KUOLEMA HÄMMENTÄÄ

Minä olen hämmentynyt, perhe on hämmentynyt. Lähipiiri on hämmennyksen vallassa, moni laajasta tukiverkostosta tai mukanamme kulkeneista suorastaan pihalla. Ihan ulapalla. Jopa pappi muistopuheessaan kuvaa hämmennystä, itsekin sen näyttää. Kuolema hämmentää, hämmästyttää, pistää miettimään ja saa todellakin hämilleen. Mutta ainakaan toistaiseksi pelkäämään se ei ole minua saanut. Tällä hetkellä koen olevani peloton, sillä olemmehan kokeneet jotain sellaista pelkoa jo niin kauan, ettei mitään järkeä. En pelkää kuolemaa, en Reetan, en omaani, en läheisten. Olen kokenut Reetan kautta senkin kauneuden, irti päästämisen mielettömän vapauden, hiljaisen tyyneyden. Siinä ei ole minulle mitään pelottavaa. Kaunista kaikessa luopumisen tuskassaan, lopullisuudessaan, ikävässään ja äitinä olemisen älyttömyydessään. En toivoisi kenenkään kokevan oman lapsensa menetystä, se on samalla todella luonnotonta, väärin ja epäreilua.
   Uskon Reetankin olevan hämmennyksissä, mikäs tämä olotila onkaan, ei kipuja, ei huolia, ei pelkoja, kunhan leijun, laulan ja naurelen... Uskon Reetan nauravan, kujeilevan ja jatkavana edelleenkin omine persoonallisine puolineen, vauhdilla. Saattaapi uudet naapurit olla ihmeissään, mikäs vauhtimimmi se tuo on, tuohon tulla tupsahti. Ei tule olemaan tylsää ei, voin vannoa, joka Reetan kanssa jatkaa. Onneksi vastassa on kaksi pappaa, höyry ja vähän tasaisempi, ei ihan yksin tarvitse aloittaa uudessa paikassa. Vastassa on myös lukuisat sairaalakaverit, kohtalontoverit, ymmärtäjät ja vertaistuki. Uskon Reetan saavan paljon uusia ystäviä, ikään katsomatta, niinhän täällä maanpäällisessäkin elämässäänkin sai.
   Olisi aika koukuttavaa kirjoittaa enemmänkin moisesta ulottuvuudesta, kuvitella, mutta en nyt kuitenkaan. Koska onhan myös ihmisiä, jotka kokevat ja elävät kuolemankokemuksen ja surun eri tavalla kuin minä tai meidän perhe, kaikkia ei naurata. Mutta me nauramme edelleenkin, ainakin usein hymyilemme. Lähinnä siksi, että muistelemme jatkuvasti Reettaa, ja Reettaahan ei voi tosikkona muistella. Niin monta loistavaa lohkaisua, viisautta, ajatusta, oivallusta, tempausta ja tapahtumaa. Onneksi hyvät ja iloiset asiat kumoavat ikävät muistot, on se onni. Senkin olemme Reetalta oppineet, ei kannata muistella mennyttä kipua, pahaa asiaa, jos se on ollut ja mennyt, nautitaan hetkestä. Tässä ja nyt. Neiti opetti meille hetkessä elämistä ja tarttumista, turha jossitella ja lässytellä, hiimailla, eiku menoksi. Moneen asiaan ja ennen kaikkea omaan asenteeseen voi itse vaikuttaa, ainakin Reetta näin teki.

   Tässä välissä vaihtui vuorokausi, nyt on jo perjantai, uuden elämämme yhdeksäs päivä. Aikaratas raksuttaa edelleen, viikko vilahtanut huomaamatta. Näin sen kuuluu raksuttaakin. Lukuisia asioita tulee ajateltua yhä ja varmasti todella pitkään Reetan kautta. Mitä ruokaa, moneltako, hiljaa hiivimme, ettemme herätä. Lähdöt kylään, onko kassit pakattu, letkut ja ruiskut mukana. Ruiskuja, niitä löytyy pitkään vielä, autossakin on sen seitsemän lokeroa. Minua eteen tulevat löydöt, muistot, kipeätkin asiat eivät saa tolaltaan. Koen niistäkin yhä kiitollisuutta, mieletöntä rauhaa. Outoahan tässä on se, että olen niin tyyni, levollisella tavalla, kärsivällisyyteni on todella elastisen pitkä. Enää ei mikään saa hermostumaan, luulisin. Uskon senkin päivän tulevan, että taas käämit jumittaa ja pulttaan asioista. Kolme olemassa olevaa tytärtämme kuuluu tappelevan äänekkäästi ja ovet paukkuen vessavuorosta. En sekaannu, vaikka en pidäkään tappelusta, tyhjänpäiväisestä aggressiosta. Fanny lötköilee paikallani sängyssä, odottaa piristyvänsä ja starttaavansa kouluun. Hulluinta tuossa äskeisessä tappelussa oli se, että meillä on kaksi vessaa, tappelussa kaksi tyttöä, mutta silti pitää tapella. Kumpikin haluaa juuri samaan vessaan. Huvittaa, tuollainenkin. Samaan aikaan olen otettu elämän äänistä, murkkuhuuruista ja sanallisen ruoskan sivalteluista. Omiani ovat ja paukkuvat edelleen, hyvä merkki.
   Eilen minun piti kirjoittamani enemmänkin tuosta hämmentävästä kuolemasta, tänään alkaa aiheet rönsyilemään jo uusille urille. Mutta palaanpa hämmentävään kuolemaan kuitenkin. Eilen sain pitkän, hyvän ja erittäin lämminhenkisen puhelun hematologilta. Puhelun, joka ei periaatteessa protogollaan kuuluisi, mutta se tehtiin inhimillisyyden puitteissa. Juuri tällaisia lääkäreitä ja huippuosaajia tarvitsemme. Kuusi vuotta mukana ja rinnalla, on pitkä hoitosuhde, lääketieteenkin kannalta ja syöpähoidoissa. Onhan se huikeaa, että oma lapsi on piirtynyt maailmanlaajuisestikin lääketieteen historiankirjoihin, vaikka lopullisuus ei ollut kenenkään toivelistalla. Samaan aikaan kuoleman välttely hämmentää monen vuoden ajalta Reetan kohdalla, kuinka monta kertaa jäähyväiset jätimme, kuinka monta kertaa lääkärit ovatkaan sanoneet, perään soittaneet, että nyt kuolema on lähellä. Jostakin se uusi mahdollisuus aina vain kaivettiin, uudet päivät annettiin. Reettahan selviytyi lukuisista sellaisista viruksista, tilanteista, uusimisista, pohjakosketuksista joista ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. Viime syksynäkin saimme monta kertaa kuulla, että aika on vähissä. Jokaista kertaa en todellakaan tänne ole kirjoittanut, olemme ne itseksemme käsitelleet, yhdessä tyttöjenkin kanssa jauhaneet. Viimeinen, liki vuosi, on ollut pelkkää bonusta. Aikajana aivovaurion jälkeen ja kotona elämämme. Ylittänyt hurjimmatkin toiveet ja ajatukset. Saimme sellaisen aikalisän, jota ei kukaan voinut ymmärtää. Ja kuinka kaunis, valoisa ja iloinen aikalisä se olikaan. Suunnaton määrä hauskoja hetkiä, hymyjä ja sitä naurun rätkätystä. Mikäs niitä on muistellessa, saa hymyilemään ja nauramaan edelleenkin, ja aivan luvalla. Vaikka Reetta joutui olemaan kehonsa vanki ja ilman selkeää kommunikaatiota, ei se hänen valoisaa ja valloittavaa persoonaansa himmentänyt. Sama tempperamentti ja kieroutunut, nopealiikkeinen huumori kantoi ja kannatteli meitäkin.
   Meillä on käynyt vieraita, kohtuullisen paljon. Varmaan kaikkinensa kahdeksan-yhdeksänkymmentä, ainakin, toki siinä luvussa on joidenkin kohdalla useampi käynti. Yksittäisiä ihmisiä yli kuudenkymmenen, aluksi pidin tilastoja, mutta en nyt enää. Kortteja, kukkia, adresseja, viestejä, sähköpostia on valtavasti. Kiitos kaikille. Toki tilanteemme on hämmentänyt ja hämmentää edelleen. Osa ihmisistä yrittää vältellä, kierrellä ja kaarrella. Osa tulee valmiiksi hysteerisenä, aivan romuna, vapisten, peläten, kauhuissaan. Monen on todella vaikea puhua kuolemasta, myöntää sen olemassaolo, tajuta oma ja läheisten kuolevaisuus. Mutta kun se vain on kohtaava jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin, ei sitä voi vältellä, loputtomasti. On mentävä vain reilusti päin, vaikka on kuinka hämillänsä. Osalle on vaikeaa tajuta, kuinka olemme kaikesta huolimatta sinut kuoleman kanssa, mutta olemme menneet päin jo niin kauan. Varmasti romuksikin menen, mutta emme edelleenkään koe olevamme. Itkemme suhteellisen paljon, nopeasti, märästi ja yllättävissä paikoissa, mutta emme ole vaipuneet itkumonttuun. Mutta itkemme kenties vähemmän kuin luulimme, odotimme, vähemmän kuin vieraamme odottivat ja pelkäsivät. Ja sekin hämmentää, itseäkin, tunnen siitä jopa hämillistä syyllisyyttä. On kuitenkin ollut todella hyvä saada vierailta viestejä vierailun jälkeen, että omakin olo rauhoittui, kun olemme asian kanssa niin sinut. Ikäväähän se ei poista, vaikka levollisia olemmekin, se on raastavaa... Eilen sanoin hematologille, että hyväksyn tällä hetkellä Reetan kuoleman täysin, olen siitä jopa kiitollinen, mutta en tule koskaan hyväksymään sitä että Reetta sairastui. Siitä koettelemuksesta ja vuosien kauheudesta en ole pätkääkään kiitollinen, olen siitä raivoissani, syövälle suunnattoman vihainen. Mutta se ei himmennä tämän hetken kiitollisuuteni määrää tässä hetkessä, siinä että saimme pitää Reetan noinkin kauan, kaikesta huolimatta. Samalla olen kieroutuneen tyyni senkin asian suhteen, että viimeisellä maalisuoralla leukemia oli yhä täysillä mukana. Olisin pian katkera, jos lapsemme olisi menehtynyt johonkin mitättömämpään asiaan, vaikka adenoviirukseen ja syövättömänä. Maaliviivalla oli kaikki ainekset elämän loppumiseen. Jossiteltavaa ei ole, eikä tule. Se on huikean vapauttavaa ja helpottavaa tajuta. Se auttaa hämmentävän tilanteen edessä itseäkin.

   Pakko heittää teillekin luettavaksi kaikkea korniakin mitä olemme saaneet kokea, kun ihminen on hämmentynyt ja joutunut kohtaamaan kuolemaa, edes ajatustasolla. Halatessaan ihmiset ovat usein sanattomia, itkevät vuolaasti, ihan pärskyen, vapisten, romahtaen, tiukasti puristaen... Osa sopertaa osanottoa, on pärskähtänyt jopa väärää repliikkiä siinä tunnekuohussa. Itkien minulle on sanottu myös "onneksi olkoon", vaikka tasan olen tiennyt mitä halaaja tarkoittaa. Mutta tilanne ja omankin mielen ja kehon hallinta on niin sekaisin. Saattaa siinä väärä repliikki livahtaa, ymmärrän hyvin, olenhan itse juuri näitä sanallisia sammakoita päästelevä ihminen. Olen myös byrokratiaa pyörittänyt, joka raivostuttaa minua suunnattomasti, mutta sitä nyt on vain hoidettava asioita vaikka olisin kuinka kuoleman hämmentävä. Ehkä juuri tämä, kun hoidankin asioita ja selitän puhelimessa tilanteita suhteellisen normisti, menen suoraan asiaan kuolemasta, hämmentää kuulijaa. Hurjin oli vakuutusyhtiön kanssa käymä keskustelu, kun tiedustelin pitääkö minun Reetan kuolemantapauksessa itse jotain sinne hoitaa, todistella kuolemaa ja katkaista vakuutukset... Siinä kun asiaa tiedustelin virkailija päästi sammakkonsa: "onko teillä kuolema suunnitteilla?..." Minä taas omassa hämmennyksessäni todistelemaan: "ihan on jo toteutunut, suunnittelematta". Nopsasti virkailija otti soittopyynnön ja varmaan häpesi sanavalintaansa.
   Eilen sain olla saunaillassa, akkojen sellaisessa. Voi sitä kyynelten määrää, jopa huvittaa. Kun menin viimeisenä paikalle hanat olivat jo auki, porukka hämmentyneenä, kun heidät moisesta yllätin. Olivat katsoneet videoita Reetasta, kuunnelleet hänen nauruaan ja märisseet. Sitten minä pomppaankin sekaan, moisiin itkutalkoisiin, hämmentäähän se. Minuakin hämmentää positiivisella tavalla se, kuinka laajasti, monia, yllättäviäkin ihmisiä Reetan kuolema koskettaa. Kuinka suuri tehtävä Reetalla oli, saada ihmiset itkemään, tajuamaan, tuntemaan, pysähtymään, ajattelemaan, oivaltamaan... Kuinka raavaatkin miehet, kaikkea muuta kuin itkijämiehet, ovat hämillään siitä kuinka Reetta on heitä opettanut, koskettanut. Itselle on ollut hämmentävää saada kuulla, tietää, juuri näistä asioista. Voisihan ihminen jättäytyä osanottonsa taakse, asia olisi tavallaan silläkin kuitattu, mutta he ovat halunneet kertoa ja kiittää meitä siitä kuinka Reetta on heitä opettanut. Se on minusta huikealla, positiivisella tavalla hämmentävää, kun kysehän on meidän ikioman lapsemme kuolemasta. On Reetalla ollut todella laaja ja vahva vaikutus. Uskon ja toki niinhän se on, että avoimuudellamme ja tällä naputtelulla olemme avanneet ihmisille uuden maailman, sellaisen johon ei välttämättä olisi ilman Reettaa hakeutunut tai päätynyt. Itse toivon että tämä hämmennys jatkuisi, tavallaan saamamme opit pysyisivät mielessä, niillä olisi jatkuvuutta. On huikeaa ollut todistaa kuinka uusia ulottuvuuksia yllättävissäkin ihmisissä tämä on aukaissut. Moni on avautunut myös sellaisista asioista minulle, jotka he ovat pimittäneet, kierrelleet vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Olen siitä suunnattoman otettu, että juuri minulle he ovat viimeinkin asian kyenneet omassa hämmennyksessään kertomaan. Toivon, että kuoleman hämmentämässä mielentilassa ilmoille päästetty patoutuma tai möykky edes hiukan helpottaisi tai jatkaisi virtaamistaan.

   Tiistaina haimme Reetan kotiin. Päivä oli kuulaan syksyinen, kaunis ja värikäs. Arkku on Reettamainen, keskenkasvuinen ja värillä somistettu. Peittelimme neidin pöllöviltillä, mukaan laitoimme myös Reetan omatekemän selviytyjäpöllön ja riipuksen. Korniin tapaan nauroimme rekvisiittaa olevan jälleen reilusti, jotta jääkö kansi raolleen... Huikeaa on nähdä tämä siskojen rohkeus, kohdata, olla läsnä kaikessa. Huikeaa ja hämmentävää on myös se, että minä ja siskot kannoimme Reetan autoon. Meille se oli suunnaton kunnia tehdä, tuntui kauheudessaan hyvältä. Ylivieskan päässä kantajina oli myös kaksi serkkutyttöä. Kun saavuimme Ylivieskaan ajoimme ruumisauton perässä, Pasi oli Reetan kyydissä. Kun saavuimme kotiin, taivas aukesi, pilvet väistyivät. Tie johti suoraan maahan asti osuvien auringonsäteiden läpi. Mielettömän hieno, valonpolku valonlapsellemme. Minulle nämä asiat piirtyvät niin kauniina muistoina mieleen, ettei mitään tolkkua. Kukaan tuskin haluaa oman lapsensa ruumisauton perässä ajaa, eihän hirveämpää todellisuutta ole, mutta uskon muistoni naamioituvan juuri siihen valoon, kuinka Reetta otettiin vastaan. Se oli ja on huikea edelleen. Hämmentävää on myös se, että ala-asteikäiset serkkutytöt ovat esittäneet toiveen, että haluavat vielä nähdä Reetan hautajaispäivänä. Olen niin ylpeä tästä meidän laumastamme ja siitä kuinka menemme rohkeasti päin kuolemaa. Vaikka hämillämme olemmekin.
   Uuden elämämme yhdeksäs päivä näyttää selkenevän. Olen jo kynttilät sytytellyt, aamuturinat Reetan ja muun laumamme kanssa jutustellut, aamuhalaukset antanut, kutsut ovat seuraavana askartelussa. Meidät on kutsuttu saunomaan viikonloppuna ulkosaunaan. Keskiviikkona sain kutsun salaatille, yllättävältä taholta. Tiistaina aloitin myös kuorossa, enhän minä nuoteista ymmärrä, kunhan laulelen mukana. Maanantaina kävin ystävällä päiväkahvilla. Tiistaina Reetan ala-aste järjesti kauniin muistojuhlan Reetalle. Paljon laulua, kauniita sanoja, naurua, videoita, halauksia, itkua... mutta minulle se oli voimaannuttava ja hieno kokemus, uskon myös että lapsille koulussa loistava tapa kohdata kuolemaa ja sen aiheuttamaa hämmennystä. Jaksan edelleen hämmentyä muustakin kuin kuolemasta, hämmennyn elämästä. Hämmennyn kuolemasta huolimatta hyvistä asioista, kauniista muistoista, omasta tavastani olla hämmentynyt. Jossakin välitilassa leijumme yhä, eikä tämä välitila pahalta tunnu, mikä jaksaa hämmentää. Meillä on monia asia hyvin ja Reetan asiat ne vasta hyvin ovatkin. Olen niin kiitollinen, että Reetta kävi elämässämme hiukan ravistelemassa, olen suunnattoman kiitollinen myös siitä että minut oli valittu Reetan äidiksi. Jaksa hämmentyä sinäkin elämän edessä, näe sen kauneus, revi irti oivallukset hyvyydestä ja aivan mitättömistäkin asioista. Niistä elämä ja kuolema koostuu, pienistä hämmentävistä murusista.

UUDEN ELÄMÄN TOINEN PÄIVÄ

Tänään on perjantai, uuden elämämme toinen päivä, tulkoon tästäkin kaunis ja ikimuistoinen. Jatkukoon yhtä kiitollisena ja hyvillä mielin kuin eilinenkin.

   Olen myös suunnattoman kiitollinen elämäni hirveimmästä päivästä, päivästä joka piirtyy jälleen kalenteriimme pysyväksi, Reetan elämän loppumisen päivä, keskiviikko 21.9.2016 kello 14.35. Reetan vanhan elämän viimeinen päivä. Taitekohta, raja, henkäyksen ohut asia elämän ja kuoleman välillä. Se raja, jonka lapseni ylitti niin kauniisti, niin keveästi, niin valmiina ja niin lopullisesti. Reettamaiseen tapaan nopeasti, kun itse tahtoi, ilman hössötystä, ilman lässytystä, vauhdilla, tavallaan helppoudellaan yllätyksenä kaikille. Hän näki tilaisuutensa tulleen ja tehtävänsä valmiiksi tehdyn, päästi irti ja vaihtoi puolta. Keskiviikkoaamuna Reetta katsoi minua suoraan silmiin, väsyneenä ja kyynel vierähti. Hän oli niin valmis ja tiesi tulevan, kuinka viisas voi olla lapsen katse.
   Minua hymyilyttää ja silmät ovat kyynelissä, saan hymyillä, meillä oli lainassa aivan huikea superhuippu tytär, onneksi meidät valittiin hänen vanhemmikseen. Olen myös hengästynyt, kaikesta. Minulle sanottiin kuusi vuotta sitten "Tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon..." Kyllä paljon on opettanut minulle, muille sisaruksille, Pasille, lähipiirille ja tuntuu opettaneen todella laajasti. Samaan aikaan olen kiitollinen omasta kovapäisyydestäni ja hitaasta oppimisestani, saimme niin monta uutta jatkoaikaa näinä vuosina. Reetta tiesi tarinansa, 19.5.2014 on yksi niistä päivistä. Hankimme silloin paljun, tärkeä päivämäärä, silloin isänikin oli vielä mukana täysissä voimissaan. Kesken sukeltelujen, paljussa kisailun Reetta sen todisti. Pärskähti pintaan ja sanoi "Äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun sylissäsi" ja sukelsi uudelleen. Asiaan ei palattu sen enempää, mutta täytin lapseni pyynnön. Monina tiukkoina hetkinä olen yrittänyt vaihtaa sanaa jos, kun-sanan paikalle, mutta Reetan sanoissa ei ollut mitään jossiteltavaa, se oli selvä ilmaisu, toive ja mietitty asia. Reettamaisen napakka.
   En koe olevani montussa, mutta varmasti tulen sinne menemään, toivon hartaasti ettei se monttu tule olemaan pysyvä olotila. Lähipiiriä olen pyytänyt ottamaan kopin tarvittaessa ja seuraamaan tilannetta, jos en itse kykene ja tajua. Onneksi on lähipiiri, hyvä sellainen, tukeva ja napakka tukiverkko. Kiitos suku, sisareni ja todellisen ystävyytensä kynnet näyttäneet läheiset. Olette huikeita ja olette tärkeitä. Tulemme tarvitsemaan teitä vielä paljon...
   Eilen saimme serkkutytön tuomana videoita Reetan toilailuista, näytelmistä, tanssiesityksistä... Nyt Pasi niitä katsoo ja kenenkäs rätkätys sieltä kuuluukaan, Reettamme iloinen, tarttuva ja kupliva. Reetta antaa siis edelleenkin meille luvan nauruun, se pitää muistaa, me suremme Reetan tapaan, äänekkäästi ja vauhdikkaasti. Hänen osoittamallaan rohkealla ja laajalla tunneskaalalla. Itkemme silloin kun itkettää, nopeasti turskautamme ja saman tien olemme jo seuraavassa vaiheessa. Jos naurattaa, nauramme, Reettakin nauroi loppuun saakka.
   Verna, ainoa tuplamme, lähti aamulla kouluun. Itse halusi, tunsi olevansa valmis, annoin mennä. Rohkea tyttö, todellinen sissi. Reetan sisko, puolikas, ymmärrän. Torstaina heräsin huojuvan epätodelliseen oloon, lapaset roikkuivat todella alhaalla, samaan aikaan olin voittaja, levollinenkin ja se kiitollisuuden määrä on huikea. Ystäväni, tärkeä tukijani, on menettänyt lapsensa vuosi sitten yllättäen, tapaturmaisesti. Minä koen, että minun menetykseni on helpompi, äitinä armollisempi, vaikka totta kait lopullinen ja tuskainen. Niin monta kertaa olen asiaa jäsennellyt, omat jäähyväiseni näinä vuosina jättänyt. Minua on äitinä valmisteltu tulevaan, usein ja pitkään. Jos saisin valita, valitsisin tämän tavan luopua lapsestani. Meillä oli luopumisenkin aikana paljon hyviä hetkiä, paljon selväksi käsiteltyjä asioita, ei mitään jäänyt sanomatta, ei kokematta. Kaikki on nyt tässä. Kauan sitten, en edes muista oliko minulla lapsia, naiviudessani olen asiaa miettinyt, ääneen sanonutkin. Ilmeisesti liittyen johonkin tapahtumaan, uutiseen. Olen sanonut, että jos minun pitäisi menettää lapseni, niin mieluummin yllättäen kuin vaikean sairauden kautta... Miksi minä olen silloin edes asiaa miettinyt, en tiedä. Mutta tänään sanoisin toisin, nyt olen valmis tähän, valmiimpi kuin koskaan.

   Olimme sairaalassa vain 26 tuntia, vedimme kotona ihan tappiin saakka. Reetta on käynyt tiistaina aamulla kotona kanssani suihkussa. Maanantaina kävimme pikakeikan trompparitankilla päiväsairaalan puolella. Sanoin "tulemme, mutta meidät pitää päästää myös lähtemään." Tyttö oli terävä, tunnisti, tosin hiukan aineissa yön jäljiltä. Hoitajan sanoin "Reetta sinä näytät todella hyvältä, paremmalta kuin osasin odottaa..." Näinpä, Reettahan näyttää edelleenkin hyvältä, ei sairauden runtelemalta. Kolme viimeistä yötä kotona Reetta oli kipuilevan levoton, emme pahemmin nukkuneet, eikä kotona olevat lääkkeet auttaneet. Tiistaina soitin osastolle, että olemme tulossa. Reetta sai toimivan kivunlievityksen. Hänelle tuli myös raju verenmyrkytys, viruskuormineen ja leukemia oli räjähtänyt täysille. Onneksi kieltäydyimme täydellisestä verenkuvasta kaikki nämä viikot, sillä plasteja kasvoi vauhdilla, onneksi emme niitä numeraalisesti joutuneet todistamaan. Mikä sitten oli kuolemansyy, minusta se on elämän loppuminen. Yksinkertaisuudessaan. Näin kuinka hauras lapseni oli. Lääkärin kanssa juttelin vain tuntia ennen Reetan lähtöä, silloin sain faktat tietää, numeraaliset. Meitä onniteltiin siitä kuinka hyvin pärjäsimme kotona, onnistuimme sairaalaa ja todellisuutta karttelemaan, elämään ja nauttimaan. Reetta veti niin täysillä tappiin saakka. Viikko sitten perjantaina Reetta oli vielä koulussa, tikotti nättinä koulukuvauksissa, jaksoi kohtuullisesti. Sunnuntaina shoppailimme, kävimme ulkona syömässä ja olimme pihatalkoissa kolmisen tuntia. Ei huonosti! Samaan aikaan kun lapseni menehtyi sain koulukuvista viestin, sen tuoreempia yksityiskuvia tuskin kenelläkään on. Viisaan näköinen tyttö, eläväinen ja kaunis. Huikea! Muu perhe oli vielä kotona, kun Reetta pääsi pois. En siitä ilmoittanut, koska he olivat juuri tulossa luoksemme. Samalla kellonlyömällä Vieno, Reetan hoivakissa, oli käyttäytynyt oudosti. Vieno oli säntäillyt, juossut piiloon sängyn alle, se tiesi Reetasta, pysyi sängyn alla iltamyöhään. Seuraavana yönä ei kamariimme tullut, ei Reetan tyhjään sänkyyn kiivennyt, viisas. Minulla oli suuri kunnia pestä ja laittaa lapseni, puin hänelle omat vaatteet, ne jotka Reetta tyttöjen kanssa on valinnut. Reettamme nukkuu nyt itsensä näköisenä pillifarkuissa, raitapaidassa hiukset valtoimenaan. Ja mikä huikeinta hänen huulillaan on hymy, kaunis ja levollinen, niin Reettamainen. Perheenä yhdessä kävimme hakemassa pihlajanmarjatertun käsiin. Saimme hyvästellä Reetan pitkän kaavan mukaan. Sisaret ja isä silittivät, koskettivat, puhuivat, pussailivat ja itkivät. Reetta oli heille edelleenkin se sama Reetta kuin ennenkin. Tyttäremme ovat huikean rohkeita nuoria, saan olla laumastamme todella ylpeä. Sairaalassa kommentoivat myös tytärtemme tapaa suhtautua Reettaan, vaikka tilanteet muuttuivat näinä vuosina rajustikin, aina he sopeutuivat ja olivat täydellisiä siskoja Reetalle.
   Reetta tai hänen maalliset kuorensa jäivät vielä Ouluun. Eilen valitsimme arkun. Hautajaiset olen suunnitellut jo aika päiviä sitten, ruokia ja servettejä myöten. Viimeinkin Reetta saa haluamansa ja toivomansa ikiomat juhlat, omat bileet. Kaikki kun on aina pitänyt jakaa kun on kaksonen... Tällä hetkellä elämässämme on tyyntä, kiireetöntä ja hiljaista. Kalenteri ei määrittele päiviämme, mekin leijumme ajattomassa ikuisuudessa.

   Olemme saaneet huikeasti tervehdyksiä, koskettavia osanottoja ja viestejä. Emme ole siis yksin, Reetta koskettaa yhä niin monia. Hämmentävää on ollut lukea ne lukuisat kiitokset siitä kuinka Reetta on opettanut ja niin monella tavalla koskettanut monia. Kuinka ihmiset ovat kiitollisia siitä, että ovat saanet olla mukana, osana tätä selviytymistarinaa. Vieraita on käynyt kolmisenkymmentä, uskon että tänään ja viikonloppuna on vilske. Kukkia, värikkäitä sellaisia ja kynttilöitä on paljon. Meistä on pidetty hyvää huolta. Lohikeitto ja kahvit ovat valmistuneet itsekseen, karjalanpiirakoita monta pellillistä, tonnikalapastavärkit, pullat ja pikkuleivät kertakäyttöastioineen ilmestyneet, tiskit on hoituneet. Tarkistuskäyntejä ja tarkistussoittoja lähipiiriltä, olemme ne läpäisseet. Toistaiseksi. Pasi purkaa pyörätuoliramppeja, mööpleeraa, apuvälineet on autotalliin parkkeerattu. Haistelen Reetan vaatteita, tuoksuttelen tyynyjä, juttelen kuville, tunnen kuinka minua seurataan.... Mietin ja suunnittelen, kyselen mielessäni lapseni mielipidettä asioista, pähkäämme yhdessä. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä, Reetan kohdalla monta asiaa on nyt näin järjestynyt. Hyväksynen sen pikkuhiljaa, ainakin yritän sopeutua. Kun ajoimme keskiviikkona kotiin Oulusta sanoin tytöille ja Pasille, että olkaa valppaina, Reetta on yhä mukana ja antaa meille merkkejä. Uskokaa joka haluaa, minä uskon. Ja kuinkas siinä sitten kävikään, juuri ennen kotiristeystä automme ikkunoiden tasolla lensi suuri, kaunis ja rauhallinen pöllö, selviytyjä. 

HYMY HUULILLAAN

Reettamme on nyt enkeli,
rakas tyttäremme nukkui tänään iltapäivällä pois,
hymy huulillaan ja niin kauniina.

Reetan on nyt hyvä olla.

LUOTTAMUS

Sunnuntai, sumuinen syysaamu, kello 8.11. Ulkona on lämmintä ja tuoksuu syksylle. Nousin puolisen tuntia sitten, on aika hiljaista, verrattuna normaaliin meteliimme. Yhdessä huoneessa on yövieras, ihana pörröinen, viikari ja veikeä koiranpentu, siellä taitaa Verna ja Fanny olla jo riiviön kanssa hereillään. Takana loistava yö, nukuttu ja luottamuksellinen. Voiko yö olla luottamuksellinen, voi, ainakin meidän huushollissamme. Luotan niin monen asiaan, joten olen nukkunut kuin tukki. Luotan ensinnäkin siihen, että Ukkokulta nukkuu vieressä, siihen ei sen suurempaa luottamusta tarvita, senhän kuulee, aistii ja haistaa... Samoin elukkalaumamme kuulee, tuntee ja haistaa. Koirat ja Vieno, ne ovat tyypillisimmät kamarimme nukkujat. Tollon päästin kahdelta ulos, kollipoika hakkaa vaatekaapin ovia tassuillaan, kun haluaa pihalle. Muistapa elukoista ei tarkempaa havaintoa. Reetta nukkuu loistavasti, kävi äsken pissalla ja jatkaa aamutirsoja Pasin kainalossa. Annan nukkua, sillä viikonloppumme on onneksi aikatauluista kutakuinkin vapaa. Samalla kun naputtelen minä luotan myös siihen, että minulla on sen verran aikaa, että saan naputeltua kuta kuinkin valmiiksi asti. Monena päivänä minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa, otsake, aihepiiri valmiina, mutta aika sen toteuttamisen hukassa.

   Palaan nopeasti tuohon muutaman viikon takaiseen tempomiseen, joka jäi tarkemmin selvittämättä, kun piti tempoa. Noh, sen hetken tempominen ei todellakaan ollut mitään verrattuna siihen, mihin vauhtimme kiihtyi... Hurjimmillaan siinä ei ollut päätä eikä häntää ja tahtipuikot olivat lennelleet ties mihin...
   Metsäretkiä saalistuksineen, sienineen ja marjoineen olemme harrastaneet todella usein. Viikko sitten sunnuntaina olin koirien, Vernan ja Fannyn kanssa kuusi tuntia metsässä. Reettakin on ollut ainakin sen neljä kertaa näinä viikkoina laavulla ja metsissä mukana.
   Lillukka on sellainen mielikuvitusolentotyttönen, joka seikkailee teksteissäni. Siihen siis tekstissäni viittasin, Lillukka on mielikuvitusrikas metsäläinen, pian kymmenen vuotias tyllerö. Hän havainnoi, miettii, pähkää ja keksii asioita. Lillukalle tapahtuu minun nuppini sisällä koko ajan uusia juttuja, mutta hänenkään seikkailuja en ehdi kirjaamaan ylös. Lillukkaa pitäisi sanella ehdottomasti tästä arjen tempomisessa nauhuriin, sillä muuten hän ei tule koskaan kuulluksi. Useita muitakin tekstejä minulla on vaiheessa...
   Varjoliitomietteet liittyi taas Pasin lahjaan, jonka me perheen naiset miehen 50-vuotislahjaksi annoimme. Niin olihan meillä kivat juhlatkin, kaikkiaan vieraita yli viisikymmentä, useampana päivänä. Passelisti juuri silloin oikeana juhlapäivänä, vaikka vettä tuli kaatamalla, kaikille löytyi jokin soppi pihastamme, terassilta ja huushollista.
   Oma jaksaminen, siis se surullisen kuuluisa burnouttini, joka iskee joka vuosi samaan aikaan, kesän jälkeen. Olen ollut väsynyt, monestakin syystä ja ihan syyttäkin. Tällä hetkellä en edes kykene väsyäni ja burnouttiani mittaamaan, kunhan porskutan. Eikä oma olotila ole suinkaan ensimmäisenä nyt mielessä, tarvon vain menemään.

   Reetan aikataulut ovat olleet järkyttävät, kaikkine kommervenkkeineen, jatkuvat yhä hurjilla sykkeillä kunhan arki koittaa. En siis syyttä suotta ole Reetankaan väsystä ollut huolissani. Kirjoitin myös paniikista, joka niin helposti ottaa vallan. No kävimme kunnon paniikkisyöksykierteessä. Huomaatko aikamuodon, kävimme!!! Onneksi olen saanut jollekin asteelle luottamuksen asioihin luotua, on myös tullut selvyyksiä ja asiat ovat maallikkoperspektiivistä menneet parempaan suuntaan. Eli minäpä avaan nyt hiukan kokemaamme paniikkia ja kokemuksia, siitä tulee sekavaa ja et tasan pysy mukana, mutta sellaista se nyt vain on ollut. Huomaa jälleen aikamuoto, on ollut, ei ole nyt!!!

   Tiistaina 23.8., laitan päivämäärän, jotta sinä saat hiukan aikaperspektiiviä ja minä itsekin pysyn kärryillä, illalla Reetalla nousi kova kuume 39,5 asteeseen. Kyllähän Reetta muulloinkin on lämpöillyt, jopa kuumeillut, mutta emme ole niitä suuremmin mittailleet. Ihan siitä syystä, että termostaatti on vaurioitunut, kehon lämmönsäätely ja peruslämpökin ovat muuttaneet aivovaurion myötä. Mutta nyt olemus muuttui nuutuneemmaksi kaikkiaan, tai oli pikkuhiljaa ollut vaisumpaan päin. Siksi Reetan väsymystä olin miettinytkin. Meille oli sovittu kommunikaatiokeskukseen aika saman viikon perjantaille, itse olin ajatellut käyttäväni neitiä samalla osastolla yleistsekkauksessa. Mutta emmepä sitten ole Oulussa käyneetkään. Keskiviikkoaamuna labraan, arvot heittelivät, kolme tärkeää solulinjaa sekoili. Hb oli laskenut, leukkarit oli jossakin ja trompparit muistan, vain 20. Soitin labrasta suoraan hematologille, sillä omat polveni olivat jo notkahtaneet, lääkäri epäilyksiä sanoiksi puki... Eikä se ollut kivaa kuultavaa, epäilys jälleen leukemian uusimisesta. Välittömästi suunnitelmaa kehiin. Ensinnäkin samalle illalle osastolta hoitaja tuli meille kotiin tromppareita tiputtamaan ja samalla alkoi laajakirjoinen suonensisäinen antibiootti, crp oli noin 160. Eli tällaisella paniikkivivulla, polvet hyytelönä, shokissa ja asioilla aloimme lusimaan sitä päivää ja nykyhetkeä. Silloin keskiviikkona ihan itse määräsin Reetalle myös jänisruttovasta-aineet otettavaksi, samat arvot heiluvat silloinkin ja kuumepiikki oli samaa luokkaa. Lähete saapui vasta kokeiden jälkeen.
   Seuraavat kaksi päivää olivat kaaosta, valtavaa organisointia ja sen kymmentä päällekäistä asiaa, sovittujakin juttuja ja uusia aikatauluja. Onneksi on kännykät olemassa! Ja ikkunat, sillä apteekissakin olen jonottanut pihalla, olen ollut puhelimessa ja seurannut jonotusnumeroiden vaihtumista kadulta. Kolme puhelua ehdin yhtenäkin päivänä vastaanottamaan kadulla apteekkijonossa. Tehokasta. Asioita voi hoitaa todellakin lennosta. Luottamus kuuluu tähän souviin todella isolla roolilla. Luottamus siihen, että pärjäämme yhä kotona, luottamus ettei Reetta tarvitse osastohoitoa, luottamus lääkäreiltä että pärjäämme. Siitä satakaksikymmentä prosenttinen kiitos! Ensimmäisessä puhelussa hematologi jo sanoi, tehän ette halua tänne tulla, katsotaan miten saadaan hommat rullamaan kotona ja kotikaupungissa. Ja se hommien rullaaminen ja ratkominen alkoi jo sen puhelun aikana... Aivan huikea porukka meillä on taustalla, luottamusta luomassa ja antamassa. Siihen luotetaan mitä minäkin aivoilen, pähkään ja sanon, mitä me perheenä tulkitsemme. Olen sanonut ettei Reetalla ole sepsistä, verenmyrkytystä, tyttö ei ole pois pelistä kunhan kuumeilee ja on väsynyt. Veriviljelyä ei ole edes tehty. Torstaina sain laajemman puhelun, mikä tärkeintä diffi on puhdas, leukemiarelapsista emme siis puhu, koska syöpäsoluja ei ole löytynyt!!! Hoito, siis tankkaukset ja kuumeen lievitys ovat joka tapauksessa samat, oli syy mikä tahansa. Hematologin kanssa puhuin siitä ratkaisukeskeisyydestä, nyt hoidetaan siis ärhäkkää ja tuntematonta infektiota, koska syöpäsoluja ei ole löydettävissä, leukemiaa todistettavissa. Tuo puhelu oli minulle jälleen valtavan iso oljenkorsi jossa roikun, hyvä sellainen.

   Torstaille oli kauan sitten sovittuja menoja myös äidin ja systerin kanssa ja Tessan kanssa. Kalenteri oli sumassa jo valmiiksi, mutta siihen muutama lisälyönti vielä... Tässäpä jotakin aikatauluista ja tempomisesta, mitä nyt muistan siitä päivästä: Aamulla puoli kasilta labra Reetalla, 8.20 Tessan meno, 9.00 Tessan meno, 19.30 äitin meno, 12.00 äitin meno, 14.00 äitin meno, 15.00 Reetan antibioottitippa, 15.30 pikana sovittu hoitoneuvottelu Reetan asioista ja viikonlopun tiputusten suunnittelu. Reetallahan kävi myös puheterapeutti, osan aikaa oli hoitaja ja suurimman osan aikaa oli Pasin kanssa kotona.
   Sitten perjantaista se se vasta päivä oli, ainakin itsestä tuntuu, että se oli jotenkin kaoottisempi. Tai kalenterimerkintöjä ei ollut valmiiksi, kaikki tempoiltiin lennosta. Päivän saldo pikaisesti laskettuna 25 tullutta ja 24 soitettua puhelua. Yöllä yhden paikkeilla kunnon kuumepiikki 40,3 astetta. Lääkettä, vilvoitusta ja viileään suihkuun neidin kanssa. Samalla Vieno tuli yöjuoksusta korva verillä sisälle. Aamulla kotihoito tuli ottamaan labrat, jotka sitten hyytyivätkin labraan mennessä, joten saimme pikakäskyn oikeaan labraan. Kun sinne neidin kanssa suhasimme poliisitkin minut pysäyttivät, puhalluttivat. Nollat puhalsin, mitä itsekin hämmästelin, tai siis minulla ei ollut itsestäni mitään käsitystä olenko selvä, humalassa, seinähullu, jostain karannut, sekopää, viilipytty, yleensäkään tervejärkinen tai yhteiskuntakelpoinen... Mutta ajelinpa jouhevasti, liikennesääntöjä noudattaen ja nollat puhalsin, valtavan hieno juttu. Monta monituista puhelua siis, asioiden uudelleen pähkäämistä, omia heittojani joihin tartuttiin. Heitin idean jänisruttolääkityksestä, jos se sitä on, onko suonensisäinen antibiootti siihenkin käypä hoito? Sitten heitin adenovirusepäilyn, siihenkin oireet viittaisivat. Infektiolääkärin konsultaation jälkeen päätettiinkin suonensisäinen lopettaa ja vaihtaa antibiootti jänisruton täsmälääkkeeksi. Sain myös adenonäytteestä lähetteen, aikaa puoli tuntia, ennen kuin näytteet lähtee eteenpäin ja labra sulkeutuu. Sain siis pika, todellakin, pikaurssin näytteenotosta. Ajoin tikun kanssa kotiin, kaivoin Reetan nenästä noin neljästä sentistä anteeksipyydellen näytteen, ajelutin tikun labraan. Ehdin! Sitten aikatauluissa tikittikin antibiootin tiputus. Samassa hässäkässä löytyi se yöllinen hakattu kissamme, jota olin koko päivän kaipaillut. Silmä sumeana, verillä, poski turvoksissa. Pikapuhelu eläinlääkäriin, aika puoli kolmeksi sinne. Fanny oli pois koulusta, sillä flunssaa on ollut muissakin, poissaolija pakkaamaan kissan koppaan ja mukaan. Reetta ja Pasi antibiootille, minä, Fanny ja Vieno eläinlääkäriin. Silmä oli ehjä, napakkaa osumaa saanut, antibiootit ja silmätipat. Sieltä osa lastista kotiin ja Reetalle antibiootteja apteekista hakemaan. Pasi ja Reetta tulivat kävellen kohti keskustaa, kunnes Reetan kanyylinreikä alkoi vuotamaan ja takaisin terveyskeskukseen katsomaan tilanne. Moni asiahan on erilaista pienellä paikkakunnalla, kun tk:ssa ei ole viikonloppuna päivystystä tai labroja ei saa. Mutta se onneksi myös rauhoitti viikonloppumme, saimme olla omillamme ilman jatkuvaa syynäämistä. Lääkkeet voimme antaa kotona, tyttö oli hyvävointinen. Pasi lähti kaverin kanssa mökkeilemään. Me harrastimme elokuvia ja synttäreitä, maassa oli luottamus ja rauha, moni asia olikin yhtäkkiä luottavaisen hyvin.
   Seuraavilta kahdelta viikolta peruin siis toimintaterapeutin ja koulunkäynnin. Maanantai aloitettiin jälleen labroilla, täydellisellä verenkuvalla jne jne. Suunnitelma oli tvk kolmesti viikossa... Johon minä sitten yhden yön vatvomisen jälkeen heitin ehdotuksen, joka ymmärrettiin, ajatukseeni luotettiin ja se sellaisena hyväksyttiin. Reetan kohdalla riittäköön labrat perusverenkuvalla tankkaustarpeiden määrittämiseksi kolme kertaa viikossa. Täydellistä verenkuvaa en halua otettavan, koska ne päivät ovat todellakin hirttoköydessä roikkumisia kun pelätään ja odotetaan löytyykö diffistä syöpäsoluja. Sitä emme halua toistaa kolmena päivänä viikossa, siinähän pian tulee hulluksi. Huomasithan aikamuodon, tulee, sillä en vielä myönnä olevani hullu, vaikka monet hulluuden määritelmät varmasti täytänkin... Kun sain kevennetyn ja vanhemman perspektiivistä toivotun suunnitelman, kummasti hengitykseni tasaantui ja luottamus hiipi elämään. Kenen etu ja hyöty olisi jos paskaa löytyisi, millä tavalla se vaikuttaisi mihinkäkin. Itsellehän se olisi isku vasten naamaa, toivon riistäminen meiltä, lääkäreille se olisi fakta faktojen joukossa todistus jostakin, mutta tankkaustarpeisiin se ei vaikuttaisi. Tankataan edelleenkin tarvittaessa. Viimeiset kaksi viikkoa olemme siis vetäneet näillä suunnitelmilla, ensi viikoksi on sama kaava suunnitteilla. Reilu viikko sitten aloin kyselemään silloin ensimmäisessä häslingissä otettua jänisruttovastausta, se olikin kadonnut kuin rupsu saharaan, ei löydy täältä, ei Oulusta, ei Kokkolasta. Eli uusi vasta-ainemääritys moisesta... Mutta sitten napsahti positiivinen adenovirus!!!!, Luojan iso kiitos, se selittää lukuisia asioita, olen moisesta viruksesta todella kiitollinen. Perusterveilläkin ihmisillä crp nousee jopa kovasti, perusverenkuva heilahtelee, kuumetta on aaltoilevasti, siihen saattaa liittyä myös oksentelua, ripulia, kurkkukipua, hengitystietulehduksia, silmätulehduksia... Oirekirjo on siis laaja ja moninainen, virus saattaa jyllätä jopa viikkoja... Reetan oman lukuisia kertoja romutetun immunologian reagointia ei kukaan pysty määrittelemään, eikä neiti puhumattomana kykene omia oireitaan ja kipujaan kertomaan. Eli mysteerille on löytynyt mielestäni loistava, huojentava selitys, joka kuului myös huojennuksena lääkärin äänessä kun positiivisen vastauksen ilmoitin "sehän selittäisi monta asiaa..."!!!! Adenovirus on todella yleinen, sekä ihmisillä, että eläimillä. Sen on voinut saada vaikka uima-altaasta Kuopion lomaviikolla... Siitähän saakka meidän huushollissamme ei ole tervettä päivää nähty.
   Meidän sakilla on siis kerennyt käydä useampi pöpö, flunssa, kuumepiikki sitten heinäkuun. Miksei siis Reetallakin jokin pesiydy. Jopa minulla on nyt tukkoisuus, tuskanhikoiluröhäily menossa. Näiden kaoottisten viikkojen aikana tässä on tapahtunut myös yhden vävypojan ambulanssilla-ajelut säikäytyksineen. Pahimman säikyn aiheutti naapurin pikkupoika, joka ajoi Pasin auton kylkeen täysillä pihasta. Tai siis peräkärryn kylkeen. Luojan kiitos, siinäkin oli suojelusenkelit valppaina, eikä pyörää suurempaa vahinkoa sattunut. Tämä on sellainen läpikulkutie, onneksi ei mikään isompi härveli ollut mihin poika törmäsi ja onneksi itse osaamme olla varuillaan. Kuulemma poika oli passelisti säikähtänyt ja ottanut opikseen. Lukuisia kertoja viikossa olemme asiasta kyllä sanoneet, varoitelleet... Niin myös vanhemmat, mutta tietyssä iässä järki ei kulje samaa tahtia kuin vauhdinhurma. Pöpökantoja on myös lukuisia menossa koko meidän sisaruskatraidemme perheissä, yksi jos toinenkin torisee ja röhisee.

   Eli kaikesta tästä kaaoksesta huolimatta itsellä on vahva luottamus tähänkin hetkeen. Asioiden järjestymiseen. Olen joutunut kertaalleen perumaan Reetan botoxhoidot, uuden olisivat pian suunnitteilla, paas kattoo yleiskunnon sitten. Emme ole myöskään näinä viikkoina tukilastoja pitäneet, kuka pystyy määrittelemään ihon herkkyyden ja kipukynnyksen infektion jyllätessä ja tromppareiden seilatessa. Leukkarit ovat siis palautuneet normilukemiin, tromppareita on tankattu muutama kerta, mutta nekin ovat pysyneet odotettua paremmin. Punasoluja on mennyt vain kerran, sillä niitäkin luultiin tarvittavan tuon tuostakin. Hb on jopa spontaanisti noussut. Neidin vointi, yleiskunto ja lieveilmiöt ovat tasaantuneet. Nyt nukutaan täysiä öitä, ruoka maistuu hyvin. Ai niin viime viikonloppuna diagnosoin sammaksen, johon saimme heti maanantaina lääkkeen, nyt näyttää olevan paranemaan päin sekin. Jänisruttovastauksia olen uudesta testistä kysellyt, ne näkyvät yhä otettuina, sitten pulpahtivatkin Oulun suunnalta kadonneesta testistä negatiiviset vastaukset. No, nyt on otettu kaksi testiä, kun se kadonnutkin löytyi. Oulusta hoitaja on käynyt meillä muutaman kerran, ihan asiasta tehden tai ohikulkumatkalla. Hyvä kun joku ulkopuolinenkin asioista diagnosoi ja luottamustamme tukee. Viime maanantaina hän löysi meidät mummulasta leipomasta. Kuulemma hyvältä näytti, jaksaminen, neidin väri ja olemus. Sitähän minäkin, niin meistäkin, olotila on kohentunut huomattavasti, sitten parin viikon takaisen. Jotensakin spastisuus on jopa vähentynyt näinä viikkoina, Reetta on todella notkea. Välillä neiti oli vaisu ja hiljainen, mutta nyt alkaa taas tekstiä kuulumaan ja ääni on vahva ja tahto voimakas, perus-Reetta on palannut! Haluamme siis lukita tässä asiassa luottamuksen, kaikkeen, hyvään ja parempaan. Naps.

   Niin vietimme me myös elokuun lopussa 19-vuotishääpäivääkin, kait sekin jotain luottamuksesta kertoo. Perjantaina kävimme myös Mumman 90-vuotispäivillä. Samalla tietenkin myös shoppailemassa laumamme kanssa Oulussa. Reetta siis jaksaa hyvin, kaikesta huolimatta. Eilen aloitin flamencokurssin, jota vahingossa erehdyksissä sanoin flamingokurssiksi. Lapset sen eron huomasivat ja minulle kertoivat ;-) Eilisen illan olin uusista askelista ja opeista aivan täpinöissäni. Minulle aika passeli laji; sillä minullahan on erittäin vahva käsien elekieli, temperamentti ja olen kuulemma teatraalinenkin. Eilen sain takoa kannat kopisten parkettia yhdessä muiden kanssa hameenhelmat hulmuten. Siihen kun yhdistää vahvan teatraalisen ilmehdinnän ja elekielen, O'le minun lajini, onneksi tulin ilmoittautuneeksi. Reetta nauroi aivan katketakseen kun esittelin illalla flamenco-oppejani ja riuhdoin yöpaitaani koko temperamentillani ja teatraalisella olemuksellani. Opin ihan uusia kädenliikkeitä ja yritin Reetankin sormia käskyttää.
   Nyt porukka alkaa olla hereillään, kello on pian puoli yksitoista. Typyt katsovat prinsessa elokuvaa, minä suuntaan pian suihkuun. Päivä alkaa kirkastumaan ja moni asia on tyynen turvallista ja luottavaista. Jospa tässä kiihkeimmät, toivottavasti sait jonkin tolokun sepustuksistani. Päivät ovat olleet siis erittäinkin vaihtelevia, paniikeilta ja itkuiltakaan emme ole säästyneet. Mutta olemme käsitelleet asioita, jäsennelleet ja hyviin asioihin tukeutuneet. Toivottavasti sinäkin haluat nähdä ja tukea näitä visioitamme. Tiedämme ettemme ole yksin, tässäkään savotassa, kiitos teille... Äläkää pliis alakoko panikoimaan tai ruikuttamaan puolestamme, sillä me olemme omat paniikkimme jo selättäneet, en siis mielelläni ota muiden paniikkiteorioita kantaakseni. Olenkos itsekäs? Haluan olla, sillä omissa aivoituksissakin on ollut ihan jäsennellä asti. Lääkäreiden mielestä meillä on erittäin selkeä näkemys tilanteesta ja aiheesta, olemme heidän luottamuksen ansainneet ja saaneet, siinä on hyvä ja turvallinen lillua. Olkoon hyvä päivä ja alkakoon huomenna hyvien asioiden viikko, luotetaan hyvään ja luotetaan siihen, että asioilla on tapana järjestyä.
   Aurikorantuja elämääsi!

P.S. Kotimme on myös myynnissä, kiinnostaako? Seinät ovat tulleet vastaan ja on aika muuttaa... Ota rohkeasti yhteyttä mikäli kiinnostaa.
   Edellisen kerran kun muutimme, vuonna 2004, möimme silloisen talomme kolmessa päivässä ja muutimme uuteen kahdessa viikossa... Että siihen malliin. Nyt tahti on todellakin maltillisempi, mutta olisihan se huikeaa tässä tempoessa ohimennen löytää ostajakin ;-)