TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

JOULUKORTTIPUOTIMME ON AVATTU

Joulukorttitehtaamme laittoi ison vaihteen päälle eilen, nyt näitä olisi myydä asti.
Taatusti kahta samanlaista ei löydy...

Korttien hintaan sisältyy myös kirjekuori.

Hinnat:
 3,50 kpl,
10 kpl 30,-
ja 20 kpl 50,-

Olen loppuviikosta joutilas postittelemaan, joten ota pikaisesti yhteyttä sähköpostitse.
tiina.piippo@kotinet.com
Tarvitsen nimen ja kappalemäärän ja tietenkin osoitteen.

Voit maksa tilille: kortit ja postimaksun hinta.
Suuremmat määrät postiennakolla.

Heleppua!

Laitan korttitehtaastamme kuvia maisteltavaksi...














Tottahan toki olemme myös muutakin tehneet. Ulkoilleet ja hoitaneet elikoita. Eli tuokiokuvia viimeisen viikon ajalta...
Tässä oiristelee Vieno.

Näin hymyilee neiti kristallikuuraa ripsissään;-)

Kaino antaa kyytiä.


Vauhdinhurmaa molemmilla, ilmeet kertoo hauskuudesta.




Meijän pojat.

Tollon venytys.

Valonleikkiä.

Kaunis humala.

Mamman syli on lastattu, aika yleistä juuri tällä tavalla...

Toinenkin kaunis humala.

tiistai 26. marraskuuta 2013

TUIJOTUS - TARINA KATSEESTA JOKA SEURASI

Eräänä yönä perheen äiti heräsi lapsensa yskimiseen. Äiti tarkisti kellon, neljä minuuttia yli viiden aamulla. Vielä olisi ollut hyvää aikaa nukkua, odottaa unessa aamua. Äiti nousi ja meni yskivän lapsensa luo. Samaan aikaan nousivat hämmentyneinä kaikki neljä eläintä, luullen, että on aamu. Äiti lääkitsi yskivän lapsensa, siveli voimakkaan tuoksuista linimenttiä lapsensa vartalolle ja silitteli lapsensa peiton alle. Samaan aikaan äidin oma uni karkasi.

   Eläimet terästäytyivät ja olivat valmiita aamupissalle ja ulkoilemaan. Äiti selitti näille nelijalkaisille kellon vähyyden ja rohkaisi palaamaan unten maille. Kiltisti eläimet raahautuivat omille unipaikoilleen, huokaisten palasivat nukkumaan. Perheen vanhempi kissa hyppäsi kuitenkin syömään kissannaksuja kodinhoitohuoneen pöydällä olevalle ruokakupille. Äiti naurahti kovalle raksutukselle, jonka kissan syöminen sai aikaan. Äiti tajusi oman aamunsa tulleen ja hän päätti nousta ylös. Unettomina öinä äiti on lukuisa kertoja istunut olohuoneen nojatuolissa, lueskellen, ajatellen, pelaten tai televisiota katsellen. Näinpä hän päätti tehdä nytkin.

   Äiti laittoi villasukat jalkaansa, villatakin päällensä, haki torkkuhuovan, silmälasit päähänsä ja sytytti lukuvalon. Nuorempi koirista odotti pääsyä syliin häntä heiluen. Siinä touhutessaan äidillä oli tunne, että häntä seurataan. Jotenkin sellainen hämmentynyt olo. Äiti katseli ympärilleen, kunnes tajusi katsoa ulos ikkunasta. Säpsähtäen hän kohtasi tuijottajansa katseen, joka porautui suoraan kohti. Terassin pöydällä istui suuren suuri punakirjava, karvismainen kissa, joka seurasi äidin jokaista liikettä. Tällä paikalla istuu yleensä perheen oma kissa pyytäessään sisälle. Nyt siinä istui täysin tuntematon ja kooltaan valtava kissa, tuijottaen. Äidin hämmenys oli jotensakin säpsähtävän epätodellinen. Paikalla oli kotoisasti outo kissa ja oma rouskutti samaan aikaan naksuija kupista. Tavallaan väärä kissa oikealla paikalla. Jouluvaloissa kissa hohti epätodellisen värisenä, tavallaan tutun oloisena, mutta täysin vieraana. Sohvalla oli perheen nuorempi kisssa, joka tuijotti ikkunan takaa takaisin.

   Äiti tuijotti kissaa, siinä he katsoivat toisiaan, eikä kumpikaan hievahtanut. Kissa oli upean värinen, ihan sellainen kuin äiti oli sohvalleen kuvitellut. Kynttilöihin, tapetteihin ja sohvatyynyihin sopiva. Siinäkö se nyt oli, ihka oikeana ja sisälle pyytämässä. Valmiina. Tuijotus jatkui jatkumistaan, epätodellisuus samalla. Aika pysähtyi ja äidin oli pakko pyytää miehensäkin katsomaan. Silmät sikkurallaan mies raahautui tuijottamaan tuijottajaa. Miehelläkin vilahti ajatus kissan halusta muuttaa perheeseen. Aiheesta virisi kiivas keskustelu aamuviiden jälkeen, sillä tuijottaja oli hämmentävän rohkea. Lopulta punainen kissa hyppäsi alas pöydältä, jääden kuitenkin terassille pöydän alle. Yön aikana oli satanut puhdas valkoinen lumipeite, se oli täysin koskematon. Mitä ilmeisemmin kyseinen tuijottaja oli viettänyt koko yönsä perheen terassilla. Liekö yöpynyt perheen ulkokissalle tehdyssä kopissa.

   Aamulla lapset kuuntelivat tarinaa silmät loistaen. Heidän mielestään kissan täytyi olla koditon ja orpo ja hyljätty ja nälkiintynyt ja vaikka mitä. Samainen kissa on nähty ensimmäisen karran perheen terassilla heinäkuussa, silloinkin tuijotus oli lapsia ihmetyttänyt. Jopa säikäyttänyt, kun sen on suoraan kohdannut. Mistä se kissa kaikkien näiden vuosien jälkeen on tullut, kenelle se kuuluu ja kuinka se uskaltaa perheen koirista huolimatta asua noin paljon heidän reviirillään. Lasten mielestä ja hiukan vanhempienkin mielestä kissa voisi vaikka muuttaa sisälle. Olisihan se kaunis eläin ja tarvittavan rohkea. Niin ja puuttuvan värinen. Toistaiseksi kissalle ei ole virallisesti vielä sisäänkutsua annettu, sillä onhan aiheen puitteissa muutamia liikkuvia osasia, joita kannattaa harkita. Kulkukissa se ei tasan tarkkaan ole, upeasta turkista ja valtavasta koostaan pääteltynä. Rohkea se on ja järkkymätön, ainakin katseensa perusteella. Perheen ulkokissa on usein tullut sisälle häntä pörröisenä ja selkäkarvat irokeesiksi nousseena. Samoin valkoisessa turkissa on näkynyt tappelun jälkiä ja naama on ollut verillä. Pitkin syksyä on kuulunut karmivaa kissatappelun ääntä pimeiltä pelloilta. Kerran perheen isä sai taskulampun valokeilaansa pellolla punaisen kissan, liekö sama jättiläinen kyseessä. Toisaalta on uskomattoman rohkeaa perheen ulkokissalta, että käy puolustamaan reviiriään lempeästä luonteestaan ja verrattain pienestä koostaan huolimatta. Mistä moinen rohkeus ja taistelutahto puskeekaan pintaan. Perheen sisäkissakin on lukuisia kertoja jähmettynyt sohvan käsinojille ja pörhistellyt. Mitä ilmeisemmin kyseinen kulkuri on asuttanut perheen takapihalla kesästä saakka. Tällä selittynee monta kertaa vallalla ollut tunne siitä, että on tarkkailun kohteena.

   Tuijotuksesta ja puolittain myös hämmentävän pelottavasta kokemuksestaan huolimatta perhe ei sulje takaikkunoidensa verhoja. Perheelle on tullut jopa tapa huikata ja huiskuttaa pimeyteen, toivottaa hyvät yöt vieraalle. Sillä he tietävät olevansa yhä tiukan tuijotuksen kohteena. Kuka tuijottaja on ja kauanko se kuuluu hiljaisena sivusta katselijana perheen elämään. Se jää nähtäväksi ja koettavaksi. Kaikkinensa perhe kokee tämän positiivisena seikkana ja enteenä. Kuka tietää, milloin kyseinen kissa ottaa seuraavan askeleen ja löytyy perheen sohvalta sävy sävyyn tyynyjen kanssa. Kuka tuijottaa silloin ja ketä....

   Aiheesta on kirjoitettu myös lyriikka, joka on myös sävelletty. Tavallaan tässähän on sama asia silmistä, jotka seuraavat.... Tässä siis katkelma aiheen puitteissa.

  
 
 
"SILMÄT PIMEÄSSÄ

AIS-TIN, MI-NU-A SEU-RA-TAAN,
AIS-TIN, MI-NU-A VAL-VO-TAAN.
TUN-NEN TUON LÄS-NÄ-O-LON VOI-MAN,
TUN-NEN TUON SI-SÄI-SEN VA-PI-NAN.
KAT-SE PO-RAU-TUU Y-HÄ SY-VEM-MÄL-LE,
SIL-MÄT NUO MYS-TI-SET.
KAT-SE PO-RAU-TUU Y-HÄ PI-DEM-MÄL-LE,
SIL-MÄT NUO MYS-TI-SET."


  

maanantai 25. marraskuuta 2013

PÄIVÄN TEKSTI

Maanantai, jälleen uusi viikko aluillaan. Aikaratas raksuttaa pitkin askelin ja ottaa välillä kunnon harppauksia. Viikko on jälleen vilahtanut suit sait sukkelaan. Senkus raksuttakoon, sillä olemme saaneet askeltaa ihan hyvillä mielin, luottavaisin ja tärkein askelin. Reetta voi kokonaisuutena hyvin, mitä nyt räkätauti räjityttää. Onneksi  muillakin tytöillä on ollut samaista röhää, Reetalle se viimeisenä tuli. Perjantaina tosin meinasi neidillä päätäkin särkeä niistämisestä ja yskimisestä. Pelkäsin poskiontelotulehduksen olevan seuraavan askeleen. Mutta niin neiti niisteli, yski ja yökkäili itsenä tyhjäksi. Nyt kuulostaisi laantumisen merkkejä olevan taudissa. Tänä aamuna Reetta pääsi keittiöön saakka yskimättä, yllätti minut. Viimeiset viikot varma merkki on heräämisestä ollut yskänpuuska, joten salaa ei ole pystynyt hiippailemaan. Eli uskon neidin vapautuvan moisesta taudista tämän viikon aikana, ainakin lupaavalta kuulostaa. Toki asiasta olen lääkärinkin kanssa keskustellut silloin polikäynnillä jo ja sen epikriisin käännöksen aikana. En siis ole pimitellyt moista. Kyllähän se varpailllaan on pitänyt ja analysoitattunut, siis se räkä, väri, määrä, koostumus, yskökset, lämpötila, toistuvuus jne. Mutta suhteellisen relana asian suhteen olen voinut vedellä, siis sehän on vain räkätauti. Öisillä yskänlääkkeillä olemme pääsääntöisesti selvinneet, pahimpina röhäpäivinä päivisinkin olen lääkettä antanut. Niin ja vikkiä olen kaulalle, niskaan ja jalkapohjiin vedellyt, lässyttänyt ja hoivannut.

   Hyljintälääkkeessä olemme saaneet siirtyä jälleen askeleen pienempään annostukseen. Tällä hetkellä menee 0,45 ml kahdesti päivässä, vielä viikon. Sen jälkeen taas pudotetaan annostusta. Aina kahden viikon jaksoissa. Käänteishyljintä on pysynyt oireettomana, ainakin näin luulen ja haluan uskoa. Olen sivellyt ihoa, puristellut, seurannut liikkumista, kakkaa analysoinut, suoliston toimintaa siis tarkkaillut, ihonväriä silmämääräisesti seuraillut jne. Nythän kroonisenssa käänteishyljinnän vaiheessa hyljintä muuttaa muotoaan, enää se ei ole nopeaa iholla ilmenevää lehahtelua, se saataa hiipiä huomaamatta ja salakavalasti appelsiini-ihoksi, kovettaen ja paksuunnuttaen ihon. Tai se saattaa jyllätä suolistossa, jolloin kakan koostumus muuttuu, närästyksen tapaista poltetta esiintyy ruuansulatuksen yläosassa. Niin ja maallikkona maksan oireista kertoo lähinnä keltaisuus silmissä ja iholla. Toki näissäkin on yksilöllisiä eroja, mutta näitä minä seuraan kotikonstein. Jäykkyyttä ja vaikeutta nilkkojenkin liikkuvuudessa saattaa ilmetä. Siihen on hyvä testi pääseekö kyykkyyn, niin ettei kantapäät nouse lattiasta. Reetta menee notkeasti ja vaivattomasti, mutta kaikille se ei suinkaan ole helppoa. Kireyksiä saattaa ilmetä vuosikausia.

   Kireyksistä aasinsilta toisenlaisiin kireyksiin... Nyt kireyttä ilmenee lähinnä neidin ilmeissä ja luonteessa. Voi pojat, kuinka neiti yrittää osoittaa äidinpaikan... Olen saanut osakseni kunnon ryöpsytyksiä muutamana päivänä asian tiimoilta, sillä olen ollut kirjoittajakursseilla. Eli sehän on suoraan verrannollinen lapseni laiminlyöntiin, ainakin Reetan mielestä. Kuulemma neidin "tuulisuus" muuttuu täysin, kun saavun jostakin omasta jutustani takaisin. Minkä johtopäätöksen minä sitten moisesta taas teen, on puolestaan haastavaa. Tytöillä on ollut muutenkin härppimistä ja toisten rassaamista ilmassa. Kuinka paljon siihen pitää vanhempana puuttua, missä raja menee. Ovenkarmeissa ja desibeleissä on haettu äärilaitoja, samoin sanaisessa ilmaisussa, ei ihan kaunokirjallista tekstiä ole lapseni suoltaneen. Mutta toisaalta olen, salaa tietenkin, ylpeä loistavasta monisanaisesta ja erittäin vivaihteikkaan kuvaavasta ilmaisun lahjasta. Tuonko saisi kanavoitua luovuuden tai näyttämöilmaisun keinoin, niin vain taivas olisi rajana... Upeaa heittäytymistä. Ei nuo lapset kyllä kehujakaan kestä, kun annan positiivista palautetta tunneilmaisusta ja vedetystä tuokiosta.... Eli olla sitten äiti oikealla tavalla, kehua ja rajoittaa oikeassa kohtaa. Siinäpäs loputon työmaa ja sarka kuokittavaksi.

   Olen ollut osallisena myös yhdessä siskoni opiskeluun liittyvässä työssä. Aihe käsitteli traumaa ja sen eri vaiheita. Siitähän kehkeytyi tuntikausia kestänyt loistava purku ja keskustelu. Aihepiiri on loputon ja mielenkiintoinen. Tärkeintä itselle on tulkita omaa käyttäytymistä ja tunneskaalaa viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ennen kaikkea ymmärtää sen merkitys ja todistaa sen olemassaolo. Tekee yhä kipeää muistella kaikkea koettua, osa tunteista ja oireista on yhä niin liipaisuherkässä, piirtynyt ja syöpynyt lähtemättömästi. Tärkeintä on kuitenkin tehdä havaintoja selviytymisestä ja eteen päin menosta. Tajuta päässeensä kauheimpienkin asioden yli, selättää ja voittaa ne. Mielestä kumpuaa hämmennys omaan jaksamiseen, omaan vahvuuteen ja omiin keinoihin. Mistä sen oljenkorren aina on löytänytkin, vaikka on ollut useita kertoja todella hukassa ja yhä toistuvasti joutuu hukkaan milloin mistäkin syystä. Onneksi on ollut noita korsia roikuttavaksi, oma turvaverkko on ollut yksi tärkeimmistä. Siis lähipiiri ja tuki. Lähimmäisenrakkaus.

   Tästä taas aasinsilta lähimmäisiin ja omaishoitajuuteen. Eilen oli omaishoitajien kirkkopyhä. Lähimmäisenrakkaus nostettiin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Kuinka paljon on ihmisiä vailla moista kokemusta lähimmäisyydestä, kauhean yksin, oman onnensa nojassa. Kuinka paljon on lukuisista eri syistä omaishoitajia. Usein mielletään, että omaishoitajuus kuuluu vanhuuteen, lähinnä muistisairauksiin. Mutta omaishoitajia on niin monen ikäisiä, miehiä ja naisia, lyhyitä jaksoja tai vuosikymmeniä kestäviä. Minulla omaishoitajuus on toivottavasti tämä muutaman vuoden pituinen jakso, eli helpollahan pääsen elinikäiseen jaksoon verrattuna. Osa vanhemmista on koko aikuisuutensa lapsiensa omaishoitajia, pääsemättä viettämään vaikka niitä odotettuja vastuuttomampia eläkepäiviä, omaa vanhuuttaan. Kuinka he jaksavat, sanotaanko vaikka neljäkymmentäkahdeksan vuotta jatkuvassa paineessa ja vastuussa. Pääsemättömissä. Eli suuri kunnioitus heille ja heidän panokselleen, lastensa, puolisoidensa tai muiden läheistensä hyväksi. Monestako meistä moiseen olisi. Onko heiltä loppujen lopuksi kukaan vuosikausiin tai vuosikymmeniin kysynyt kuinka he jaksavat omaishoitajina, onko tarvittavia apuja saatavilla ikääntymisen myötä jne... Monia muuttuvia kysymyksiä tulee varmasti esiin, mutta antaako kukaan vastauksia tai kuunteleeko. Usein omaishoitajat ovat nöyrän hiljaisia ja uupuneitakin arjen puurtajia, jotka yhteiskunta jopa hiukan heitteillekin jättää vuosien saatossa. Rankkaa. Mutta sitten päivän tekstiin. Sain eilen olla kirkossa lukemassa päivän tekstin, ihan Raamatusta ääneen alttarilla. (Toinen Tessalonikalaiskirje luku kaksi jakeet kolmannesta kymmeneen). Minusta se oli hienoa asia ja kunnia, kun pyydettiin. Sain amatöörinä olla kantamassa myös kolehdin, sekin meni mielestäni ihan hyvin. Siellä kun alttarin sivupenkissä istuskelin niin kerkesin aistia vaikka ja mitä. Kyllä minä keskityin ja saarnankin kuuntelin, mutta paljon kerkesi nupissani samalla "materiaalia" vilahtaa. Toki kaikkea en lähde tässä avaamaan, etten loukkaa ketään. Oli hienoa päästä myös sakastiin, näkemään mitä se on sieltä käsin kirkon toiminta. Aivan uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia peilata asioita. Mutta muutama aistimani asia, joihin penkissä törmäsin. Aistin kylmyyden, upean akustiikan, juhlavuuden, arvokkuuden, valon, turvallisuuden, kotoisuuden, äänentoiston, kaiun, ajattomuuden, kiireettömyyden, penkin kovuuden, ikiaikaisuuden, valon leikin, upean talvisen luonnon, asioiden merkityksen, aikamatkan, levollisuuden, rauhallisuuden ja ne usein toistamani kiitollisuuden ja nöyryyden. Oli hienoa siis olla osallisena ja jakamassa tuokin kokemus.

   Päivän tekstini päätän hyvän viikon toivotuksiin. Ulkona on upea talvinen luonto, puhdasta lunta ja sinisyyttä. Reetta odottaa koirien kanssa minua pihalle, joten lähden mukaan. Suunnitelmissa on kuulemma koirilla pulkan vetoa, Tollon kantelua ja valokuvausta. Tässä samalla valmistui kattilallinen lihakeittoa, jota on hyvä syödä ulkoilun jälkeen. Tänään koen, että meillä on moni asia todella hyvin. Annan luvan monille aistinautinnoille....

maanantai 18. marraskuuta 2013

ELÄMYSMATKAILUA (ITSEKÄSTÄ)

Tämä postaus on itsekäs, vain minusta kertova, joten jos koet ettei se ole tarpeellista luettavaa niin jätä lukematta. ;-)

   Tunsin kuinka aistini alkoivat herätä, tajusin nukkuneeni tarpeeksi. Silmäni pysyivät yhä kiinni, mutta olin hereillä. Tuttu tyyny, sopivan karhea kreppinen tyynyliina, tiedän siinä olevan raitoja. Oma sänky, tutut tuoksut, unen tuoksut ja omat unimonttuni. Oma täkkini, samaisilla kreppiryppyisillä lakanoilla. Herään kyljeltäni, paljaat jalat peittojen ulkopuolella. Muuten peitto on vedetty kaulaa myöten, se on jo lapsuudessa opittu tapa, turvallinen käpertyminen. Tunnistan olevani kotona, tuoksuista, tunnelmasta, levollisuudesta, kaikesta. Muistan seinään maalamani uuden ornamentin, salainen tyytyväisyys pulpahtaa alitajunnastani. Osasin. Sain aikaiseksi, viikko sitten sitä ei ollut. Tunnen paljailla säärilläni pehmeät anturat ja askeleet. Kuulen Vienon kaulassa olevan kellon kilkatuksen ja kehräyksen. Kuinka pehmeät nuo pienen kissalapsemme tassut ovatkaan. En ole niitä aikaisemmin näin ajatellutkaan. Huomaan jokaisen varpaan pehmeyden ja tassujen kutittavat karvat. Kissamme kepeyden, varman askeleen. Kissa tietää suunnan mihin on matkalla. Avaan silmäni ja siinä se kuuro sinisilämme minua palvoen tuijottaa. Kehrää ja katsoo silmiini. Silitän, Vieno puskee hymyillen takaisin.
   Aistin, etten ole sängyssä kahden Vienon kanssa. Tunnen vasemmalla puolellani pidäteltyä hengitystä. Ojennan käteni ja tunnustelen. Tunnistan Reinon turkin. Koiramme on tajunnut tarvitsevansa ja haluavansa vierihoitoa ja kiivennyt salaa viereeni. Niin, koirathan eivät saa olla sängyssä ja siinä se nyt hengitystään pidätellen makaa vieressäni sävy sävyyn lakanoiden kanssa. Näen hiukan syyllisen, mutta niin palvovan onnellisen ja viattoman katseen. Spanielinkatseen. Häntä heilahtaa varovasti, silitän ja muka torun. Reino kömpii ylitseni, eikä tunnu läheskään yhtä kepeältä kuin kissa kävellesään päälläni. Voin vain hymyillen kuvitella kuinka Reino on raaja kerrallaan, hiipien ja salaa viereeni hivuttautunut, ettei herätä minua. Nyt ei enää tarvitse varoa, sillä mammahan on hereillään. Koira askeltaa reilusti ylitseni. Ähkäisen.
   Oikealla puolellani kuuluu innostus ja tuhina. Käännän kylkeäni ja kasvoihini osuu mieheni kenkä. Kaino odottaa yllätys suussa heräämistäni ja innoissaan esittelee kenkää. Työntää sen naamaani. Häntä paukuttaa lipaston kylkeä ja koko koira heiluu hännän voimasta. Taas palvovaa katsetta ja aitoa koiralapsenmieltä. Silitän. Kainon turkki on paljon silkkisempi kuin Reinon. Voin erottaa koiramme käsin koskettamalla ja näkemättä. Kumpikin koiramme antaa omanlaisiaan suukkoja, nekin erotan kumman suukko on poskella. Reinon kirsu on leveämpi ja kosteampi. Kainon napakampi ja terävämpi.
   Jalkoihin pomppaa uusi eläin, kissamme Tollo. Tollo on ulkoraikas ja tullut juuri sisälle. Kissa tuoksuu pakkaselle, heinille ja ulolle. Tollon askellus on painavampi, sillä onhan kissa isompikin kuin Vieno. Tollo tulee kohti kättäni varmoin askelin ja luottavaisena lösähtää kehräten silitettäväkseni. Turkki on yhä pakkasenraikas. Kissa kipristelee sormiani tassuillan ja siristäen katsoo keltaisen kultaisilla silmillään suoraan kohti. Tollon kehräys on hiljaisempi ja naukuminen vaatimattomampi kuin Vienolla. Toisaalta jännä, sillä Tollohan on kollikissa, vanhempi ja isompi kuin Vieno. Tollo on itse lempeys ja herttaisuus. Toivoisin kaikilla olevan oman huolettoman Tollonsa. Sitä kollia ei stressaa eikä huolet purista, se on todella sympaattinen ja luottavainen. Kunpa me kaikki osaisimme heittäytyä Tollon tapaan keskelle lattiaa pitkälleen ja luottaa, että kyllä ne kiertää ja elämä kantaa. Liekö Vienon kuuroudella osasyynsä, sillä pikkuinen kissaneitimme on todella äänekäs. Kenellekään ei jää epäselväksi Vienon kehräys tai naukuminen, se kuuluu ja kunnolla. Välillä mietinkin, kuinka noin pieneen kissaan mahtuu noin iso rukki ja paljon ääntä. Niin ja noin valtava inhimillinen sydän, noin pieniin pehmoisen valkoisiin karvakuoriin käärittynä.
   Saan huomata olevani palvottu ja kaivattu, tervetullut ja takaisin odotettu. Vilpittömästi rakastettu, arvostettu ja ihailtu eläinlastenkin äiti. Jokaisella eläimellämme on niin paljon mammalle omaakin kerrottaavaa. Niillä on myös vilpittömästi halua ja aikaa kuunnella, minulla onkin niille todella paljon kivoja asioita jaettavaksi...

   Lauantaina heräsin kuuden paikkeilla, pakkasin, kävin suihkussa, nypytin itseni valmiiksi ja nostin kytkintä. Oli alkamassa kotivastuusta vapaa viikonloppu, minulle tärkeitä, odotettuja ja erittäin itsekkäitä juttuja. Aamun sarastaessa ajelin kohti Kempelettä. Luukutin nupit kaakossa uutta Vain elämää levyä, jonka Pasi minulle kävi perjantaina ostamassa. Lauloin mukana, kelasin, kuuntelin ja oivalsin. Tunsin kuinka itsekkään hyvää moinen irtiotto jo ajomatkalla tekikään. Hitsin pimpula sentään, yksin matkalla ilman kompromisseja ja vastuuta muista. Porukka jäi nukkumaan, vain elikot, Tessa ja Fanny olivat pussailemassa ennen lähtöäni. Lähdin niin hyvillä mielin, tunsin moisen ansainneeni. Ja se aamuaurinko oli niin kaunis, kirkas, rohkaisevan valoisa.

   Perjantaina iltasella tosin meinasi mutkaa tulla Reetan taholta matkaan, kuinkas ollakaan. Yhtäkkiä illalla juuri ennen nukkumaanmenoa Reetta tuli kouristavan kipeäksi. Ei kyennyt sohvalta liikkumaan, kippuroi, oikeaa kylkeään piteli ja volisi. Syystä ei tietoa, mutta pientä kapinointia mamman lähdöstä oli ollut aistittavissa pitkin viikkoa. Ei oikein ruoka maistunut, ei juoma, ei lääkkeet, ei kehoitukset. Kaikesta suoriuduttiin juuri ja juuri rimaa hipoen ja viivytellen. Aikaa pelaten ja huomiota kerjäten. Suivaannuin, sillä jotenkin tämä kipukramppi oli niin käsikirjoitettu juttu. Pasi meni paniikkiin ja alkoi suunnittelemaan sairaalaanlähtöä. Kyseleen ja huokaileen. Tein Reetalle puolen litran kolopakollisen mehua ja latasin sen energiajauheella, pakotin juomaan, sillä minun mielestä moinen oli itse aiheutettua ja tavoiteltua... Raakaako, no oli, mutta sieppasi täysin. Ei ollut kuumetta, chiliruokien syöminen tyhjään mahaan saattaa kouristella ketä tahansa, nukkumaanmenoaika oli jo mennyt, väsytti ja äitikaipaus oli käsinkosketeltava. Toki syyllisyys oli minullakin jo hyvällä idulla. Laitoin lapseni hytkymään, juomaan ja tanssimaan. Lämmitin viljahauteen ja lässytin, rohkaisin ja kannustin. Siinä se kipu lähti, iltakakan myötä vessanpytystä alas vedettiin. Hyvää yötä, nähdään sunnuntaina, piste ja pää tyynyyn. Ei tarvittu sairaalaa, ei lääkkeitä, ei konsultaatiota. Reetta kenties testasi kuinka olen pyöriteltävissä, enkä ollut. Mutta yritys hyvä kaksitoista ja puoli lapseni taholta.

   Lauantaina ja sunnuntaina osallistuin seminaariin. Lauantaina käsiteltiin sanoituksia, lyriikoita ja saimme kuunnella sävellyksiä. Jälleen yksi biisini esitettiin siellä. Sunnuntai käsitteli miljöötä, sen luomista teksteissä. Symbolien merkitystä ja käyttöä. Sekä erilaisten aistien kautta kuvailtuja asioita. Meidät laitettiin puhumattomina, sisävaatteissa pihalle myrskyyn aistimaan. Mitä näemme, koemme, tunnemme, kuulemme, aistimme, haistamme, mitä se tuo mieleen. Siitä sitten kirjoitimme runontynkää tai vastaavaa. Tästä jälleen yhden sanan jatkojalostusta ja pilkkomista. Huisin hauskaa ja oivaltavaa. Toki on tärkeää myös oivaltaa, että on jo itse jotain itsekseenkin oivaltanut. Myös opettaja sanoi yhdestä minun oivalluksestani, että osaan jo. Hitsi kuinka hienolta se kuulosti ja tuntuikaan. Siis se mitä omasta nupistani ulkoistin, olikin jo osattua, jalostettua ja oivallettua. Reetalle asian tuossa äsken kerroin ja neiti nauroi hymykuopat tirskuen. "Eikö sulle koskaan kukaan opettaja ole sanonut, että osaat...?" On varmasti, mutta tuollaisessa huippuseminaarissa se on äärimmäisen tärkeää kuulla, vaikka ei osaisiskaan muuta kuin sen yhden runon verran niitä opeteltavia asioita, mutta osaan sentään jotain. Hienoa ja kauhean tärkeää. Seminaarissa sain myös loistavia ideoita, kritiikkiä, neuvoja, kommentteja käsitellyistä teksteistä, sanoituksista ja muista mölinöistäni. Se on paras tapa oppia. Ennen kaikkea kehittyä ja uskoa, että oppii.
   Tuollaisessa seminaarissa saa olla vapaasti omana itsenään. Vain muutaman henkilön tiesin entuudestaan, siitä huolimatta tunsin kuuluvani joukkoon. Ikähaitari oli jälleen noin kuudestatoista yli seitsemään kymmeneen. Tuollaiseen hajontaan kuuluu muutama muukin huuhaa kuin minä. Sain tutustua uusiin mielettömän lahjakkaisiin ihmisiin, huomata puhuvani samaa kieltä heidän kansaan. Eli jälleen vertaistukea tällaisessa voimaannuttavassa ja ymmärtävässä muodossa. Kiitos kaikille, oli hienoa.

   Lauantaina päädyin hiukan niin kuin vahingossa hotelliin yhden kaverin kanssa. Saman kaverin kanssa päädyimme myös Eppujen ja Scorpionsien keikalle. Jälleen mieletöntä, vahingossa tavallaan mahdollistettua itsekästä elämysmatkailua. Kun oli liput ja varattu huone, niin tartuin niihin ja menin mukaan. Todella helppoa, vain yksi puhelinsoitto ja löin suunnitelmat sillä sekunnilla lukkoon. Minulla oli alustavissa aikeissa käydä yksinään syömässä, elokuvissa, latautua, kirjoittaa ja nukkua hotellissa. Panostaa seminaarin antiin ja viedä opittuja asioita suoraan käytäntöön. Tehdä asioita ilman kompromisseja, itsekkäästi. Mutta olenhan myös ex tempore- ihminen, joten tartun helposti syöttiin ja olin hetkessä mukana. Keikat olivat huikeat ja mittasuhteet hiukan eri kuin tanssilavoilla. Oli myös hienoa oivaltaa, että siinä ne ikämiesskorpparit tiukoissa nahkapöksyissä, aurinkolaseissaan ja rypyissään rokkaavat täysillä. Keikkayleisö oli myös samaa ikääntyneempää ja kypsempää kaliiperia, joten tunsin olevani jälleen oikeassa paikassa.
   Ouluhan oli buukattu monista tapahtumista johtuen tupaten täyteen turisteja. Meillä oli pöytävaraus ja taksivaraus. Mutta nekin loksahtelivat vahinkojen kautta nopeutettuina täsmälleen oikein. Suurin kiitos aikataulun pitämisestä kuului mokanneelle tarjoilijalle, joka toi meille väärät ruoka-annokset. Emme kumpikaan tajunneet silleen ihan järjellä, että syömme vääriä annoksia, kun oli niin hyvää. Kunnes toinen tarjoilija tuli kertomaan mokasta, no silloin meikäkin tajusi syövänsä täyslihaa, kun olin tilannut kanaa.... Kaikkiruokainen kun olen niin tungin tyytyväisenä vain kohti ääntä kyseenalaistamatta mitä tungen. Eli en siis ole siviilissä niuho, usko pois. No, hyvälle maistui. Näinpä siis lotaisimme höristen väärät annoksemme ja olimme oikeaan aikaan taksissa ja oikeaan aikaan jonossa ja oikeaan aikaan jokaisessa paikassa. Vähän niin kuin vahingossa. Eli kaikkinensa tuo keikkarumba ja muu oheistoiminta oli sellainen positiivisten sattumusten rento lumipalloefekti, hämmentävä. No eihän siinä mamma paljon nukkumaan ehtinyt kun harrasti elämysmatkailua aamukolmeen myrskyssä. Mutta niin vain seminaarinkin jaksoin samoilla silmillä monta kokemusta ja uutta fiilistä rikkaampana.

   Kotiin ajeli eilen illansuussa täysillä musiikkia kuunnellen, mukana hoilaten ja elämyksistä aivot kohisten suhteellisen rento mamma. Olipahan kaunis täysikuu ja hyvä mieli, onneksi olin itsekäs ja hain kaikki nämä kokemukset itselle. Olin ne ansainnut, olen ehdottomasti sitä mieltä, jee. Elämysmatkailu avarsi, niin monia eri aisteja.
  

EPIKRIISI

Epikriisi selitetään näin "hoidon päätyttyä laadittu selostus taudin kulusta ja hoidosta". Näinhän se menee, kerrotaan jälkeen päin mitä tapahtui ja kuinka hoidettiin. Sainhan minä jälleen Helsingin epikriisit kun ne pyytämällä pyysin. Sillä pari viikkoa sitten saatu tekstari, jossa epikriisi oli tavallaan naputeltu ei tahdo minulle vain riittää. Tarvitsen muutakin kuin sanat "lyp-vastaukset, jotka olivat hyvät". Onhan se aika huojentavan tyhjentävästi sanottu, mutta millä perusteella voidaan sanoa, että hyvät. Kuinka hyvät, riittävän hyvät vai mitä. Hyvä on toisaalta jokapäiväinen sanat, "ihan hyvää" viljellään niin sadassa paikassa, ruoka oli ihan hyvää, biisi oli ihan hyvä, kirja oli ihan hyvä... Mutta miksi se ei ollut loistava tai jotain vielä vahvempaa. Onhan noita muitakin adjektiiveja maailmassa, hyvä on kaluttu, tyhjentävä. Hyvä on tietenkin hyvä, mutta näiden vuosien jälkeen jostain kumman syystä on tarve pilikkujakin halakua, analysoida ja kuulla laajempana kokonaisuutena mistä mikin hyvä koostuu. Jotta siihen hyvään uskaltaa luottaa.

   Sain siis sen odottamani toisen allogeenisen kantasolusiirron puolivuotis kontrollin epikriisin, jota taas amatöörinä tavasin, ymmärsinkin ja oivalsinkin, mutta paljon jäi kysyttävää. Onneksi Oulun hematologi osaa minulle suomentaa ja näkee sen tarpeellisuuden, eli pyysin vielä maalaistollolle käännöksen, jotta tiedän ymmärtäväni tarpeeksi. Riittävästi, jotta voin sanoa ja ymmärtää, että lyp on hyvä. Kaikkinensa ymmäsin ja oivalsin niin paljon, että se laukaisi valtavan helpottavan päänsäryn, eli hyvä oli riitävän hyvä. Kroppani ymmärsi tiettyjen asioiden olevan hyvin, jotta uskalsi relata. Mittarini siis värähti. Muutama poiminto ja tulukkaus siis epikriisistä... Tärkein lause olikin jätetty loppuviivalle "remissiostatus on vankka". Eli syöpää ei löydy millään mittarilla minkäänlaista hippuakaan. Siis silloinhan remissio on vankka, lapseni on puhdas syövästä. Tästä lähdetään, tätä tavoiteltiin ja tämä on tulos. Hitsin vankka tunnelataus tiivistyy tuohon lauseeseen. Koskaan aikaisemmin en ole näissä hommissa törmännyt termiin vankka. Vankka on todella vahva ilmaisu, positiivinen. "Kimerismitutkimuksessa täydellinen donori kimerismi", eli kaikki solut ovat luovuttajan puhtaita ja vahvoja. Kiitos sinä suomalainen nainen, joka ne luovutit! Nämä olivat ne kaikista tärkeimmät asiat, jotka halusin löytää luettuna, kirjoitettuna ja painettuna, enemmän avattuna tekstinä. Sain lukea ja oivaltaa ne, jotta voin uskoa niihin laajemmin. Nyt sana hyvä on minulle tarpeeksi avattu, onhan se hyvä. Siis mielettömän hyvä, hyvä. Toki esille nousi kohonneita kolesteroliarvoja, kohonneita muitakin juttuja tai vajaita puolustushippuja, eristyksen tarvetta, raakiletta, heittoja verrattuna terveeseen ihmiseen, matalahkoja B-solujen määriä jne. Mutta siksihän Reetta on kotona, elää eristyksissä, poikkeaa terveestä, saa lääkkeitä, hoitoa, kun ei ole ihan kaikki mittarit riittävän terveet. Siksihän näitä mitataan, kytätään, verrataan, odotellaan ja analysoidaan. Siksihän tutkimuksia tehdään, jotta näitä verrataan. Oivalletaan ja puututaan. Annetaan toipua ja kehittyä. Eri vaiheessa ja eri tavoitteissa ajallisesti on eri asiat joita tutkitaan. Tällä hetkellä tärkeintä on se, että lapsemme on puhdas syövästä ja uusi kantasolu jaksaa porskuttaa. Siihen matkaan kuuluu monia lieveilmiöitä ja lukuisia muita epikriisejä, mutta kunhan lapsemme on hengissä ja jaksaa selättää haasteita, niin eikös se ole meidän maailmamme tärkein asia. On.

   Epikriisissä löytyi myös lause "nenäeritteessä pikornavirus positiivinen oireisiin sopien..." Mikä virus ja mitkähän mahtoi olla ne neidin oireet? Pitääkö nyt olla hermo, vai riittääkö vähemmän hermo? Ei tarvitse kuulemma olla hermo, tämä liittyy varmaankin valtakunnalliseen ja maailmanlaajuiseen tutkimukseen, jossa erilaisia infektioita tutkitaan kantasolusiirron jälkeen, muun muassa nenästä otettavilla eritteillä. Niitähän on jokaisella ja paljonkin, jos nokkaa kaivetaan. Ja se nyt oli myös lausuttu epiksriisiin. "Mitä, onko mun nokkaakin kaivettu?" kysyi Reetta, kun asiasta keskustelimme. Ilmeisesti nukutuksessa kyllä. Toki neidillähän on ollut nyt parisen viikkoa sellainen öisin yskittävä räkäyskä, joten mietin josko se sitä värähtelee. Mutta kaikilla muillakin on samaa, Reetta sen viimeisenä sai, joten ei tarvitse lisätutkimuksia... Riittänee minulle vastauksena. Samalla nuo B-solujen alhaisuus, tottahan toki ne ovat alhaiset ja vajaat, sehän kuuluu asiaan. Vuoden jälkeen siirrosta pitäisi olla niidenkin normalisoitumassa. Nythän olemme vasta puolivälissä vuotta, eli ei mopolla mahottomia. Antaa kantasolun asettua ja toipua pykälä, tavoite ja asia kerrallaan. Nämä solut kertovat käsittääkseni siis puolustusvahvuudesta erilaisia viruksia vastaan, onhan tuo jo näillä nykyisillä viruskuormilla huomattu, että ei ne ihan täysillä jaksa.

   Epikriisissä oli lausuttu myös se minun hatusta vetämäni selostus vyöruususta. Se oli ihan ymmärrettävästi avattu, vaikka vedinkin sen muistinvaraisesti ja tyhjästä. Olen antanut palautetta asiasta ja kritisoinut asiaa. Mielestäni ei todellakaan kuulu vanhempien asiaksi vetää tietofaktaa asiasta, sillä sehän on lääketieteellinen asia. Sairaaloiden kuuluisi ehdottomasti huolehtia, että pyydetään, lähetetään ja otetaan selvää viimeisimmistä käsillä olevista epikriiseistä ja faktoista. Sillä niin moni asia vaikuttaa niin moneen asiaan ja tässä tapauksessa kuukauteenkin mahtuu suunnattomasti tapahtumia. Niin ja ennen kaikkea se, että kontrollikäynti oli kolme kuukautta tiedossa, päivämäärät sovittu. Vanhempien pitää pystyä luottamaan siihen, että tiedonsiirto on tasan ajan tasalla, eikä leiju bittiviidakossa tai mamman hatussa.

   Tajusin myös tässä aamulla, kun maistelin sanaa epikriisi. Siihenhän uppoutuu sana kriisi. "Kriisi on kohdattava uusi tilanne, jossa aikaisemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi... käännekohta, jossa tapahtuman tai asian suunta muuttuu paremmaksi tai huonommaksi..." Vähän niin kuin törmäys, joka muuttaa suunnan, juonenkäännös, ratkaisu, käännekohta, vaikeus, haaste, ongelma... Olen myös lukenut vuonna 2011 13.8. lauseen "kriisit ovat valepukuisia enkeleitä". Sitäpä tässä olen nämä vuodet pureskellut, analysoinut, maistellut, avannutut, yrittänyt hyväksyä, yrittänyt ymmärtää, kaivellut, kritisoinut, kyseenalaistanut ja pyöritellyt. Miksi moinen jäi soimaan alitajuntaan, miksi se nousi silloin esille kuin tyhjästä. Lause tuli eteeni aivan puolihuolimattomasti ohimennen kun menimme Helsinkiin ensimmäiseen allogeeniseen kantasolusiirtoon. Silloin se toisaalta valepukuisena minulle toi myös rohkeutta ja uskoa, että tästä vielä seuraa kaiken kriisin jälkeen hyvää. Pakkohan sen on näin mennä, eihän moista kriisiä anneta, jos sillä ei ole jotakin positiivisia seurauksia kaikkien vaikeuksien jälkeen. Eihän? Sehän olisi kohtuutonta, olisihan? Toki herää kohtuullisuusteoriassakin pähkättävää, sillä kenties vähempikin kriisiintyminen olisi mielestäni riittänyt. Mutta haluan uskoa näin, sillä sillä lauseella on kaikkinensa positiivinen jälkimaku. Jospa siis epikriiskin ja sen käännös olisi tällainen, valepukuinen ja hyvä. Vaikka eihän epikriisiä tarvittaisi, ellei taustalla olisi sairaudesta johtuva törmäys ja kriisi. Mutta löysin lukemastani ja kuulemastani epikriisitä minulle ne tärkeät ja voimaannuttavat sanat. Sanat joita lapsemme tarvitsee ja joita me vanhempina olemme odottaneet. Haluan että ne ovat joka ainoassa epikriisissä jatkossakin. Että ne on tatuoitu lähtemättömästi, hakattu iki ajoiksi "vankka remissio".

perjantai 8. marraskuuta 2013

TUPUTUKSIA



Reetta maalaa pöllöä oksalle.

Samoin Vernalta ilmestyi kolme ihanaa pöllöä seinälle.

Tässä näkyy haamukipuilua, Reetta sivelee, hankaa ja rapsuttaa kukkinutta kohtaansa itse sitä huomaamatta.

Seinä ja tekstiilit samaa pöllösarjaa, kaikki Reetan piirtämiä.


Kirsikkapuun oksa Fannyn huoneessa.


Laajempi kokonaisuus kukkivasta kirsikkapuusta.

Tessan huoneen bambuja.


Bambuja hiukan lähempää, tässäkin vielä keskeneräinen seinä...

Eilen sain nypytettyä ja tuputettua tämän verran meidän huoneen seinäornamenttia.




Alaviistosta lähikuvaa.
Että tällainen lopputulos, olihan siinä homma.
Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, sillä kuva on lattiasta kattoon saakka, yhden seinän kokoinen ja melkein symmetrinen.

VIELÄ VIRTAA

On kuulkaas vesi korkealla Kalajoessa, virtaa vimmatusti. Vaahtopäinä ja sarpoja rantaan keräten... Sadellutkin on, räntääkin saatu, välillä lumena maassa käynyt, tihkuna ja loskana. Sumua on, pilviä on, harmaata ja pimeää. Kaipaan niin pirteitä pakkasaamuja ja kuurankukkasia oksilla. Kirjoitin äsken tuon kuurankukan yhdellä u:lla, joten siitähän tulikin tätä aikaa kuvaava kurankukka. Niitä kukkasia on riittänyt, varsinkin koirien levittämänä. Ärsyttävän pimeää, harmaata ja sottaista.

   Viikko on vierähdellyt, kaikkea kohdaten ja moniin asioihin törmäten. Jälleen on lusittu asioita ja päiviä yksi kerrallaan, koska näin on edettävä. Mutta ne ovat olleet tärkeitä lusittavia. Viime viikolla teimme extempore reissun Seinäjoelle, Pasin työmatkalle mukaan. Minä ja tuplat siis ja isommat jäivät elikoiden kanssa kotiin. Yksi siskoistani yöpyi lastensa kanssa meillä, joten homma hoitui mutkattomasti. Tekihän ihan hyvää irrottautua muihinkin ympyröihin, näistä omista ja välillä suppeista. Alan saada unirytmejäni takaisin, huoh, johan tuota on odotettukin. Tai ainakin viime yönä nukuin yli kahdeksan unista tuntia. Kyllähän heti aamusta porukka huomasi kuinka mammalla virtaa, olen saanut aika paljon jo aikaiseksi. Reettakin on nyt kaksi yötä nukkunut paremmin, ihan ilman mömmöjä, siis ilman hermosärkymömmöjä ja ilman opiaatteja. Nyt on tarvittu ainoastaan vahvaa yskänlääkettä öistä röhää hillitsemään. Siis meillähän virtaa kaikilla muksuilla kunnon yskät, Reetta sen viimeisenä sai. Mutta uskaltaisinko jo haaveilla ja ääneen ajatella, että vyöruusun kivut on ohitse. Ainakin tältä erää, sillä olen kuullut ettei se noin vain hellitä. Mutta nyt näyttäisi hellittävän, nauttikaamme siitä koko sakilla. Toisaalta sain tiistaina kuulla, että viimeisen parin kuukauden aikana on kolmella kantistytöllä, tutulla sellaisella, ollut vyöruusu. Lääkärit vertailivat Reetan kukkimista ja sanoivat sen olleen poikkeuksellisen raju ja pitkään "nupulla" ennen todellista kukintaa. Liekö Reetan oma immuniteetti kahden siirron jälkeen niin omintakeinen, ettei sekään mene käsikirjojen mukaan.     
   Tiistaina siis kävimme Oulussa polilla. Neiti alkaa saada painoaan, sykettään, uniaan  ja hymyään takaisin. Kaikkinensa Reetan asiat ovat olosuhteisiin ja todellisuuteen peilattuna mallillaan, sekin keikan yhteenvetona kerrottakoon. Sitten yksi asia, mikä ei todellakaan virtaa mihinkään suuntaan on tuo tiedonsiirto sairaaloiden välillä. (Huoh!) Oulussakaan ei taas tiedetty Helsingin kommentteja ja vastauksia. Näinpä meikämamma vetää tekstarin esiin ja lääkäri sen kännykästäni tavasi ja lypin puhtaaksi tulkitsi. Samoin nykyiset lääkemääritykset ja hyljintälääkkeiden purkusuunnitelmat kertoilin minä, koska minullakaan ei ollut niistä mitään kirjallista materiaalia, ainoastaan omalle "tökkivälle kovalevylle" kuulon perusteella tallennetut versiot... Eli vetelin ne jälleen hatusta, onneksi itsellä virtaa näissä asioissa yhä, unettomuudesta huolimatta. Oulusta oli kuulemma lähetetty "materiaaleja" ennen Helsingin keikkaa, mutta ne hukkuvat aina jonnekin matkalle ja kaiken maailman kommervenkkeihin. Samoin itsellä on koko lokakuun ajan epikriisit saamatta, vaikka sellaiset ovat koneella Oulussa jo olemassa. Eli nämä asiat eivät todellakaan virtaa ihan reaalinopeudella. No, se ei ole minun ongelma, onneksi omassa nupissa riittää virtaa vielä sen verran, että pysymme reaaliajassa lapsen tilanteesta ja lääkityksistä. Mutta mitä ilmeisemmin nämä virtaukset ovat kuormittaneet nykyistä unetonta kapasiteettiani niin kovasti, etten kauheammin ole muihin suuntiin jaksanut virtailla.

   Mitäpä viikkoon muuta. Olihan meillä ne Halloweenitkin lauantaina, hauskat sellaiset. Kuvamateriaalia pläjäytän jahka saan... En muistanut omaa kameraa ottaa mukaan, systerillä on kuvat omissa vehkeissä, mutta heidän tietsikka lasahti, työt ja harrastukset juoksuttavat. Eli jahka systeri saa koneensa kuntoon ja kuvia jakoon, niin sitten laittelen tännekin jotakin. Sen verran voin kertoa, että paras asu palkintopokaali on meidän takan päällä.
   Arjessamme jaetaan nykyisin vastuuta ja virtauksia, siis mies on ottanut upeasti kopin räjähtämisieni jälkeen. On hienoa saada kuulla, että kaikki lääkkeet on otettu ja hommat hoidettu. Jokin mutka on auennut ja virtaa helpommin. Minun ei tarvitse simputtaa ja saivarrella. Helpottaa hurjasti ja on nyt yhteinen pelikenttä ja asioita jaetaan. Mutta miksi tällainenkin asia pitää saada balanssiin vasta kriisin jälkeen? Miten paksulla nämä asiat pitää kommunikoida, jotta ne ymmärretään ennen kriisiä. Ilmeisesti aika paksulla... Mutta hyvä näin.
   Sitten olemme lasten kanssa vedelleet paksuilla ja ohuemmillakin pensseleillä kuvia seiniin. Pasi on maalannut jokaisessa kamarissa yhden seinän neutraalilla maalilla. Tuplat maalasivat omalle seinälleen veikeitä pöllöjä, ei siis yhtään pöllömpi idea. Fannyn kirsikkapuunoksa jalostukin koko seinän kokoiseksi kirsikkapuuksi. Tessalle saatiin babuja kahisemaan ja havisemaan. Viimeistely tekstin muodossa vielä puuttuu. Eilisen illan nypytin meidän huoneen seinälle metallinhohtoista isoa symmetristä ornamenttia. On kulkaas kurinalaista hommaa, kun yrittää vapaalla kädellä vetää symmetriaa ja saada kaunista aikaiseksi... Sain eilen pari pitkää puhelua kesken maalauksen, joten tuputus jatkukoon tänäänkin. Koska se on valmis, kuka sen määrittää. Mutta tuon työn tekeminen vaatii keskittymistä ja fiilistä, tietynlaista virtaa. Millainen siitä tulee, jää nähtäväksi.
   Tytöt keksivät eilen sanomalehti-teippi-taidemuodon. Rutataan sanomalehtiä ja teipataan niistä muotoja, eläimiä ja ties mitä. Sitten ne maalataan ja viimeistellään servettilakalla ja kuvilla. Saivat idean jostakin telekkariohjelmasta. Aamulla levitin keittiöateljeeseemme jälleen maalausalustat, todennäköisesti maalamme tänään jotakin. Ainakin itsellä on virrannut kivoja ideoita, kunhan saisin ne vain ulos. Fanny olisi kuulemma tänään halunnut myöhästyä koulustakin, koska olisi niin kovasti tehnyt mieli taiteilla. Mutta eiköhän ne ehdi viikonloppunakin, mikäli vielä virtaa ideat. Eli meillä pyörii kotona kädentaitojen sisäpiirikerho, kokeilemme ja teemme vaikka ja mitä tyttöjen kanssa. Pasilla on tyttöjen kanssa tarkoitus toteuttaa mummulle korkeampi pesuhuoneenpenkki ja heidän takapihalle lintulauta puutöinä. Isänihän on myös ratkaisukeskeinen ja oikaiseva ideatykki. Isä teki lintulaudan ämpärinkannesta, jonka naulasi seipään nokkaan ja iski pystyyn ikkunan alle. Siellä se nyt kököttää...
   Eilen saimme vanhempieni vanhuuteen, arkeen ja jaksamiseen liittyviä asioita myös päivitettyä. Kun jalka ei nouse enää niin kuin ennen, on ratkaisuja tehtävä ja apuvälineitä hankittava. Olin eilen useamman tunnin palaverissa näiden asioiden puitteissa, aukaisemassa todellisuutta ja arjen haasteita. Ennen kaikkea hakemassa helpotusta arkeen, jotta kotona eläminen olisi mahdollisimman helppoa ja ennen kaikkea meidän kaikkien kannalta huolettomampaa. Palaveri oli todella hyvä ja kannatti avata. Näinpä tämänkin aihepiirin huolet ja ongelmat saadaan kurottua pienemmiksi. Toisaalta palaverissa sai huomata, että moni asia on vielä hyvin heidän kohdallaan. Systerin kanssa olemmekin miettineet, mitkä kaikki "rempat" ovat periytyviä asioita. Onhan noita. Esille nousi myös yksi todella tärkeä ja positiivinen asia, vaikka liikut loppuu, säryt kalvaa ja lääkkeitä menee, niin kieli jaksaa molemmilla vanhemmistamme laulaa. Kielenkantoihin ei ole kulumavika iskenyt, hoksottimet toimii ja huumori kukkii molemmilla. Siis aivan ihana asia meille jälkikasvulle, sillä syke on positiivinen ja nauru raikaa vaikka jalaka tökkää. Isällähän heittää hiukan kuulon kanssa, mutta sekin on pääsääntöisesti hauskaa. Isällä on tapana kuulla asiat humoristisen kieroutuneen hauskasti. Toisin kuin jotkut muut, jotka kuulevat asiat aina negatiivisesti ja mahdollisimman pahansuopaisesti väärin. Eli isä olkoon oma positiivisen höppänä huoleton puolikuuro, sillä se ei aiheuta negatiivisia asioita hänelle itselle eikä ympäristölle, ainakaan vielä. Eikös ollut kauniisti kiteytetty. Isä oli eilen ihan mielissään moisesta diagnoosista, kun asiaa palaverissa avasimme... Tai enhän minä tiedä mitä isä kuuli, mutta nauroi kuitenkin;-)
   Eilen aloitin myös Oulun Eteläisen seudun alueportaalin blogistina. Ajauduin sinne ihan puolivahingossa, kirjoittajakurssien seurauksena. Bloggaan sinne omia epävirallisia arkisia turinoitani ainakin pari kertaa kuukaudessa. Muut kirjoittajat ovat "asiallisia", eli kirjoitukset perustuvat tietoon, tarkkaan faktaan ja teorioihin. Minun postaukseni saavat olla kaikkea muuta... Hauskaa!
   Välillä olen ollut montussa oman itseni kanssa, turhakkeena, orpona, väsyneenä, kroonisessa univajeessa ja nollilla. Tällä viikolla olen saanut aivan yllättäviltä tahoilta aivan yllättäviä yhteydenottoja. Monia kivoja ja hämmetäviäkin ideoita, jotka perustuvat minun lahjoihini ja osaamisiini. Eli olen hiukan nollastani noussut, saanut virtaa omaan surkeuteeni. Niin ja nythän on uusia kivoja ideoita jalostettavaksi, jos öisin ei nukuta. Ei tarvitse omia vanhoja kuluneita ja kaluttuja ajatuksia öisin pyöritellä;-) Sain juuri tekstarin, että kavereilla olisi tapetinjämiä, haemme nekin pois. Eli meille annetaan virikkeitä jälleen niin monilta tahoilta, hitsi kuinka hienoa. Tosi asiahan on, että mammakin voi paremmin kun on todistettu, että Reettakin voi paremmin. Turnaus- ja kärsivällisyysväsyä on ollut ilmassa, mutta täysin perustellusti. Tänään meillä saa virrata luvan kanssa vireämmin. Moni asia on tänään ihan mahdottoman hienosti, viis siitä vaikka joet tulvii, on harmaata ja lattiallamme on koirien tekemiä kurakukkasia. Pääasia on että Reetan ytimessä virtaa puhtaus ja arjessamme on positiivisia virtauksia, monilla eri sektoreilla. Taidanpa minäkin tehdä muutaman kurakukkasen lattialle, pompahdella saapaissani ja tuputtaa nämä seinät valmiiksi ornamenttikukkasilla. Virtaukset ovat mitä parhaimmat!

lauantai 2. marraskuuta 2013

TEKSTARILLA

Olenkos kertonut, että Reetalla täytti kantasolu puoli vuotta 19.10.? Olenkos kertonut, että siihen vaiheeseen kuuluu tarkat puolivuotiskontrollit ja lyppi? Olenkos koskaan kertonut että jännitän, pelkään, toivon, panikoin, odotan, hikoilen tuskallisena, lasken päiviä, lasken minuutteja, lasken virka-ajan päättymisaikoja, odotan puheluita, tarkistan puhelimen toimivuuden päivittäin ja muutama muukin lieveilmiö kuuluu tulosten odottamisen rutiineihin? Säpsähdän jokaista pirahdusta, olen koko ajan paperin kanssa valmis tekemään muistiinpanoja, yritän olla tyyni? Hah? Kalenterissa oli merkintä 1.11. lyppivastaukset, jaksoin just ja just eiliseen saakka, mutta eilinen oli paha. Reetta lohduttaa ja selittää: "Tiedätkös, että hyviä vastauksia kannattaa odottaa, jos jotain olisi pielessä sieltä olisi jo soitettu..."

   Olin tekemässä tuplien kanssa halloween koristeluja talventörröttäjistä takapihalla, kun sain tekstarin. "Hei, lääkäri katsoi Reetan LYP-vastaukset, jotka olivat hyvät. Myös labrat kunnossa: Leuk 3,2, Hb 103, Tromb 227 ja neutr 1,69. Hauskaa viikonloppua!!..." Siinä se lyhyessä tekstarissa maailman tärkein asia, mieletöntä, tuuletin nyyhkien. Voi tseesus kuinka helpotti, jälleen yksi iso askel puolapuissa otettu. Vaikka itsellä on vahva usko ja luottamus, tarvitsen kuitenkin jotain näin konkreettista asiasta kuin tekstarin. Minulla on myös käsitys, että Hus:sta soitetaan kun pitää enemmän selittää ja kun kaikki on hallinnassa asiasta heitetään tieto tekstarilla hoitajan naputtelemana. Valtasi jälleen nöyryys -kiitollisuus puuska siitä, kuinka hyvin Reetan asiat ovat. Kolmoishermosärky, virukset, painohävikki ja haamukivut unettomuuksineen ovat niin pientä. Ne hoituvat ajan kanssa ja kotikonstein, mutta syöpäsolut eivät katoaisi itsekseen. Ainakin tänään lupaan ja osaan olla naputtamatta arkisista taisteluista, lapsen ruokavaliosta, lääkkeistä ja muusta muka kuormittavasta. Kun saa hiukan perspektiiviä, niin vetää kontalleen tämän kiitollisuuden kanssa.




   Tänään on myös Pyhäinpäivä. Sytytän kynttilän ja lähetän voimahalauksen kaikille niille, jotka ovat menettäneet lapsensa tai läheisensä viimeksi kuluneen vuoden aikana. Niin monta perhettä, jotka joutuvat kohtaamaan tänään tämän päivän ensimmäistä kertaa. Niin monta lasta, jotka eivät jaksaneet...