kyljellä unen tuloa. Siihenkäs Reetta välittömästi reagoi, kuin selkäni hänelle käänsin."Äiti." Miten neiti voi ajatella, että yöllä häntä laiminlyön, jos selän käännän. Valoihin tai lehden rapinaan ei minkäänlaista reagointia. Se oli kuulemma sellainen tunne unenkin läpi, että heräsi... Haa, symbioosi on vahva. Todella vahva. Hauskakin asia, alitajuinen asia myös.
   Eihän siitä piikistä mitään tullut, siis ei aiheuttanut mitään erityistä. Eli siitä ei raportoitavaa, itse sen pistin, niin kuin kotonakin. Eilen soittelin sairaalaan ja pyysin saada siirtää piikkejä päivän aikaisemmiksi. Sain tahtoni läpi. Tämä siitä syystä, että perjantaina lähdemme kukonpieraisun aikaan ajamaan Kuorttia kohden. Ampulli vaatisi kylmäsäilytyksen ja tarkkailua toki jokaisen pistoksen jälkeen. Näinpä saankin pistää jo torstaina, ettei tarvitse perjantaina moista mukaan ottaa ja yön saamme tarkkailla kotona, mieluummin kuin reissun päällä. Hyvä näin.
   Veriarvot Reetalla ovat hyvät. Hb noin 130, noussut siis. Trompparit laskeneet 198:aan noista perinteisistä liki kolmensadan lukemista. Leukkarit samaa tasoa, reilut kaksi. Maksa-arvot loistavat. Nyt minua kauheasti säikäytti tuo "alhainen" trompparitaso. Pyysin lisäselvityksiä, jotten aivan panikoisi moisesta. Itse pyörittelin sen johtuvan Imukinista, arvoja laskien. Sainkin paksun nivaskan luettavaksi ja sieltähän se selkeä syy löytyikin. Sitä kun pieni mieli ajattelee, että onko syöpä kasvanut, jos arvot laskee... Mutta silloin pitäisi monien muidenkin arvojen laskea samaan aikaan, eikä kohentua niin kuin Reetan kohdalla. Paniikin voi saada aikaan kaikesta, se on erittäin liipaisu herkässä. Miksiköhän? Lääkäreiden kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen taas luottavainen, siis sain palautettua moisen tunteen, joka välillä on hiukan ollut häilyväinen. Mutta uskon, että monella muullakin menee uskosta epäuskoon, toivosta epätoivoon, kiikkuen ja keinuen. Siihen vaikuttaa niin moni seikka. Sain käydä lääkäreiden kanssa erittäin hyviä keskusteluja, mieletön vahvistava tunne, kun pystyy jauhamaan ja avaamaan asioita.

   Tänään pääsen omaishoitajien vesijumppaan ja uimaan. Illalla kirjoittamaan ohjatusti. Odotan kumpaakin kauhean innolla. Pääsen omieni pariin molemmissa hommissa. Minähän, vanhalla sielulla varustettuna, porukan liki nuorimpana viihdyn siellä eläkeläisten seurassa. Se porukka  ei turhia napise ja tiedän ettei minun tarvitse jostakin plasmatelevisiosta moisilla keikoilla huolehtia ollenkaan. Jos puhuisin altaassa aiheesta, niin kaikki nauraisivat tekarit kiiluen, mitä tuo tyttö hubajaa... Tästä jatkukoon parempana tuleva viikko, parempana kuin yön hiljaisina tunteina voisi kuvitellakaan. Reettakin otti tabut sitten omasta tahdostaan näpsäkästi, kunhan ensin tunnin toista aiheesta napisi. Mitähän kaikkea sitä tänään oppiikaan?

TILITYS OSA 2

Näköjään paastot eivät tee hyvää tai ainakaan paranna meikäläisen oloa. Onneksi siis päästelin aamulla kauheimmat sälät ulos, joten nyt voin leppoisamminkin tilitellä. Tai siis ainakin yritän olla leppoisampi. Hahaa, siinäpä haasteentynkhää tälle iltaa. Vai vielä leppoisampi...


Kaksi sinisilmää...

Viattomiako?

Tollojen herkkä hetki.

Taustalla kiehuu hauki, keittoaika on sitten laatuaikaa ja miestenjuttuja...

Taistelukaverit, miksiköhän Vieno tykkää härppiä noita ohtahiuksia?



Vieno pienenä, eli Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä.

Tollomme, eli Leino Tollo Maitoparta Letku Letkeä.

   Olen viime viikolla hypännyt säilönnän saloihin ja mehustellut marjoja. Nyt odotamme oman puun omenoita, jotta saisin keitellä hilloja. Säilöntävimma on sellainen vimma, joka vie mennessään. Sieniäkin olen säilönyt. Jotenkin mieletöntä, ottaa omatekemää hilloa puuronsilmäksi. Ehtaa, ehtaa. Metsän ja pihan puut värittyvät ympärillämme, nautin niin tästä värikylläisestä, hedelmällisestä ja kypsästä vuodenajasta. Minua jälesti yhtenä päivänä banaanikärpäset, sellaiset pienet pörrijäiset. Ukkokulta uskoi minun olevan niin hedelmällinen... Pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena vaiko loukkauksena.
   Tollo-kissamme on saanut varteensa lihaa ja karvansa kiiltämään. Kaippa sillä on helppo elämä, leppoiset kissanpäivät meillä ollessa. Komia on kolli. Pasin kanssa niillä on yhteisiä kollijuttuja, joita me muut ei aina ymmärretä. Tollo osaa jo istua keittiön korkealla jakkaralla, hellan vieressä, silloin kun Pasi sille keittelee pyytämiään kaloja. Siinä ne sitten turisevat pehmoisia. Vienoakin Pasi on yrittänyt opettaa jakkaralle, mutta Vieno näkee jakkaran vain kehotuksena pompata pöydälle. Siis se kissaneiti on vilipitön riiviö, aito ja ihana.
   Koirat olivat reissumme ajan mummulassa hoidossa. Voi sitä kaipauksen tuskaa, kun ne aamulla hain kotiin. Katsoin parhaakseni istua keskelle sohvaa, jolloin molemmat pääsivät yhtä aikaa nuolemaan korvat, posket ja kaulan. Siistiä. Kuinka vilipitöntä heidän ikävänsä ja palvontansa olikaan. Olen korvaamaton emo heille, siis maailman paras lähestulkoon. Papparainen soitteli illalla, joko haemme elikot, sillä niissä oli levottomuutta aistittavissa ja nälkäkin. Kyllähän meidän pitikin ne hakea jo eilen, mutta paluumatka hiukan venähti. Toki levottomuutta saa aikaiseksi hokemallakin kerran varttiin: "Joko tuli, kuka tuli? Onko nälkä? Ruokaa! Joko tuli, kuka tuli...."  Vähäkö iskän ilme venähti, kun arvasin miksi koirat olivat olleet levottomia. "Siis nekö muka ymmärtää, taisin minä muutaman kerran sanua..." Todellakin, muutaman kerran, tunnen isäni. Illalla kun saavuimme, oli kissoillakin muutama tarina kerrottavana. Meno oli ollut kylläkin kuin kissatalossa, olivat hiukan ottaneet omia vapauksia. Ja kauhia lemu, sillä pari päivää siivoamaton hiekkalaatikko ja kaksi elukkaa, hiukan piti tuuletella siivouksien lomassa.
   Tänään olen pyykännyt, juossut juostavia, täyttänyt jääkaappia ja kokannut. Olen kiertänyt muutaman tutun luona ja esitellyt Kympin Lasten kirjaa, siis itkettänyt aika monia. Herkistää ulkopuolisiakin, näköjään, loistava eeppos. Olen järkkäillyt näyttelyä Oulun suunnalle, kysellyt tiloja ja aikatauluja... Siis kuinka tärkeää olisi, että moinen asia tulisi koko kansan tietoisuuteen. Näkyväksi ja kuulluksi. Onhan tätä syöpäelämää myös kehä kolmosen ulkopuolellakin. Tällä tavalla Lastenklinikan toimintaan kerätään varoja ja kenties joskus jokin asia on jossakin asiassa jonkin verran paremmin. Siis kansalaiskeräyksillä ja tajunnanvirralla saataisiin positiivisia nytkähdyksiä uuden klinikan toteuttamisessa. Helsingissä toimiva sairaala toimii museoon verrattavissa tiloissa. Vaikka itse olemme kritisoineen Oulunkin osaston kuntoa, niin kun saimme elää Helsingissä huomasimme elävän kolmekymmentä vuotta takapajuisemassa sairaalassa, kuin Oulukaan on. Siis, kun sai vertailupohjaa ja katsoi laajemmin. Onhan myös harmi, että Suomen huippulääketiede joutuu toimimaan moisissa tiloissa, alkukantaisissa, jotka eivät vastaa nykypäivän tarpeita ja haasteita. Tästä tietty voisin laajemminkin tilittää, mutta pian leppoisuus katoaa...
   Reetta sai pari viikkoa sitten kansainvälisen Dr Dog-maskotin. Koira saapui monen mutkan kautta meille. Se valmistetaan Kiinassa, oli lentänyt sieltä Kanadaan, josta mutkien ja välilaskujen kautta Intiaan. Sieltä parin viikon matkustelujen jälkeen Suomeen ja Reetalle. Koiran on kehittänyt kanadalainen tyttö, joka on aikoinaan ollut vakavasti sairas. Lopulta moinen maskotti oli hänen elämäänsä tullut, viimeinkin joku joka ymmärtää lasta. Tästä idea Dr Dogista on saanut alkunsa. Nyt se on kansainvälisesti tunnettu juttu, tärkeä osa toimintaa monissa lastensairaaloissa. Lähetin kiitoskuvan koirasta ja Reetasta sen lähettäjälle, joka taas välitti kuvan tälle idean kehittäneelle tytölle. Tai siis entiselle tytölle, joka on jo aikuinen. Mieletön tämä maailma ja nettiyhteydet! Kaikki voi olla niin lähellä ja tässä hetkessä. Koira sai nimen Pipi Amma, se on nyt tärkeä perheenjäsen. Kävimme kovan nimikilpailun, loppujen lopuksi tuo on yhteistyön tulos. Vernallakin oli hauska ehdotus; Kumi Na Uha. Lueppa yhdyssanana, loistava oivallus jälleen.
   Reetta on tänään jälleen vaatinut minulta koko ajan huomiota, kuuntelemista ja täydellistä läsnäoloa. Edes lehden kirkollisia ilmoituksia en taho saada luettua, kun nekin keskeytetään. Toki lastani vartenhan olen, mutta jokin kohtuus. Sanoinkin jo äsken, että puhu Vienolle, jos se jaksaisi kuunnella... Kunnes tajusin, että se onkin kuuro se kissa, siitäkös Reetta taas pulttasi. "Vielä nyt kuurolle kissalle puhumaan..."

   Alkukesästä törmäsin huoltoasemalla pahviseen naisfikuriin, ihan Pasin unelmien naisen näköinen. Niinpä sen sitten kampanjan päätyttyä puhuin meille asumaan. Kävin maanantaina tankkaamassa auton ja sieltähän se pahvinainen kannettiin välittömästi kyytiin. Toin se makkarin nurkkaan odottamaan Ukkokultaa ruokkikselle. Annoimme sille nimen Paula, Pahvi-Paula. Teoriahan kuuluu näin, että jos olen pidempiä aikoja pois kotoa, niin pitäähän miehellä vaimoke olla. Toiset hankkivat pumpattavia-Barbaroita, minä hanikin pahvisen-Paulan. Luulisi miehen olevan tyytyväisen. Koirat eivät olleet Paulaa vielä nähneet aikaisemmin. Kainohan moista pelästyi. Ei uskaltanut makkariin tulla, haukahteli vain oven suusta ja kauhisteli. Pasin piti sitten Paulaa ympäri huushollia talutella, jotta koira tajuaisi ettei se ole pelottava ja paha, jos kerran iskäkin sen kanssa kävelee. Näin meillä.
   Tuolla reissussa ollessa ajelimme yhden kuormurin perässä. Yhdessä mutkassa sitten sivuovi siitä autosta aukesi ja jotain lensi liikenneympyrään. Pasi yritti huitoa ja antaa käsi- ja valomerkkejä, minä huusin vänkärinpaikalta, mutta kuski ei nähnyt eikä kuullut. Ajoimme perässä, soitimme reksiterikeskukseen, numerotiedusteluun ja lopulta auton omistajalle. Sieltä kuului muutama ärräpää, lopulta kuljetus pysähtyi, mutta jätkät eivät olleet moksiskaan. Onhan tuo lasti vähentynyt-tyyliin. Pian tuli kiitosviesti omistajalta, sillä hukattu vehje oli 15 000 euron arvoinen... Tänään tuli kiitoksena satasen lahjakortti alkomaholiliikkeeseen, siis aidosti kiitollinen taisi se omistaja olla. Ehkei kuitenkaan niille jätkille, jotka toheloivat moisen asian. Ukkokulta lähti silmät kiiluen hankinojaan tekemään, ajatella satasella viskiä, ainakin tunnin se viipyi hiplaamassa ja silittelemässä. Lopulta tuli kotiin ja antoi puolet lahjakortista vielä meitsille. Minulla ei ehkä tuntia mene pullojen sivelyyn, ostan kauhiasti ertilaisia pikkupulloja, saanpahan kerralla ainakin korillisen...Sehän tietää bileitä, korot kattoon ja lanteet liikkumaan, jeah! Niin, missäköhän välissä ja sieluntilassa... Loppukoon tämänpäiväiset tilitykseni tähän, öitä kaikille.

Omenahyvääää....

Fannyn sämpylät, hyviä.

Vippiääää....

 Reetta ja ikioma linja-autokyyti kentällä.

  

  

TILITYSTÄ

Yritän tässä suoristaa ryhtini, jälleen. Huokasin syvään ja ajattelin tilitellä, silleen päästellä höyryjä. Tai siis en minä tiedä mitä ne ovat, joko lie höyryistä muuttuneet kiinteämmiksi. Mitäpäs jos luukuttaisin sontaa koko eetterin täydeltä... Ristiriitaistako, sehän on tätä elämää, siis meidän elämää.

   Viime viikolla ystäväni soitteli varovaiseen sävyyn... Kyseli mitä kuuluu, kun ei kuulu mitään, huolissaan, hädissään ja sympatioissaan. Silloinkin minulla kilahti, luukutin sydämelliselle ystävälleni, jotta "hanki elämä!" Anteeksi! Samalla pyytelen anteeksi muutamalta muultakin ystävältä, lukijalta, syöpäkamulta, perheeltäni ja itseltänikin. Olen muutamaa muutakin käskenyt hankkimaan oman elämän, silleen ettei tarvitse elää omaa ainutlaatuista elämää meidän elämän kautta. Toisaalta onhan se näinkin, että jos itsellä on vaikeaa, niin toisen vaikeuksia kuullessaan huomaa, että itsellä onkin suhteellisen helppoa. Se helpottaa oman elämän vaikeutta. Toisaalta meidän tilanteestamme katsottuna, meillä on suhteellisen helppo elämä, ainakin tänään, jos niinkuin miettii muutamaa muuta elämää. Riippuu, siis mihin vertaa.
   Olen niin loputtoman kyllästynyt omiin jorinoihini, jaarituksiini, ajatuksiini ja tekstehini. Ihan niinkuin jättäisin oikean elämän elämättä, kun joudan moisia pyörittelemään. En kuitenkaan ole onneksi jättänyt elämättä, mutta haluaisin niin hankkia oman elämän takaisin. Haluaisin normaalin elämän, enkä tätä syöpämyllytystä. Haluaisin toteuttaa suunnitelmia, ilman, että jokaiseen ajatukseen pitää lisätä "jos". Paskat koko jossittelu. Olen niin loputtoman kyllästynyt muiden määräysvaltaan elämässämme. Minä, muka vahva ihminen, olenkin toisten käskytettävänä. Pompin kun pompotetaan, ilman omaa aivotoimintaa ja oman nupin ja oman elämän käyttöoikeutta. Yritä siinä sitten luotsata lapsi mukaan, jos itsekin kapinoi.
   Kiellän siis koko sypäpaskan olemassaolon, siis en todellakaan hyväksy tilannetta. Kapinoin kaikin keinoin vastaan, mutta mitä oma kapina auttaa. Tuskin mitään. Mutta eikös se yleensä ole, että vaikeat asiat, suru, rikokset ja sen sellaiset kielletään, ei hyväksytä. Ainakin minä haluan kieltää tasan tarkkaan syövänmurusen olemassaolon, sillä lapsemmehan voi hyvin. Puhuin muutama viikko sitten, kuinka monella tuntemallamme lapsella syöpä on uusinut. Laskin Reetankin siihen porukkaan. Siitäkös Reetta kivahti: "Älä sinä minua uusintoihin laske, sehän on väärinkäsitys ja mittavirhe!" Eli sama kieltävä asenne, keltä lie peritty. Vai olenko minä saanut lapseltani vaikutteita?

   Kilahdin viime perjantaina myös Kelalla. Olen kuullut, että jotkut vanhemmat saavat hysteerisiä itkukohtauksia, lamaantuvat tai muuta sympatiaa herättävää. Minä kilahdin, taas iski värivaihtelut naamalle. Osittain siinä oli tasan tarkkaan kysymys väärinkäsityksestäkin, mutta kuitenkin. Tiistaina siis toimittelin HUS:in lausunnon lääkkeen korvattavuutta pyydettäessä. Toimitin sen tiskille, virkailija selvitti asian ja kaikki tuntui muutaman tarkistetun puhelun jälkeen olevan hyvin. Oli sitten puhe, että haen kyseisen lausunnon perjantaina suoraan tiskiltä, jotta pääsen lunastamaan sillä hinnakkaat lääkkeet ulos. Itsellä lämmitti mieltä, kun tuntui, jotta nyt systeemit ovat joustavia, hoituvat ja inhimillisiä. Olin hyvilläni ja huojentunut, jotain positiivista! Oli vielä puhetta, että ottavat yhteyttä mikäli on mutkia matkassa. Vähäkö hyvää palvelua, vieläpä puhelinnumerot useaan lappuun kirjasivat, vähäkö lämmitti... Näinpä sitten perjantaina menin lausuntoa hakemaan. Kunnes vastassa oli virkailija, joka oli täysin tietämätön asiasta. Aikansa naputeltuaan totesi, ettei sitä korvattavuutta olekaan annettu. Eihän kyse ole kuin elintärkeästä lääkkeestä, joten mitäpä sitä. Eniten petyin siihen, ettei minulle asiasta ilmoitettu, vaikka nimenomaan oli niin sovittu. Kielteinen päätös oli annettu jo silloin samaisena tiistaina, kun ensi kerran moiseen perehdyin. Siis eikö ollut pokkaa soittaa, vaan jättää päätös jonnekin leijumaan. Siinä vaiheessa minulla vilahti dollarin kuvat silmissä, sillä kuukauden lääkkeistä jää itsellekin maksettavaa liki tonni. Pakkohan ne on ostaa, enhän voi olla ostamattakaan, sillä haluan pitää lapseni näillä piikeillä hengissä. Toki Kelan maksukatto paukahtelee yli jossakin vaiheessa, mutta sehän laahaa perässä. Tonni on iso raha tässä tilanteessa. Onneksi meillä on kuusihenkisessä perheessä enemmän kynsiä pureskeltavaksi, kuin jossakin pienemmässä perheessä... Sitten naamavärini vaihtaneena kiskaisin itseni ylös penkistä, en kauheasti kiitellyt, sillä olin pettynyt siitä ettei asiaa hoidettu sovitulla tavalla. Olisin niin halunnut kuulla moisen, ennekuin laskin kuukauden budjetin sen lausunnon varaan. Sitten mieltä lämmitti kyllä perään huutelu kopista: "Hae sossusta..." Enempää en siinä raivonpuuskassani kyennyt kuuntelemaan. Voisiko sitä ihan tuosta noin vain hakea, tarvisin tonnin lääkkeisiin, kiitos, jopa lämmitti. Lääkkeet on haettu, haetaan seuraavatkin. Piikitän lastani niinkuin kaavioon kuuluu, mutta miksei mikään voi hoitua positiivisella tavalla? Siis miksi piti tulla paskaa niskaan tuossakin, miksi ei voida hoitaa asioita sovituilla tavoilla, siis ilmoittaa. Olinko liika luottavainen moisen asian järjestymisestä. Miksen ollut kyylä opittuun tapaan, vaan huojentunut äiti...
   Pari viikkoa sitten samaisen toimiston toisessa kopissa, koin myös positiivisen välähdyksen... Olenhan nyt kaksi vuotta joka ainoa kuukausi ainakin kerran tilittänyt, selittänyt ja todistellut, miksen ole normaalisti töissä vaan "hengailen" sairaaloissa ja kotona lapsen kanssa eristyksissä. Joka kuukausi kirjoitan, tilitän ja todistelen lappuihin, että tilanne jatkuu yhä, elämme infektioeristyksissä ja laaba laaba. Nyt sitten kahden vuoden ja muutaman lappusen jälkeen, virkailija lehati punaiseksi ja sanoi: "Nyt tajuan mitä tuo eristys tarkoittaa, sehän on kauheaa...." Siis se lämmitti mieltä, viimeinkin inhimillinen oivallus punastumisen ja sanojen myötä, emme olekaan pelkkä sana ja fraasi mitä kuukaudesta toiseen pyörittelemme. Eihän sitä tosin voi kylläkään tajuta, mutta oivaltaa edes himpun verran mistä on kyse... Lämmitti.

   Niin mihin me niitä löysiä satasia olisimme tässä kuussa tarvinneet. Mihinpä niitä, vaikkapa kissanhiekkaan ja perunoihin. Tälle kuulle meille sattuu kaksi Etelä-Suomen keikkaa, joten sinnehän ne maantielle vilisee ja huoltoasemien vessanpönttöihin...           
   Olimme siis nyt maanantaista keskiviikkoon reissussa. Helsingin Virka Galleriassa avattiin Kympin lasten 30-vuotisjuhlanäyttely. Reetta on käsittääkseni ainoa lapsi tältä "pallonpuoliskolta", jonka töitä siellä on esillä. Syöpähän saattaa iskeä keneen vaan, noin sataanviiteenkymmeneen uuteen lapseen joka vuosi. Aivan liian moneen. Ja meidän neitiimmehän moinen on iskenyt. Moni lapsi piirtää, askartelee ja puuhaa eristysaikoinaan paljon. Reetta ei siis ole poikkeus, heitä on muitakin. Onneksi! Nyt näyttelyssä on yhdentoista lapsen töitä esillä, lasten jotka ovat Kympillä olleet hoidossa. Valitettavasti näistä yhdestätoista lapsesta muutama on joutunut jättämään taistelun kesken. Eli reissumme oli kevytkenkäisyydessäänkin raastava ja liikuttava. Halusimme kuitenkin mahdollistaa moiseen osallistumisen Reetalle ja viimeinkin ottaa koko klaanin mukaan. Sillä muuthan jaksavat olla kateellisia näistä Helsingin keikoista. Eli olemme olleet reissussa koko sakilla. Millaista se on? Onhan se. Välillä vieruskaveri jurppii, on matkapahoinvointia, väärää musiikkia, tyhmiä juttuja, vääriä katseita, haisevia jalkoja, nälkää, janoa, väsyä ja muutama vessahätä. Välillä naurua ja laulua, huumorinkukkasia, positiivista meteliä ja jopa hiljaisuutta. Pieneen tilaan mahtuu paljon tunteita ja muita elementtejä. Siis elämän ääniä! Matka oli siis monelta kantilta raskas, mutta äärettömän hauskakin, kannatti tehdä.
   Ensi perjantaina suuntaamme jälleen autonkeulan samoille suunnille. Lähdemme Kuortinkartanoon, kantasolusiirron saaneiden lasten perheleirille, viikonlopuksi. Eli jälleen vilahtelee dollareita maanteille... Toisaalta on ollut hämmentävää kuulla se, että moni on luullut, että jätämme kaikki sovitut keikat tekemättä. "Kun nyt on tämä tilanne..." Mutta, kahta kauheammin haluamme nimenomaan tehdä ja toteuttaa juuri näitä aikaisempia suunnitelmia. Meillä ei ole aikomustakaan jättää elämäämme elämättä siitä syystä, että kenties on uusinnasta kyse. Jos voimme hoidella hoidot piikkeinä, niin mitä sen on väliä missä sen piikin pistän. Haluamme toteuttaa suunitelmia niin paljon kuin mahdollista, nähdä kaikki mahdollisuutena. Tuota Kuortinkartanoakin minulle soitettiin: "Josko peruttaisiin, kun on nyt tämä tilanne..." No, enpä perunut. Halusin Helsingissä käydessä lääkärin mielipiteen. Ensin lääkäri vähän hämmästeli moista, etten ole perunut, mutta sitten lääkärikin muutti kelkkansa ja sanoi: "Oikeastaan, minä teille sitä jopa suosittelen..." Se riitti jälleen minulle. Olin tyytyväinen, jotten ole taipunut siihen muottiin, johon meidän oletetaan loksahtavan.
  
   Syksyn mittaan on tarkoitus jatkaa kirjoittamista, ihan silleen kursseilla. On joogaa, pallojumppaa, vesijumppaa, uintia, maalaamista, kokeilevaa inspiroitumista, rentoutumisen opettelua, positiivisuuden hakemista, säilömistä, kotista ja pyykinpesua. Tavoitteena on toteuttaa tyttöjen kanssa yhdessä näyttely täällä Ylivieskassa. Näyttelytila on meille varattuna joskus lokakuun loppupuolella, en ole sitä kalenterista vähään aikaan tarkistellut. Tarkoitus oli pistää esille nuo Reetan Helsingissäkin olevat työt, mutta nyt ne jäävätkin kiertämään Suomea lukuisissa muissa kohteissa. Mikäpä siinä, hienoa, jotta moinen upea kokonaisuus kiertäisi muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Huomenna menemme yön ajaksi Ouluun, sillä Reetalla nostetaan piikin annostusta. Se taas vaatii seurantaa vuorokauden ajan. 24.-25.9. menee jälleen Oulussa. On hammaslääkäriä, kallonkutistajaa ja lyppi. Jotenkin ärsyttää koko moinen lyppi, se aiheuttaa  niin kauheita sielun sisäisiä paineita... Tuskaa, kauhua, odottamista, pelkoa, stressiä, kyttäämistä ja muutamaa muutakin tunnepuolen häiriötä. Se taas määrittää niin kauhean paljon kaikkea. Siis uskaltaako ja voiko suunnitella yhtikäs mitään tai siis voiko yleensäkään jatkaa tätä elämistä. Ahistaa pelkkä ajatuskin tulevasta, mitenkä niitä mattoja taas vedetään ja rullaillaan alta. Minä kun haluaisin pysyä niin tässä omassa selkeässä visiossa, että näillä piikeillä homma korjaantuu hitaasti, mutta niin varmasti. Haluan niin pitää tämän suunnitelman!

   Eiköhän siinä ole muutama kuona-annos nyt purekeltavaksi. Olkoon tämän aamuinen tilitykseni tällä kertaa tässä, elämä kutsuu! Olo on jotensakin vapautunut, sillä sainpahan jälleen päästellä teidän riesaksenne ja maisteltavaksenne, mitäkö kuuluu. Jälleen jokainen saa tehdä siitä haluamansa johtopäätöksen. Mutta ei kannata takertua moisiin muotoseikkoihin tai yhden ihmisen aivoituksiin, sillä meillä jokaisella on niitä omiakin aivoituksia. Huolestuttavaa, jollei ole, sillä silloinhan asia täytyy korjata. Hankkia vaikkapa se ihan oman näköinen ja makuinen elämä. Tänään maistuu ihan hyvälle, syksyiselle, pikkaisen kirpeälle...

MAISTIAISIA NÄYTTELYSTÄ

Näyttelystä on julkaistu kirja, jossa on myös Reetan työt esillä.
Kirjaa voi tilata Kympin lasten sivuilta, klikkaamalla Ifolorin sivuja, hintaan 75 €
tuotto menee Kympin lasten hyväksi....

Neiti, kirja kainalossa ja työt taustalla.
Alkoi jo hiukan kuvattavana oleminen kyllästyttämään. Räps räps!

Aika vaikuttava näky, hitsi mikä pimu!

Infoa.

Reetta avajaisissa, ihanana.

Yleisnäkymä Virka-gallerian näyttelytilasta.
Kaupungintalon yhteydessä olevat näyttelytilat: Sofiankatu 1 tai Pohjoisesplanadi 11-13.

Yleiskuva töistä.

"Olen Reetta ja mun työt ovat tuolla nurkassa..."
"Vähä inhotti mennä puhumaan siihen mikrofoniin..."

Lähempää...

Sydämessä, taustalla.
Huomaatkos ensimmäinen letti kahteen vuoteen, se pysyy!

KYMPIN LAPSET 30 VUOTTA

 

Näyttelykutsu,
 Kympin lapset 30 vuotta, Juhlanäyttely

RYHTILIIKE

On kauheaa tajuta olevansa kasassa, siis ihan läjään painuneena. Mutta näinhän se vain heijastuu koko olemukseen ajatukset, mieli ja tunnelmat. Tänä aamuna onneksi tajusin ja selkäni ihan automaattisesti suoristin. Siis otin oma-aloitteisen ryhtiliikkeen. Se ihan korvien väliin asti vilahti, tietoisuus siitä, että mamma alkaa nousemaan alhon syvistä montuista. Kyllä siellä on liian pitkään pitänyt ollakin, silleen kippuralla ja ryhtinsä menettäneenä.
   Toisaalta aavistelin jo muutama viikko sitten, että mitenkähän tässä monttuun vilahtaa, jos ja kun kaikki ei aina mene oman käsikirjoituksen mukaan. Siis toipuminen ja hoitojen pureminen... Mietin jo silloin, että varmasti on rankkaa, jos tulee takapakkia. Ja niinhän tuo on ollutkin rankkaa. Toisaalta elämä on muutenkin ollut hektistä, siis suuntaan jos toiseenkin. Kuumeisesti yritän pitää piuhoista ja suunnitelmista kiinni, paas kattoo milloin pomppaa ja olenkin ihan väärässä paikassa. Saattahan tuotakin sattua. Nyt minulla on viikon verran takana huonosti nukuttuja öitä. Siis en todellakaan ole valvonut koko aikaa, mutta hyvin nukuttuihin öihin nähden olen nukkunut huonosti. Ja siihen nähden millaisia unia tarvitsisin. Onneksi joka yö kuitenkin useita tunteja nukuttua unta, se on ihan hyvä sekin. Reettakin nukkuu hyvin. Aamulla heräsi hymyillen ja heti ryhdikkään energisenä. Siihen kun peilaa omaa olemustaan, niin pakkohan sitä on itsekin ryhdistäytyä. Eipä tämä homma lysyssä olemalla kummene, menee vielä ranka jumiin ja paukkuu paikat.

  Aamuni alkoi pannullisella kahvia, ei tuo nyt kauhean hyvää ollut, mutta kahvia kuitenkin. Täällä asunnolla on sellainen paukkuva ja koriseva halpiskeitin, sillä ei nyt parhaiten aromit irtoa, mutta lämmintä kahvivettä kuitenkin. Kaikkeen sopeutuu. Reetalla on oma paketillinen suklaamuroja, niillä aamu käynnistyi. Tuossa neti pikkareissan keikistelee ja tuumalee olevansa sopivassa lihassa. Niin Reetta onkin, sopiva, passeli, ikäisensä kokoinen ja lihainen. Viimeisen vuoden aikana on siis tullut hyvin pituutta ja painohävikki on kurottu kiinni. Ryhtiliike sen suhteen. Reetalle kun on koko ajan onneksi tuo ruoka maistunut. Se helpottaa äitinä oloa huomattavasti, eipähän tarvitse moisestakin asiasta huolehtia. Tai siis ikätasolleen meidän muksut ovat pieniä, sirpuloita ja luokan pienimpiä. Ihmekös tuo, tällainen sirpula äitikin... Mutta onneksi meidän muksuilla on ryhti hallinnassa ja kroppa toimii monipuolisesti. Siis kyllähän jatkuva koneella istuminen alkaa näkyä myös ryhdissä ja poskissa. Niin ja vatsan seudulla myös lapsilla. Eli amatöörijohtopäätös on se, että paljon koneella istuvien lasten posket jäävät kalpeiksi paljosta sisällä istumisesta, samalla syödyt herkut näkyvät kropassa ja olemus muuttuu etukenokoppuraksi, siis ryhti muuttuu. Minkäköhän johtopäätöksen omasta olemuksesta voisi moisen analyysin jälkeen vetäistä. Ryhti oli eilen kateissa, vatsaa on vaikken syökään herkkuja koneella ja naama on värikäs. Ainakin hoitaja sen viikolla oivalsi. Siis en ole liikaa koneella. Itse asiassa yksipuolinen työasento vetää tiettyyn ryhdittömyyteen. Aikoinaan kun tein paljon floristin hommia, se alkoi näkymään ja tuntumaan selkeästi hartian asennossa ja ryhdissä. Etukumara kuppimainen hartialinja. Nyt ei sitä ole havaittavissa. Nyt ryhtini rullaantui silleen pystysuunnassa, koko rungon ja rangan matkalta. Kun olo oli voimaton, niin koko olemus lysähti. Mutta näkisitpä nyt, hyvin tököttää. Ihana havaita itsekin ja tiedostaa muutos. Ryhdistyä.

 Eilen otin vartin torkut sohvalla, sillä aikaa Reetta kokosi jotain robottia. Sellainenkin pitää itselle sallia, näköjään. Sen jälkeen lähdimme eri tavalla ryhdikkäinä kaupungille. Olemme sitkeästi polkeneet pyörillä, mutta nyt näyttää alkavan tihkusade. Hiuksenikin tarvitsevat ryhtiliikkeen. Harmaista nyt ei pääse mihinkään, aina uusi upea hopeajuova ilmestyy. Miksiköhän. Mutta voihan tuota olemusta uudella leikkauksella ryhdistää. Siis kunhan vain tietäisin missä olen milloinkin ja saisin ajan varattua. Eilen Reettakin jo ylikasvaneesta kampauksestani mainitsi, kuulemma takaa läsähtää. Kaiken se tuo lapsikin havainnoi. Siis kyllä minulla on hyvät peilit nuo lapset, kritiikkiä napsahtaa tarvittaessa. Eihän tässä siis auta muu kuin ottaa jälleen kunnollinen ryhtiliike, monen muunkin asian suhteen. Niin sikäli mikäli pääsemme suunnitellusti kotiin ja voin taas katsoa kalenteriin ja nähdä se lukuisat mahdollisuudet.

RIIPPAKOIVU

Jos olisit puu, niin mikä puu? Itse tunnen olevani vaahtera tai koivu. Reetta on ehdottomasti riippakoivu. "Riippakoivulla on kaunis vahva runko, mielenkiintoinen pinta, vahvat oksat. Juuret ovat syvällä ja laajasti. Samaan aikaan sen oksat ovat kuitenkin rennot ja huumorintajuiset..." Jotensakin näin analyysi aiheesta kuuluu. Viikonlopun äitikurssilla nostin aiheeseen sopivan kortin, kuvan riippakoivusta. Se kertoi lehdettömyydellään syksystä, jolloin Reetta sairastui. Samaan aikaan se oli tavallaan kuin näkymä ikkunasta, siitä katsomme päivittäin ulos. Tämän savotan, kahden vuoden aikana, olemme nähneet riippakoivunkin monessa asussa. Välillä pelkkinä karoina riippuen, välillä silmuja puskien, välillä täydessä lehdessä, sitten taas ruskan väreissä ja lehtensä pudottaen. Mutta mikä asia on ja pysyy, no se riippa ja rentous. Kaiken kauheuden ja kokemusten takanankin Reetta kokee pilkahduksia rentoudesta ja huumorista. Reetta pitää riippakoivun asenteesta, letkeydestä. Kuinka kaunis se osaa olla rentona ja pakkasen puremanakin.
   Pitkillä eristysjaksoilla olen ottanut kuvia koivunrungoista, tuohenpinnoista ja oksantyngistä. Niitä olen sitten koppiin lapselleni puhelimeen lähettänyt, ihan että kosketus luontoon ja mieluiseen puuhun säilyisi. Kuinka paljon tarinaa saa mahtumaan johonkin kuvaankin. Niin tai ainakin me saamme. Tykkäämme myös maalata ja piirtää puita, niissä vain on jotain niin kiehtovaa. Nythän olemme estyneitä eristyksestä johtuen menemään syvälle ihan oikeaan metsään. Siis ettei Reetta kauheasti altistuisi sienille ja sen sellaisille itiöille... Näinpä jalkaudumme puistoihin ja pihoihin, pakko saada jokin kosketus aiheeseen.
   Eilen teimme jotain sellaista, mitä emme olleet kumpikaan aikaisemmin tehneet. Otimme kassillisen kynsilakkoja ja lähdimme puistoon. Siis haahuilimme ja etsimme passelin paikan, johon maastoutua. Valitsimme, kas kummaa, koivun jonka juurelle istuimme. Nojasimme rentoina sen runkoon ja fiilistelimme. Samalla kaivoimme kynsilakkoja esiin ja lakkasimme kaikessa rauhassa kynsiä. Reetta valitsi kirkkaanpunaisen lakan varpaankynsiin. Samalla hän laukaisi: "Minulla on tällainen punainen villitys, ei vielä kuitenkaan viidenkympin villitys..." Mistähän neiti taas moisen oli saanut päähänsä. Oli aika jännää istuksia polun varressa koivun alla, ihan uusi perspektiivi asioihin. Koirat löysivät meidät helposti, ihmiset säpsähtelivät tajutessaan kynsiään lakkaavat huuhaat. Toiset vetivät maastopyörillään polkuja hiekka pölisten. Ihminen näyttää ihan erilaiselta koiraperspektiivistä katsottuna polkupyörän selässä. Jotenkin paljon "pyllykeskeisemmältä", pää jää silleen pieneksi nupiksi. Saimme kaveriksi kirvoja, siemeniä ja leppäkerttuja. Kyllä tekikin hyvää nojailla vahvaan runkoon ja hengitellä kaikessa rauhassa. Ainakin itse tunnuin jotensakin hiukan latautuvan. Kannatti siis kokea tuokin.
   Silloin kun Reetta on ollut hypnotisoitavana, hän on kuvitellut mieluisen matkan kuljettavaksi. Siihen matkaan kuuluu kauniita maisemia, värejä, tunnelmia, aurinkoa ja vettä. Jossakin matkan varrella mielikuvat ovat vieneet lempipuun juurelle istuskelemaan ja nojaamaan se runkoon. Siitä saa kummasti voimaa, ihan jo pelkästään ajatuksenkin voimalla. Mielikuvituksessaan. Niin mikäpä olisi kauniimpi paikka kuin nojailla riippakoivun runkoon, rannassa, veden äärellä ja kesästä nauttien. Tuskin meille kenellekään moinen mielikuvaharjoitus hallaa tekisi.
   Vuosi sitten toukokuussa, kun nivelsiteeni iltamyöhällä jalastani rikoin. Silloin ihan konkreettisesti minun piti syleillä koivua, siis poski runkoa vasten ja tiukasti kiinni pitäen. Siinä sitten laskeskelin ja tuntojani kuulostelin, kuinka kävi. Reetta soitti minulle juuri silloin ja piti hyvänä ideana sitä että nojailen puuhun, onpahan sentään joku johon nojata. Olihan äiskä-parka yksin ja kauhean kivun kourissa.

   Nyt on siis lauantai ammupäivä, olemme osastolla. Yön Reetta oli jälleen annetusta piikistä johtuen tarkkailussa. Ei raportoitavaa, nukkui hyvin. Saisimme poistua täältä, asunnolle tai vaikka kotiin. Mutta paskat me mihinkään poistuta, lusitaan kunnolla. Siis emme lähde suhaamaan kotiin, pysymme Oulussa. Alkaa nämä ees taas sahaamiset jo nyppimään. Hienot on maisemat matkalla katsella, mutta nyt ei lähetä katsomaan. Ennen kaikkea se on ajallisesti aina pari tuntia suuntaansa. Senkin ajan päätimme käyttää toisin. Ja tavoite on päästä kotiin maanantaina, niin ei hoppua senkään puolesta. Nyt osastolla meillä on jälleen muutama aikaa vievä projekti kesken. Maalaamme ja piirrämme kangastusseilla. Välillä pitää kuivua ja sitten taas jatkaa, joten eipä tästä mihinkään jouda. Kunhan saamme jälleen seuraavan vaiheen tehtyä niin sitten vapaudumme täältä. Eilen nauroimmekin olevamme sellaisia avohoidon tapauksia, muka vapaita, mutta tilivelvollisia ja liekassa. Äsken kemiamme sihahtivat, kun tuli kina puolentoista sentin viivasta. Niin siitäkinhän voi kilahtaa, siinä meni tussit nurkkaan molemmilta. Kauhea taistelu noinkin ilman aikaisesta asiasta. Mutta pistäppä kohallesi, sama naama yötä päivää ja vielä avohoitotapaus. Saa siinä tussin silloin tällöin nakatakki. Onneksi ei lentele mitään isompaa, niinkuin tippakoneet tai televisiot. Silloin ehkäpä avohoito muuttuisi sellaiseksi ikkunattomaksi koppihoidoksi. Silloin ei riippakoivujakaan ikkunasta kykenisi katselemaan.
   Kyllähän tämä välillä tuntuu, että voisi vaikka seota, siis luulen yhä etten ole seonnut. Näin kokee moni muukin vanhempi, joilla on pidempi kakku lapsensa kanssa lusittavana. Tämä on niin loputon savotta, päämääristä ja matkan kestoista mutkineen ei ole tietoa. Iltaisin uni odotuttaa ja yöt ovat pätkissä torkahdettuja. Onneksi minä pääsääntöisesti nukun, mitä nyt viimeinen viikko on mennyt hiukan harakoille. On ollut aika monta ärsytystekijää, ihmekös tuo. Mutta pikkuhiljaa luulen jälleen löytäväni heinäkuussa saavutetun tasapainon. Ei ole vaihtoehtoja, se tasapaino on vain löydettävä ja etsittävä. Vaikka sitten niihin koivuihin tukeutumalla. Onneksi tuo neiti jaksaa porskuttaa pilke silmissä. Eilenkin juoksi ottamaan piikin ja saman tien juoksi takaisin leikkimään. Ei jäänyt haistelemaan ja maistelemaan miltä tuntui. Ei kuulemma kauheasti miltään ja menoksi. Ennen jokaista pistosta Reetta saa parasetamoolia esilääkkeenä, sillä piikki saataa aiheutta horkkaa. Kuumepiikkiä, flunssan oireita, uupumista tai jotain mitä ei kukaan tiedä. Emme kauheasti tällä hetkellä analysoi mitään, vaan vedämme fiiliksellä. Kyllä se käänteihyljintä sitten kertoo, kun aikoo nostaa päätään. Siihenhän tähtäämme. Toisaalta sehän oli vuosi sitten pelottava asia, jos sitä noin niinkuin tuli, nyt sitten oikein odotamme. Silleen sopivasti, kunhan siihenkin löytyisi jokin kultainen keskitie. No, sitä tuskin tänään löytyy suuntaan tai toiseenkaan, joten meillä on mahdollisuus jalkautua katselemaan vaikka noita rentoja riippakoivuja. Yleensähän sitä ajattelee, että koivun runko on mustavalkoinen. Mutta kun sitä lähemmin tutkii, niin ei se nyt ihan mustavalkoinen olekkaan. Siitä löytyy koko värien kirjo. Mitäpä jos itsekin menisit hiukan lähemmäksi moisia luonnon ihmeitä. Antaisit käden sivellä pintaa, nenän haistella tuoksuja ja silmien imeä nähtyä. Kummasti alkaa värit palaamaan mustavalkoiseenkin maailmaan. Niin ja kaikilta salaa voisit hiukan halatakki. Mutta jos pelkäät savasi huuhaan maineen, niin tee se todella salaa. Mutta tee kuitenkin... Tsadaa!